<< Uusimmat   Edelliset, osa 6 >>   Osa 5 >>    Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>   Ensimmäiset, osa 1 >>     Gunwriters   Linkkisivulle

TOKKO TIETOA ON ?

"G.O.W." -verkkolehden kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen

Osa 7, 24.11.1999 asti

C 96/16: Rehustus ja puhdistus

Tervehdys jälleen P.T.! Kiitos vastauksesta "rehu"-ongelmaan C 96/16 suhteen ja selvennökseksi edelliseen kyselyyn "notta" kyllä, ase on 9x19mm, EU-diktaatin luparuletin hyväksymä ja amatöörin silmin kunnoltaan erinomainen laite. Kuitenkin Ebenholz-kalloisena asianharrastajana utelisin vielä seuraavaa: Miten on suhtauduttava parhaillaan käytössä olevaan SA-rehuun (punainen tiivistelakka) sekä piipun huolto ennen/jälkeen ampumisen ? Mainitset piipputeräksen olevan helppoa työstää.

Kyselijä asuu Helsingissä ja on kiinnostunut kaikista yhteyksistä "rehu", kirjallisuus, varaosa/varuste ym. em. aseen tiimoilta, sekä tiedoksi saattaa suuren kiitoksensa tietolähteelle joka kerrankin kertoo asiat ilman ylimääräisiä jorinoita (viehe- /virvelitestit).

Jotta tämän laatuista asiantuntevaa journalismia voisi pitää yllä edes tässä mittakaavassa, on mainitsemasi vastike ?? mk täysin oikeutettu.

Jukka.

Arkistokuva: Ukko-Mauser (Mauser Broomhandle) C96. Iso "9" kahvassa kertoo aseen kaliiperin olevan 9x19 mm erotukseksi alkuperäisestä 7,63 mm Mauser -patruunasta. Vuosien saatossa kahvalevyt ovat kuitenkin useissa aseissa vaihtuneet etsittäessä parempikuntoisia särkyneiden tai kuluneiden tilalle. 

  Irrallaan olevista patruunoista on vaikeaa päätellä, josko ne ovat pistooliin, vaiko konepistooliin ladattuja. Utuisen muistikuvani mukaan on kp-patruunassa lujitettu hylsynkanta, kuin padan pohja sisäpuoleltaan. Pistoolinhylsyssä on selvä kohouma hylsynpohjan keskellä, eli nallipesän reunat ja pohja koholla hylsyn ohuemmasta pohjasta.

Arkistokuva: Suomen rumpua täytetään 9 mm PIST. patruunoilla SO43 = Sako 1943, nalli räjähdyselohopea. Tällä nallilla olevia wanhoja patruunoita EI pidä enää mennä ampumaan vaikka pistooliin olisivatkin, koska vuosikymmenien saatossa vanhentuneen "rotanmyrkkynallin" alkupaine vaihtelee suuresti ja luodin piippuunjäämiset ovat yleisiä.

Jos patruunat olisivat rasioissa ja ladattuja Suomessa sotilaskäyttöön, olisi rasiassa merkintä, joko "PISTOOLIN PATRUUNOITA" / "PATRUUNIA" tahi "KONEPISTOOLIN PATRUUNOITA", ja usein lisäleima, joko "RÄJ. ELOHOPEANALLI", tahi "SINOXID- NALLI" taikka "RUOSTUTTAMATON NALLI". Hieman koristeellisemmissa siviilipatruuna-rasioissa on tavanomaisia pistoolinpatruunoita.

Saksalaisissa kp:n patruunoissa on musta umpirautainen luoti; rautajauhosta muotoonsa puristettu ja kuumennettu jauhehiukkasten sulattamiseksi yhteen. Rasiassa esiintyy yleensä sana "Sintereisen". Kuvattu menetelmä on sintraaminen eli "pulverimetallurginen menettely". Näiden patruunain käyttöpainetaso oli lupa (= pakko) virittää +P-luokkaan, siis yli MAUSER- ja PARABELLUM-patruunoille sallitun 2600 ilmakehän. "Salliainen" taisi sallia jopa 3000 barin eli atmosfäärin satunnaispaineen, koska sintteriluotien pintakovuus oli vaikeaa pitää yhdenmukaisena. Arvata voi, mitenkä vanhanaikaisesti kävi P-08:lle, jos sillä ammuttiin enemmälti mustaluotisia patruunoita: Luisti poikki, nivel nurinniskoin.

9 x 19 mm patruunoita ladattiin konepistooleihin myös Kanadassa, vietäviksi Kiinaan runsaat puolisataa vuotta sitten kansalliselle armeijalle, joka kuitenkin hävisi sotansa v. 1949 MAO:n jengille. Patruunoita jäi runsas ylijäämä Kanadaan, koska niitä ei tohdittu viedä USA:an, missä oli paljonkin kunnoltaan ja kestävyydeltään kysymysmerkillisiä sotamuistopistooleja molemmista maailmansodista. Varsinaisia surmanloukkuja olivat italialaiset GLISENTI-pistoolit, jotka eivät kestä kauaa edes 9 mm Parabellumin pistoolilatauksia, saati sitten kp:n väkirehuja.

Kanadalaiset "dumppasivat" ylijäämät maailmanmarkkinoille, ilmeisesti n.s. kansainvälisten kuolemankauppiaiden välityksellä. Suomeen niitä ostettiin, kun halvalla saatiin, ainakin Rajavartiostolle, mutta ilmeisesti myös siviili-maahantuojat välittivät niitä yhteiselle kansalle. Vielä 1970-luvulla niitä näytti pyöriskelevän joka kolmannen torpan nurkissa.

Lujimmat pistoolit, kuten F.N. GP-35 tai MAB P-15 kestivät niiden ammuntaa, mutta Parabellumit alkoivat säröilemään, ja monien LAHTI L-35:ien lukonkiihdyttimen akselin alapuolinen pikku hiushalkeama on muisto mustakantaisen kp:n paukun ammuskelusta. Kannasta on mustamaalattu nallin ympärys ja hylsyleima 9 MM, sekä vuosileima. Patruunan toinen kutsumanimi onkin Suomessa "MM-paukku". Omaa tehtaanleimaansa ei DOMINION AMMUNITION Co. tohtinut käyttää, koska muutamien kanadalaistenkin sympatiat olivat MAO:n punakaartin puolella, ja sabotaasi pelättävissä.

MM-patruunan käyttöä Ukko-Mauserissa on syytä välttää. Pesäpaine on sinänsä asiallinen, mutta normaalia hitaammin aleneva jäännöspaine voi tuottaa ylinopean latausliikkeen, ja "höylätä" ohutseinämäisen piipun reiänkin uusiin mittasuhteisiin. Piipputeräs ei sinänsä ole huonolaatuista, mutta keskimääräistä herkempää syöpymään - ja todella myös höyläytymään ruutikaasun vuodosta luodin ohi. Mitoituskin oli kiireen sanelema, eli hieman erheellinen käyttöikää ajatellen. Piippuaihiot olivat samat mallissa C-96 ja 96/16, joten 9 mm variaation piipunseinämä on turhan ohkoinen, etenkin suupuoleltaan.

Käyttämäsi SA-rehun nallien värikoodista ei ole täyttä selkoa, koska tietoa kenties sisältävän n.s. "ohjesääntökirjallisuuden" myyminen yksityshenkilöille on yhä periaatteessa kiellettyä, ja siksi se jäisikin, jos tiedonjulkistuksen monopolisoinnista hyötyvien henkilöiden (ynnä heidän eversti-sukulaistensa ja kenraali-perhetuttavien) tahto olisi laki taikkka "Maan Tapa". Viimeksimainittu se kyllä on käytännössä ollutkin.! Asiasta on riidelty toistakymmenta vuotta. Jos SA-INTin touhuissa JOTAIN JÄRKEÄ olisi, otettaisiin wanhoista Pääesikunnan Taisteluvälineosaston ja Puolustusministeriön julkaisuista uusia painoksia, suomenkielisinä sekä asiantuntevasti lontooksi käännettyinä. Voisi olla tuottoisakin tulonlähde...

Yleisen käsityksen mukaan on nallin, ja mahdollisesti hylsynsuun punainen tiiviste-lakka ruostuttamattoman SINOXID-nallin tunnusväri, ja vihreä lakka elohopeafulminaattia sekä kaliumkloraattia sisältävien "rotanmyrkkynallien" värikoodi. Asia voi kuitenkin olla myös päinvastoin. Mistään kirjallisuuslähteestä ei ole tarttunut muistiin tietoa tästä aiheesta. Patruunoita latasivat VPT:n teollisuuslaitokset ja suojeluskuntien SAKO, joten koodiväri saattoi olla tehtaan tunnuskin. Pragmaattisimman selityksen mukaan ainakin sotavuosina käytettiin sen väristä lakkaa, jota oli kulloinkin paremmin - tai ylimalkaan - saatavana...

Siksipä on varovaisuus viisautta, eli KAIKKIEN ylijäämäpatruunain ammunnan jälkeen on MAUSER -96/16:n piipunputki suositeltavaa huuhdella kuumalla vedellä, jonka seassa on saippuaa tai tiskausainetta sen verran, että liuos tuntuu liukkaalta sormissa. Kloraattipitoisten nallien palojätteet eivät liukene maaöljytisleisiin, mutta veteen kyllä. (Mieluusti kuumaan ja ainakin lievästi alkaaliseen). Vesi neutraloi tällöin myöskin vanhentuneen ruudin ehkä jo hieman happoiset palojäänteet.

"Wanhin woitehista" (ja laimein) ei tee pahaa piipunreiälle uusienkaan patruunain ammunnan jälkihuoltona (vaikka "Herra S.A. INT" sen käytön asehuollossa kieltääkin, kai yhä ? Mitään ei saa tehdä JÄRKEVÄLLÄ eli helpolla tavalla "miesten koulussa", ja tuhannet pilalle putsatut piiput ovat pieni hinta orjallisen ohjesääntöjen noudattamisen opetuksesta varusmiehille).

Sopivanmallisella nokallisella astialla voidaan vettä liruttaa piipun läpi asetta purkamattakin, lukko taaksevedettynä, takakautta. Huuhtelua jatketaan, kunnes piipunseinämät kuumenevat sietämättömiksi koskettaa käsin. Mummonmökin jäämistöstä kenties löydetty kumiletkullinen "irrigaattori" eli huuhtelukannu on jokseenkin ihanteellinen piipunhuuhtelulaite. Letku lienee jo ajan myötä haurastunut pilalle, mutta uusia saa esimerkiksi INSTRU-ketjun myymälöistä. Metrisestä letkusta saa kymmenen sopivaa piipunputsauspätkää.

Knoppikysymys nuorimmille visitoreille: Minne työnnettiin letkun voideltu suutin, kun välinettä käytettiin alkuperäiseen tarkoitukseensa ? (Hanallinen musta eboniittisuutin on yleensä tasan sopiva 9 x 19 mm aseen patruunapesään, joten se kannattaa pitää tallella, jos löydetään ja tunnistetaan).

Asetta roikotetaan suu alaspäin, kunnes vesi lakkaa tippumasta sen suusta. Tämän jälkeen suoritetaan normaalit puhdistus- ja voitelurituaalit. Puhdistusnyörillä tai -vitjalla ne onnistuvat asetta purkamatta, ja piipunsuuta rassilla muotopuoleksi kihnuttamatta, perästä suuhunpäin - "Lege Artis". Puhdistusnyörin toinen pää painotetaan lyijyllä tai juotostina-kierukalla. Painon pitää mahtuman putoamaan piipun läpi, vetäen nyöriä perässään.

Toiseen päähän solmitaan klassinen hirttosilmukka. (Löytynee partiopoikien solmukirjoista). Siihen lassotaan asesillatukko, tai mitä tappuraa käyttänetkin. Puhdistustukko vedetään piipun läpi, aina peräpäästä suuhunpäin, kun punnus on pudotettu läpi piipunputken. Nyörilläkään ei saa hinkata piipunsuun reunaa.!

Mauser-materiaalia lienee löydettävissä naapuristosta, ainakin hyvin kuvitettu C-96:n käyttöohjevihkonen, jonka sisältöön on saatavissa julkaisuoikeus. (Vihkon kaupanpäällisenä tullut ase on ajoitettu, sarjanumeron perusteella, tehtaan kirjanpidosta, vuoteen 1900). "Leitfadenin" kieli on berliiniä, mutta voidaan suomennella kiinnostavilta osiltaan, ja kuvathan ovat ajan tavan mukaisesti myös itseselittyviä. Pidetäänpä asia mielessä tulevaisuuden tarpeisiin, jos tulevaisuutta kenellä on.!

Ajankohtaisena urakkana on melkein satasivuinen artikkelisarja "DumDum-luodit" kieltäneestä Haagin Sopimuksesta 29.7. 1899, ja "niistä luwuttomista konsteista, joilla tätä paragrafia on kierretty" - jo sadan vuoden ajan. Joitain historiankirjojen lehtiä joudutaan ehkä TAAS panemaan uusiksi..!

Sarja on lähes valmis (blagodarju Hospodnim), puuttuen vain osaa itsepiirrettävästä kuvituksesta, mutta tohtisiko sen edes julkaista, on eri asia.! Onhan tosin rajumpaakin tekstiä nähty joskus, jopa painettuna; esimerkiksi herttainen kertomus: "Hyönteisten Elämäntaistelu", TIEDE JA ELÄMÄ-sarjoissa, jo 80 vuotta sitten.

Jesh; kerjuu-sauvaan on taas tartuttava.! Lieneehän omakielistäkin aineistoa jo julkaistu jonkin harrastelehden vuosikerran verran. Jos osa on sekalaista "puuta-heinää", niin onhan sitä lajia painetuissa joukkoviestimissäkin. Ensinnä käteen osuneen lehden vuosikerran kestotilaushinta on FiM 195:- (6 vihkoa per annum, eli hieman verkkaisampi päivitystahti kuin GOW:ssä). Olisiko YHDEN kioskista ostamatta jäävän lehden irtonumeron hinta (35:-) kuinka kohtuuton "vuosimaksu" ?!

(Pankin perimä tilisiirtomaksu tulee yleensä lisäksi - ja SE on kohtuuton!). Tilinumero ennallaan: LEONIA 800028-64 50 515. Maksun saaja: P. T. Kekkonen/ GOW. (Lyhenne on tarpeen n.s. "korvamerkiksi"). Peräti kaksi visitoria on jo suorittanut vapaaehtoisen "tuulaakin"; toinen runsaan vuoden, toinen kolmen vuoden ajaksi. "Vapaamatkustajia" on paljon, tai suomalaisia visitoreja arveltua vähemmän: Harkinnassa on keskittyminen pelkän lontoonkielisen sivun julkaisemiseen - alkuperäissuunnitelman mukaisesti.

Kohtalaisesti juttua on tuotettu periaatteella, ettei tieto saa maksaa meille edes halvimman kirjemerkin hintaa, mutta joskus olisi lystiä tarkistaa joitain yksityiskohtia muistakin tietolähteistä, kuin kotihyllystä nyt löytyvistä teoksista. Esimerkiksi latausohjeistossa voi pienikin erhe koitua kohtalokkaaksi, joten laajemmat perustiedot tarvittaisiin.

Lehtijuttujen kirjoittajilla on, havaintojemme mukaan, varaa retkeillä jopa asemessuilla: Saksassa ja Ameriikassakin asti. Itse tykkäisin poiketa joskus bussilla kotikaupunkimme pääkirjastossa (edestakainen lipunhinta 22:-), tutkimassa kellarivaraston tieto-aarteistoa, mutta "pörssi noteeraa" harvoin niin tyyristä/ kevytmielistä huvittelua. Eri luokkaa ovat siis etuoikeutettujen ja osattomien tiedonjulkistajien toiveet ja tarpeet..! Lieneekö tiedon tasossa, ja tietouden vastaanottajille koituvassa hyödyssä, vastaavan suuruusluokan eroavaisuus ? Jäävi olen tuota pohtimaan: Muut saavat arvioida...

Yksi etu koituu siitä, ettei uuden ammattikirjallisuuden tai alan julkaisujen hankintaan ole varaa, puhumattakaan vuosittaisista visiiteistä SHOT-Showssa tai I.W.A-messussa, tahi muilla turhuuden markkinoilla. Eipä tarvitse määkiä erään takavuosien itse-ironisen iskelmän pop-laulajan sanoin: "...mutta eihän mulla ole MITÄÄN OMAA..! Teen KAIKEN niinkuin MUUTKIN..!"

21111999; Pete


"Akka-Mauser"

Tervehdys ! Kyseessä MAUSER 7,65 mm aidoilla kotka/hakaristi-tunnuksilla. Hieman ovat sinistykset lähteneet, muuten siisti. Onko aseella arvoa? Kannattaisiko deaktivointi, koska ei ole lupia tähän aseeseen, eli laskeeko se aseen arvoa ?

Timppa

Arkistokuva: Cal 7,65 "Akka-Mauser". Kuvan yksilö on valmistettu ennen WaA -leimojen aikaa, johon sattuu hyvin sen nro 585xxx. Leimoja: D.R.P.u.A.P., toisella kyljellä MAUSER-WERKE A.G. OBERNDORF a.N. sekä työntömitoistakin tuttu MAUSER-logo .

  WaA-leimallisen Akka-Mauserin keräilyarvo oli vielä joitain vuosia sitten alhaisempi kuin Weimarin Tasavallan aikaan valmistettujen yksilöiden, mutta tilanne on korjautumassa. Ellei myynnillä ole kiire (= akuutti rahantarve), kannattaa odottaa arvonnousua. Asemalli ei ole mitenkään harvinainen Suomessa. (WaA = Waffen-Amt. Leima: kotka ja hakaristi. Sotilaskäyttöön omaksuttujen aseiden katsastuskonttori Kolmannessa Valtakunnassa etenkin 2. maailmansodan vuosina. Hyväksyi sodan loppuvaiheessa, olosuhteiden pakosta, melko surkeitakin "riisuttuja malleja" alkuaan laadukkaista asetyypeistä).

Lopullista arviota aseesta ei voi tehdä valmistus-ajankohtaa selvittämättä. Mauserien tapauksessa voidaan selkoa saada sarjanumeron perusteella, koska tehtaan kirjanpito on lähes aukoton. Entisen Itä-Saksan puolelle jääneiden asevalmistajien (esim. CARL WALTHER/ Zella Mehlis & Zella St. Blasil) arkistot tuhottiin tai ne jäivät vainolaisten käsiin, kadoten jonnekin.

Aseen deaktivointi EI KANNATA MILLOINKAAN ! Jos keräilyarvoa ei (vielä) ole, mutta ase on käyttökuntoinen, etkä halua pitää sitä itselläsi "jemmassa", niin ostajia kyllä löytyy käyttöaseellekin, ja saat todennäköisesti käyvän hinnan: Ihmisten henkilökohtaisen turvallisuuden tarve on enentymässä, ja se on aina viime kädessä asevarainen... Joskus välillisesti, pahimmillaan välittömästi, mutta poikkeuksettomasti AINA - joskin yleensä pelkkään uhkaan (eikä edes uhkaamiseen) perustuvana.

Jos joku keräilijä suostuu maksamaan aseesta käyvän hinnan, hän pystyy todennäköisesti "luvittamaan" aseen vaivatta, ellei sitä ole jossain vaiheessa ilmoitettu varastetuksi. Voit ottaa itse vaivihkaa selvää joltain asesepältä, esiintyykö aseen sarjanumero "snutupyssy-listalla", ellei alkuperä ole jo entuudestaan tunnettu "puhtaaksi".

Valmistusvuoden selvittäminen vaikeutuu, jos aseen sarjanumero on suurempi kuin 640 000. Tuosta lukemasta lähtien ovat 7.65 mm Akka-Mausereiden ja 6.35 mm Neiti-Mausereiden sarjanumerot sekaisin. Aseethan ovat samaa mallia, mutta erikaliberiset variaatiot leimattiin eri sarjanumeroilla vuoteen 1939 saakka. Kun "rynnistys itään" oli päätetty aloittaa, katsottiin moinen hienostelu tarpeettomaksi. Jos aseesi sarjanumero on pienempi kuin 750 000, on se vielä keräilyllisesti täysiarvoinen, mutta niin myös käyttöarvoltaan, jos piippu on syöpymätön.

Vähäinen sinistyksen kuluneisuus ei juurikaan alenna aseen arvoa. Ilmaiseepahan vain sen, ettei sinistystä ole ryhdytty uusimaan, mikä toimenpide on ainakin keräilijöille kauhistus: Alkuperäisestä poikkeavalla menetelmällä suoritettu uusintavärjäys (yleensä mustaus salpietari-lipeäliuoksessa keittäen, kun ase on kiillotettu "peilaavaksi" rättilaikalla käsivaraisesti), alentaa keräilyarvoa hyvinkin kolmasosalla.

Mekanismiltaan ja piipultaan moitteettomasta aseesta voit tahtoa tuhat markkaa, jos sarjanumero on enintään 750 000, ja 1200 - 1300 mk, jos numero on alle 640 000. Ellei keräilijä suostu hintapyyntöön, niin käyttöaseen etsijä todennäköisesti maksaa pyytämäsi hinnan kitsastelematta, kuitenkin edellämainitulla aseen mekaanista kuntoa koskevalla ehdolla.

Asetta näkemättä en pysty hinnoittelemaan sitä tämän tarkemmin. Deaktivoituna olisi käypä arvo 250 - 300 mk kokoelma-esineeksi myytäessä, eikä käyttöarvoa ole luonnollisesti lainkaan.

18111999; Pete


Detonaation salat julki !

Terve, Pete.

1. Lassella on puolalainen Mosin-Nagant 7.62 x 53R, valmistusvuosi 1950. Onko N 340-ruudille olemassa aliäänilatausreseptejä tälle kaliberille? Ruutia on hyllyssä purkillinen. Entä luodit: Käyvätkö vaipalliset, vai pitääko hankkia lyijyluoteja, ja voidella ne aiemmissa vastauksissasi olevien ohjeiden mukaisesti?

Meillä on vanhat valu- ja latauspihdit kaliberille .30-30. Voiko niillä valettuja luoteja käyttää tässä latauksessa? Pihdeissä on kalibrointireikä, josta luodin epätasaisuudet, mm. jakotason purse, tasoittuvat kun se painetaan läpi. Tarvinneeko luoteja näin kalibroida, pehmenevätkö ne vain moisesta käyttö-kelvottomiksi ?

2. Olisiko sinulla aliäänilatausreseptejä kaliberille 8.2 x 53R? Luoteina käyttäisin mieluiten kaupasta saatavia vaipallisia 8.2 tai 13 g luoteja, valmistaja taitaa olla Lapua ? Vai olisiko lyijyluoti paras?. Mistäs moisia hankin, tai miten valan, kun ei ole vempeleitä?

3. Mustaruuti koostuu rikistä, hiilestä ja kaliumnitraatista. Hiili on palava ainesosa, samoin rikki, ja KNO3 hapetin. Herääkin kysymys, miksi seoksessa pitää olla kahta palavaa ainetta, eikö pelkkä hiili riittäisi?

4. Voisitko selostaa alilatausdetonaation mekaniikkaa? Onko kysymyksessä liian pienen ruutiannoksen syttyminen kauttaaltaan nallin liekin puhaltaessa sen lentoon vai vaillinaisesta syttymisestä, kaasuuntumisesta ja sitten tämän kaasunaisen tuotoksen kukkumisesta? Vai mistä? Tyhjentävää selitystä, tai selitystä ylipäänsä, en ole nähnyt missään.

Kiitos asiallisista sivuistasi!

Matti


  & kommentit:  1. Ruuti N 340 on palo-ominaisuuksiltaan rinnastettavissa säästölatauksiin USA:ssa varsin yleisesti käyttettävään ALLIANT (ent. HERCULES) "UNIQUE"-ruutiin, jolle löytyy viljalti annosteluohjeita latauskäsikirjoista jopa kiväärinpatruunain latauksiin, tosin valuluodeille, eikä yleensä aliäänisiä patruunoita varten.

Jostain syystä ei Jenkkilässä taivuta uskomaan, että nopeapaloisen ruudin vähimmäisannos VOI olla 1/3 maksimiannoksesta, ainakin niljakkaita valuluoteja ammuttaessa, vaan neuvotaan aloittamaan latausten kehittely samojen "miinus 15 prosentin" sääntöjen mukaan, kuin jäyhemmin syttyviä kivääriruutejakin käytettäessä.

"Suomettuneita" ollaan lännelläkin, eli soperrellaan sekavia: "Väärinkäytön riskistä" tai "salametsästyksen mahdollisuudesta", ikäänkuin USA:ssa ei olisikaan pienoiskivääriä keskimäärin jokaisessa huonekunnassa, ja ainoat riistaeläimet, jotka eivät piekkarinluotia tottele, ovat harmaakarhu ja "Kodiakin ruskea". Pitkät aseet ovat myös lupavapaita ja rekisteröimättömiä kaikissa Jenkkilän osavaltioissa.

Aliäänisiin latauksiin ei löydy reseptejä latauskäsikirjoista 7.62 mm kaliberiluokassa: "Pyssyn pitää pamahtaa, tai ainakin luodin meuhkata lentäessään !" (Lisäisin tähän vielä peräkaneetin, samaa ajatustapaa irvaillen: "Jokaisella aseharrastajalla pitää olla jonkinasteinen kuulovaurio 30 vuoden ikäisenä !").

Mutta alan asiantuntemushan onkin pisimmällä täällä Suomessa, missä 15-vuotiaat nuorukaiset ovat jo "skeeterskeltoneita" tai "kennethramageja" asiantuntevampia, eli ovat täysin riippumattomia raadollisen, visvaisen kaupallisuuden sanelupolitiikasta lataustutkimuksia suorittaessaan: Meitä eivät enää jarruttele puiset ankkuritkaan - eivätkä ainakaan kalkkivaarien kähinät.

Unique-ruutiin verraten on N 340 hieman hitaammin palavaa, mutta jokseenkin yhtä herkästi syttyvää. Energiasisältö on hieman alhaisempi kuin Unique-ruudissa, mutta N 340 on vähemmän altista lämpötilojen (erityisesti pakkasen) vaikutukselle luodin lähtönopeuteen. Etunsa ja haittapuolensa on siis molemmilla...

Valettu lyijyseosluoti on ihanteellinen aliäänisissä latauksissa, koska lähtönopeuksien vaihtelu on vähäinen, vaikka ruutia käytetäänkin niukalti. Vahinko, ettei .30-30:en luotipihdeillä valettavan ammuksen painosta ole tietoa. 7.62 x 53R karabiinin patruunoihin istutetaan luodit "as cast", eli työntämättä niitä pihtien kalibrointireiän läpi.

Toivoa sopii, ettei luoti ole liian ohut valu-läpimittaisenakin. Sen voisi tosin myös kalibroida ja kääriä esimerkiksi sätkäpaperista tehdyn vaipan sisään, kuten esimerkiksi BERDAN-kiväärin luodit vaipoitettiin ennenwanhaan - ja lukuisien ameriikkalaisten tarkkuuskiväärinpatruunain luodit vielä 1900-luvun alkuvuosina.

Taattua on ainakin se, että .30-30 kaliberin luoti vakautuu lennossaan 7.62 mm karabiinin rihloista saamallaan kiertonopeudella. Rihlaus on riittävän jyrkkänousuinen noin 9.5 grammaa tai noin 11 grammaa painavien tylppäkärkisten luotien vakautukseen alhaisimmillakin lähtönopeuksilla. Edellämainitut painot ovat tavanomaisimpia .30-30:en ammuspainoja. Etenkin "as cast" ammuttavien luotien materiaaliksi suositeltavimmasta akkulevyjen lyijyseoksesta valetut luodit ovat ehkä hieman kevyempiä.

Paperivaipoitettavat luodit saavat olla miltei miten pehmeää "räkälyijyä" tahansa. Kaapelinkuorilyijy on tarkoitukseen lähes ihanteellista. Hiukan tinaa (noin 10 - 20 grammaa/ kg, tai 20 - 40 g/ kg 50:50 % juotostinaseosta) voidaan lisätä lyijyyn, jos luotien valupinta tulee rosoiseksi, eikä luodinperän reuna tule teräväksi edes pihtien kuumennuttua riittävästi.

Jos luodin pinta näyttää "ryppyiseltä", ovat pihdinleuat vielä liian kylmät. Lämpötila on sopiva, kun luodin valupyrstön leikkurilevyn päälle jäävä lyijyklöntti jähmettyy 2 - 3 sekunnin viiveellä. Tuon klöntin tulee olla herneen tai maapähkinän kokoinen läpimitaltaan; muutoin jää luoti valuaukon kohdalta huokoiseksi tai jopa ontoksi.

Ruudin N 340 alustava annossuositus noin 9.5 gramman luodin taakse on 0.45 grammaa ja noin 11 gramman luodin saatteeksi 0.50 grammaa. Jos luoti lentää "räikyen", vähennetään annosta 0.01 gramman askelmin. Samanlaisin ripauksin voidaan annosta myös lisäillä esimerkiksi osumatarkkuutta etsiskeltäessä, aina siihen saakka, kunnes luodin lentoräikinä alkaa kuulua, minkä jälkeen vähennetään viimeksi ladatusta annoksesta 0.02 grammaa, tai valitaan kokeilluista aliäänisistä latauksista se, joka ampui pienimmän hajontakuvion. Kokeiluihin riittää yleensä kolme laukausta kullakin ruutiannoksella.

Lyijyseosluoteja ammuttaessa voivat vähimmäisannokset olla huomattavastikin aloitusannoksia pienempiä: 9.5 gramman painoluokan luodeille jotain 0.30 grammaa ja 11 gramman luodeille 0.35 grammaa. Enimmäisannokset akkulyijyluodeille ovat tasan gramma tai rippuset ylikin. (HUOM ! Annos on teoreettinen ja laskennallinen.! Piippu lyijyttyy yli 400 m/s lähtönopeuksilla). Paperivaippaisille pehmolyijyluodeille ne ovat 0.70 - 0.80 grammaa. Yliannos laajentaa luodinperän liian paksuksi, ja voi jopa sulattaa sen, jolloin tarkkuus kärsii.

Luotien kastovahaus-tekniikka on ilmeisesti tuttu ? Samalla konstilla voidellaan paperivaipoitetunkin luodin kärkipää, antaen voiteen imeytyä vaippapaperiin jopa minuutin ajan, jolloin sitä tihkuu myös luodin ja hylsynkaulan välisaumaan. Patruunan kokonaispituus säädetään siten, että luodinkärjen tyvi koskee rihloihin kevyesti, mutta ei takerru niihin.

Vaippaluodeilla ja ruudilla N 340 lataamisen ohjeistosta voisi kirjoittaa kirjan, jos aikaa olisi. Suositeltavimpia luoteja on täys-läpimittainen rynnäkkökiväärin luoti (paino 8 grammaa) ja ruutimäärä vähintään 0.45 grammaa. Jopa 12 gramman torpeedoluoteja voidaan ampua 0.50 - 0.65 gramman ruutiannoksilla.

2. Kaliberi 8.2 x 53R on "helppo nakki", koska latausohjeet ovat samat kuin 8.2 x 57 mm MAUSER-patruunalle, johon ladattiin Saksassa erinäisiä miljoonia FINOWERin "lähipatruunoita"; V0 300 m/s, tasan. Luodiksi käy 13-grammainen LAPUAn hirviluoti E380 ja latingiksi 0.55 grammaa N 340:tä.

Muutaman sadasosagramman verran puoleen tai toiseen voi joutua "hienosäätämään" latausta parhaan käynnin etsimiseksi, mutta suositeltu annos antaa yleensä aliäänisen nopeuden. Vaippaluodinkin kastovoitelu on suositeltavaa lähtönopeusvaihteluiden vähentämiseksi, tai vaikkapa luotien rasvaaminen vaseliinilla kyllästetyllä flanellitilkulla.

3. Jo joskus 1600-luvulla tunnettiin rikitön "valkoruuti", joka koostui salpietarista ja sokerista. Käytettiin käsikranaattien täytteenä. Räjähdysvoima oli heikohko, mutta tavoitteena oli sytyttävä vaikutus. Seos jäi pois muodista sokerin kalleuden vuoksi. Käsikranaatti on vanhempi keksintö kuin pyssy, mutta se oli välillä melkein unohduksissa.

Rikki parantaa ruudin syttyvyyttä, joka on tarpeen sankkireiän kautta laukaistavissa pyssyissä. Se on myös ruudin side-aine. Kaasuvolyymia se ei lisää juuri lainkaan, vaan enimmäkseen vain tahmeaa, kuivuessaan kovaksi kuorettuvaa karstaa piipun tai putken seinämiin. Siltikin se on välttämätöntä mustaruudissa.

Mustaksi miilutetun puuhiilen ja salpietarin kaksoisseos ei pysyisi kauaa jyvämuodossa, vaan se hajoaisi takaisin jauhemaiseen muotoon kuljetettaessa. Koska salpietari on hiilijauhetta raskaampaa, se painuisi tynnyrissä tai sarvessa pohjakerrokseksi. Hiili jäisi pintaan, kuin kerma "oikeassa lehmänmaidossa".

Aivan mustaruutikauden lopulla opittiin vihdoin valmistamaan rikitöntä tai vähärikkistä "sokolaatiruutia" eli "kaakaoruutia" pääasiallisesti järeisiin tykkeihin, mutta myös metsästyspatruunoihin jyvämuodossa, ja sotilaskiväärin patruunoihin kiinteänä lieriönä, jonka läpi kulki liekkikanava, täytettynä jyvitetyllä mustaruuti-virikepanoksella.

Suklaaruudin hiili oli vajavaisesti miilutettua "punahiiltä", joka usein valmistettiin puhaltamalla tulistettua vesihöyryä miilutettavan hakkeen tai muun kasvimateriaalin läpi. Hake-puu oli etenkin Saksassa paatsamaa, joka kuorittiin ja haketettiin. Sormenpaksuisia hakkeita kuivattiin vuosikausiakin.

Paatsamankuoret olivat lääketeollisuuden raaka-ainetta (Cortex Rhamni Frangulae, jonka eteerisestä öljystä tehtiin n.s. "Varpusparvitippoja"). Miilutuksen kuivatislaus-terva eli "tökötti" myytiin Venäjälle n.s. "Ryss'-öljyn" tuotantoon. Öljyllä kyllästettiin kaikkein hienoin venäläisten saappaiden juhti-nahka. Mikään ainesosa ei siis joutunut hukkaan...

USA:ssa paahdettiin punahiili rukiin oljista, tulistetulla höyryllä. Myöskin ruiswhisky-tislaamoista saatavaa trankkia eli "rapaa" voitiin miiluttaa punahiileksi, kuohkeampiin haulikon "jahti-kruuteihin". Tykkiruutiin kelpasi vain olkihiili.

Hiileen jäi vähäinen pitoisuus tervan kaltaisia aineksia, jotka toimivat ruutijyvien tai -puristeiden sideaineena. Eräs rikitön ruutilaji sisälsi 83 % salpietaria ja 17 % punahiiltä. Muissa laaduissa oli 3 - 5 % rikkiä; metsästysruudeissa eniten, koska "pitäähän sen sauhun tuoksua edes wähän kruudin sawulta"...

Keksintö ajoittuu vuosiin 1882 - 83. Saksassa oli "punaiseen" paatsamahiileen perustuva "ROTTWEILER C-83" -tykkiruuti ollut tuotannossa vuoden päivät, kun punahiiltä opittiin käsittelemään kemiallisesti, eli nitraamaan typpihapolla, jolloin syntyi eräs vanhimmista vähäsavuisista sotilaskivääriruudeista, laji "RCP". Sen historia on oman tarinansa aihe... (Tarina julkaistiinkin ASE & ERÄ- lehden "neitsytnumerossa" v:n 1984 toukokuussa, ruudin 100-vuotismuiston kunniaksi).

"Punahiili-kruuti oli jahtikruutia", ja "mustista sysistä tehtiin sotakruutia", kuten käyttötarkoitukset luokiteltiin kirjassa "KRUUTI JA AMPUMA-ASEET", joka julkaistiin suomeksi "RCP:n" keksimisen aikoihin, vuonna 1884. Kirjasessa mainittu jahtikruuti saattoi olla myös paahtamattomista sahanpuruista nitrattua SCHULTZE-haulikkoruutia.

Sehän oli tunnettu lähes 20 vuoden ajan teoksen ilmestyessä, mutta myös reijitetyiksi kuusikulmion muotoisiksi "särmiöiksi" eli "nappuloiksi" puristettu tykki-kruutikin oli tuttua. Mainitaan myös punahiilen paahtoteknologia ja jopa sen valmistukseen otollisimpia puulajeja, kuten tuomi ja lehmus, "jotka kootaan keväällä, niiden ollessa mehuisimmillaan, ja kuivataan sitten vuosikausia, tahi poistetaan niistä kosteus keinotekoisesti".

Puun mehun eli mahlan sisältämät uuteaineet (mm. sokerit) jäivät punahiileen sideaineiksi, jolloin rikkipitoisuutta voitiin vähentää jopa rikittömyyteen asti. Särmiöruuti prässättiin kosteana, vahvaseinäiseen muottiin, jopa 1000 kg/ neliö-cm rutistuksella koviksi ja kiiltäviksi, todellakin tummaa maitosuklaata muistuttaviksi nappuloiksi, joiden läpi kulki pituussuuntaan keskellinen reikä, tai reikiä oli ehkä seitsemänkin, yksi keskellä ja yksi kuusikulmion joka kulman kohdalla.

Tavallisin mitoitus oli tuuman korkeus ja 0.8 tuuman "avainväli" jos muotoa verrataan kuusio-mutteriin, jota yksireikäruuti muistuttikin. (Korkeus siis 25.4 mm ja avainväli 20.3 mm). Sokolaatiruuti oli lyhytaikainen "käypäläinen", koska savuttomat tykkiruuditkin olivat jo monin paikoin kehitteillä.

Epäkohdiksi ehdittiin havaita syttymisherkkyys iskuista tai hankauksesta, vaikka ruutisärmiötä eli "prismaa" oli vaikeaa saada syttymään esimerkiksi tulitikun liekillä, ja tykin latinkiin tarvittiin reilunkokoinen virikepanos mustaa jyväruutia taimmaiseen pussiin. Joitain onnettomuuksia sattui, kun lataaja pudotti sokolaatiruuti-pussin tykkikasematin lattialle, tai kun pussin kylki oli puhjennut ja ruutisärmiön paljas kulma hankautui tykin panospesän reunaan.

Helmikuussa 1898 räjähti Kuuban rannikolla amerikkalainen ristelijä "U.S.S. MAINE" joko sokolaatiruudin varomattoman käsittelyn tai savuttoman ruudin itsesyttymisen seuraamuksena. Eräs varteenotettava selitys oli myös helvetinkone, jonka virittämisen laivan ruutivarastoon oli toimeksiantanut sensaatiolehdistön "isä", WILLIAM RANDOLPH HEARST - saadakseen aikaan sodan Espanjan ja USA:n välille, eli jänniä sotajuttuja lehtiinsä.

Sota syttyikin, kun Hearstin lehdet inttivät kirkuvin otsikoin espanjalaisten lähettäneen torpeedon alusta kohti. Kun selvitettiin, että räjähdys oli ollutkin "sisäsyntyinen", rääkkyi Hearstin Keltainen Lehdistö pian "espanjalaisten asettamasta helvetinkoneesta". Onnettomuuden syy lienee ollut arkisempi, eli jonkun köpelökouran pudottama ruutipussi, mutta tarvittiin "Casus Belli", kuten Mainilan laukaukset, tai Moskovan kerrostaloräjäytykset taannoin. Maailmanhistoria on oikeastaan täynnänsä vastaavanlaisia sotiin johtaneita "gambiitteja". (GAMBIITTI = Shakkipelissä: Oman "moukan" tai "mokun" tahallinen syöttäminen vastustajalle hyökkäysreitin raivaamiseksi).

Maltillisempi lehdistö kallistui luonnollisen selityksen kannalle, jouduttaen täten sokolaatiruudin poistumista käytöstä, mutta toiseksi yleisin teoreema ajattelevien ihmisten piirissä oli Hearstin järjestämä sabotaasi. Ajattelevat ihmiset ovat kuitenkin aina vähemmistönä: Massat nielivät pureskelematta Hearstin lehtien tarjoileman pajunköyden. (Esimerkiksi Kolmannen Valtakunnan sekä Neuvosto-Venäjän propagandan teho perustui yksinkertaiseen faktaan: "MASSAT ovat eläimiäkin tyhmempiä ! Vain YKSILÖT ajattelevat !" Josef Goebbelsin iki-viisauden riimitti taannoin ajanmukaisena runomuotoon joku iskelmäsanoittaja: "SEURA, APU, ALIBI ja SEITSEMÄN PÄIVÄÄ/ on kaikki/ minkä suomalainen ymmärtää !" On vahinko, ettei laululyriikasta jaella FINLANDIA-palkintoja..!).

Sata vuotta sitten katsottiin sokolaatiruuti niin vaaralliseksi, että sen tuotanto jopa jyvitetyksi "jahtikruudiksi" loppui.Mustaanruutiin verrattuna se olisi hieman tehokkaampaa, vähemmän savuavaa ja myös vähemmän piippua karstoittavaa, koska kalium-jäänteiden ja rikin yhdiste muodostaa ruutikarstan, joka kerrostuu piipunputkeen "kuin Pölkky-Paavalin piki ja terva".

Etenkin rikittömän sokolaatiruudin jäänteet olivat irtonaista "tuhkaa", joka voitiin puhaltaa paineilmalla pois tykinputkesta joka laukauksen jälkeen. Koostumus oli kuin koivuntuhkankin. Kenttätykistä nuohottiin tuhkat kuivalla harjalla. Linnakkeissa ja laivojen tykkitorneissa oli "paineilma-puusti".

Nykyinen PYRODEX-ruutivastike ei ole yhtä siistiä, vaikka se on mustaruutia vähemmän likaavaa. Sen pääasiallinen hapettava suola on kaliumperkloraatti. Koostumus muistuttaa saksalaisissa munakäsikranaateissa malli 1915 koekäytettyä "Mischpulveria". Pyrodex-jyvien sideaineena on perinteinen rikki "q.s." eli "tarpeellisessa määrin" = noin 5 - 7 %:n pitoisuus.

Sokolaatiruudin punahiili oli ruskeaa, mutta koska nimi "ruskohiili" oli jo varattu tarkoittamaan vajavaisesti tekeytynyttä kivihiiltä, lanseerasi sanaseppo K. SAMULI SUOMALAINEN uuden nimityksen vuonna 1884. Ruskohiiltä eli "maahiiltä", kuten kivihiiltäkin, oli toki käetty käyttää ruutihiilenä, mutta puusta tai oljista paahdettujen "sysien" korviketta ei ole löydetty vieläkään.

Erään suomenkielisen lähteen mukaan "maahiili on vettä imevää, ja siksi sopimatonta ruutihiileksi". Ruutimassa kostutetaan ennen tihennystä "ruutimyllyssä": Ruskohiiliruutia ei saataisi riittävän kuivaksi kai milloinkaan? Kivihiiliruuti taas lienee liian haurasta ampumaruudiksi. Jossain räjähdeseoksessa käytettiin erityistä "cannel-kivihiiltä", mutta voiman antajana siinä oli nitroglyseroli, ja asekäyttöön se olisi liian tyrnävää.

Olkihiilen ja paatsamahiilen keskinäistä paremmuutta ei ehditty selvittää rusko-ruudin lyhyen olemassaolon aikana. Amerikkalaiset suosivat olkihiiltä, vaikka sen käyttö enensikin ruudin alttiutta syttyä kolhuista tai raapaisuista. Täysin rikitön ruuti saatiin aikaan mehukkaasta paatsama- tai lehmushiilestä. Tuomihiilen erityisominaisuuksista ei ole tallella tietoja.

Englannissa miilutettiin haulikkoruudin hiili koiruohon varsista, kun kukkanuppu-sato oli korjattu vientiin, sinällään tai uutteen muodossa, absinttiliköörin tai vermutin valmistajille manner-Eurooppaan. Koiruohohiiltä arvostettiin vielä vuonna 1910 parhaana ruutihiilenä, mutta sen tuotanto oli hiipumassa absintin jouduttua (aiheettomaan) myyntikieltoon mannermaissa.

4. Kun itselläni ei ole, eikä tule, varaa netti-yhteyteen, en tiedä, mitä siellä on julkaistu ja mitä ei. Muistelen kuitenkin selostaneeni detonaation syntymekanismin joskus lontoonkielisessä GOW:n laitoksessa. Oikolukuosaston ruuppuja vartoo hirsinen puu, elleivät ole muistaneet sähkötellä tekstiä maailmalle. Tämä ei ole uhkaus, vaan lupaus... Seuraava selonteko on niitä juttuja, joita ase-alan lehdissä ei julkaista takuu-varmasti milloinkaan m.m. laajuutensa takia. Onhan aihekin "arkaluontoinen", vaarallista ja kiellettyäkin harrastelua sivuava. "TABU" = Aihe, josta ei saa keskustella !

Detonaatioita sattuu niin harvoin, ettei ilmiön syntymekanismia ole juuri kukaan viitsinyt pohdiskella. Oli helpompaa estää säästölataustietouden julkaiseminen lehdissä, kuin mietiskellä keinoja detonaation todennäköisyyden vähentämiseen, tai mieluiten sen eliminoimiseen kokonaan. AJATTELEMINEN on niin raskasta raadantaa, ettei kukaan täysijärkinen kansalainen sitä ryhdy harrastamaan, vaikka siitä runsas, AKAVA-tasoinen kuukausipalkkakin maksetaan, jos suinkin on mahdollista lintsata tuosta ylivoimaista ponnistelua vaativasta työtehtävästä.

Teoreemasi n:o 1 on täysin virheellinen. Vajavaisesti hylsyn täyttävän ruutihyppysellisen nimenomaan TÄYTYY pöllytä nallin palokaasujen liekeissä kuin lumihiutaleet myrskytuulessa. Parhaat säästölatausruudit olivat tai ovat kevyitä tilavuuspainoltaan. Vihtavuoren N 310: 0.50 grammaa/ kuutiosenttimetri. Paukkupanosruuti (= N 305:n ja N 310:n seos ? Eri-ikäisistä rk:n "puupäistä" purettua ja hyvin sekoitettua): 0.47 g/ ccm.

HODGDON Original CLAYS: 0.45 g/ ccm. HP 38: 0.70 g/ ccm valssattuna; alle 0.40 g/ ccm popcornattuna, ennen jyvien litistystä. Pikapuoliin muotiin tulevan NORMA R1:n tilavuuspaino ei ole toistaiseksi tiedossa, eikä myöskään wanhan pöly-BULLSEYE:n, mutta niiden hiutaleet tai hiukkaset leijuvat kevyesti nalliliekissä, muuttuen loppuunpalaneeseen kaasu-olomuotoon ehkä jo ennen luodin kaivautumista piipun rihloihin.

Ihanteellista on, että ruuti syttyy ja palaa yhdenmukaisella tavalla riippumatta siitä, sijaitseeko se kiväärinhylsyssä heti nallin etupuolella tahi aivan luodin takana, tai vaikkapa pitkin hylsyn pituutta, vaikka hylsytilasta täyttyykin vain vähäinen osuus. Ruutihiutaleiden tai -hattaroiden tilavuuspainolla n. 0.35 grammaa/kuutiosentti tämä periaate toteutuisikin. Lisäedellytyksiä ovat mahdollisimman herkkä syttyvyys (pintakarheat "pesusienimäiset" ruutijyvät) ja pikainen palavuus alhaisissakin paineissa ruutikaasuksi asti, eikä siis detonoivaksi seoskaasuksi.

NORMA R1 täyttää mitä ilmeisimmin kaikki säästölatausruudille asetetut vaatimukset sinällään, mutta ainakin yhdestä litistetystä "hattararuudista" saataisiin hienonnetuksi entisaikojen mallin mukaista pölyruutia. Myllytykseen liittyvää riskiä ei kenenkään tarvitsisi tietysti ottaa, jos hattarat voisi ostaa hattaroina, eikä hiutaleina, jollaisina ne nykyään myydään.

"Hattarajyvä" = pallojyvä, josta on poistettu liuotinaineet ylikuumennuksella, huokoisuuden aikaansaamiseksi. Vielä vuonna 1943 ruutijyvien muuttuminen "popcorniksi" luokiteltiin OLIN & MATHIESSONin palloruutitehtaassa prosessivirheeksi..! "Turmeltunut" ruuti-erä liuotettiin uudelleen siirappimaiseksi "lakeeriksi", jonka pisaroista ruutijyvät muotoutuvat suolavedessä uidessaan, ja kovettuvat suolaliuoksen lämpötilaa vähitellen korotettaessa, liuottimen verkalleen haihtuessa pisaroista.

Sittemmin havaittiin huokoisiksi jäävät jyvät käyttökelpoisiksi haulikko- ja pistooliruutina. HODGDON HP-38:n kauppanimellä myytävä revolveriruuti on eräässä tuotantovaiheessa hattaroita eli "popcornia", mutta ennen pakkaamista ruutijyvät tiivistetään valssaamalla ne hiutaleiksi. Pintahuokoisuus vähenee, ja sen myötä syttymisherkkyys. Ruudin tilavuuspaino enentyy jopa yli kaksinkertaiseksi.

Ruudin tukkumyyjälle, Hodgdonille, on ehdotettu valssausta vaille jätetyn hattararuudinkin pakkaamista myyntiin nimellä: "SUBSON", mutta säästölataus-ideologialle ei olla myötämielisiä Jenkkilänkään kaupallisissa etupiireissä. Jopa yhteydenotto ruudin valmistajaan on estetty, salaamalla tehtaan E-mailin osoitteet, ettei idea erityisestä säästölatausruudista tulisi tietoon valmistajan välityksellä, ja "Subson-ruuti" myyntiin jonkun myötämielisemmän tukkurin välityksellä..!

Ihmisen kekseliäisyydellä ei ole kuitenkaan äärtä eikä laitaa: HP-38 voidaan hienontaa esimerkiksi kahvimyllyllä melkein pölymäiseksi "porohkaksi", jollaisella on toistasataa vuotta sitten sattuman kautta (?) keksitty esikuvakin: Pölynhienolla alkuperäis-Bullseyella ladattiin sata vuotta sitten patruunoita muunmuassa heikkorakenteisiin avorunkoisiin tahi taittoladattaviin revolvereihin, joihin mustaruutipatruunatkin olisivat olleet ylitehokkaita.

Pöly-Bullseye syttyi ja paloi oikuttelematta jo parin sadan ilmakehän huippupaineessa. Esimerkiksi haulikon mustaruutipatruuna kehittää painetta 300 ilmakehästä ylöspäin. (100 baria voi syntyä haulikossa, ammuttaessa suu ylöspäin, PELKÄLLÄ mustaruudilla - ilman edes kevyttä vanutukkoa "ammuksena". Pamaus on kova, ja tuntuupa kevyt potkaisukin. 10 gramman latingistahan tulee osa ulos syttymättöminä jyvinä, ja palaneestakin ruudista yli puolet on kiinteää pölymäistä materiaalia; "savua").

Jos teoriasi (n:o 1) olisi paikkansapitävä, olisivat useat miljoonat USA:n kansalliskaartilaiset saaneet KRAG-JÖRGENSENeistään tai Model 1903 SPRINGFIELDeistään lukon päin otsikkoa aikavälillä 1898 - 1919, ampuessaan kiekkojyväruudin stanssausjäte-pölyllä (Dust BULLSEYE) ladattuja suojeluskuntapatruunoita, joista hurjimmissa KRAGin latingeissa saattoi olla kaksi 14.3 gramman painoista vaippaluotia perätysten ! Aseen lukkorakenne on jokseenkin kuin BERDAN M/1870:ssä, eli vain yhdellä sulkukorokkeella lukittuva. Kesti silti...

Puolikymmentä M/-03:ea hajosi, mutta aseet olivat joko liian koviksi karkaistulla lukonkehyksellä tai pulakorvike-piipulla "riivattuja" vuoden 1917 kyhäelmiä. Yksi ase oli väärin koottu. Samojen valmistajien tuotteita hajosi taistelupatruunoita ammuttaessa ainakin sata, ennen lämpökäsittelyn uusimista tai uudelleenpiiputusta. Vaurioita aiheuttaneet "vanhanaikaiset suojeluskuntapatruunat" saattoivat lisäksi olla tyyppiä .30-03, jonka hylsyn mitoitus poikkesi valitettavasti vain HIEMAN (eikä PALJON) lopullisesta .30-06:sta: Vanha patruuna meni runnomalla uudemman aseen hieman lyhyempään pesään. Seuraamukset on helppo arvata...

Teoreemasi n:o 2 osuu nappiin: Kaikissa detonaatiotapauksissa, joiden kokijoilla on muistikuva tapahtuneesta, on tarina yhtäpitävä: "Iskuri naksahti nalliin. Sitten jyrähti..!" Ampuja pystyy havaitsemaan hyvinkin lyhyen sytytysviipymän. Lyhyt viive onkin juuri vaarallinen. Yli 0.1 sekuntia kestävä ei niinkään. Niitähän on sattunut jokaiselle aseiden kanssa enemmälti puuhastelleelle lajitoverille. Nekin toki säikäyttävät: "Mustan Enkelin" nahkasiipi on silloin sipaissut poskea, mutta poispääsyn aika ei ole vielä tullut - sillä kertaa...

Detonaatio on molekyyli- ja atomi-tason tapahtuma. Syynä on ruudin ALIlataus. Siis ali-.! Ei HARKITTU kevytlatinki, säästölataus, vaimenninlataus, tai muu ohjeiden tahi oman visun harkinnan mukainen tunnettujen komponenttien yhdistelmä. AINA on alilatausdetonaation taustatekijänä ruudin syttymishäiriö.

Vaikka kaikki muu tässä tai muualla lueteltavat osatekijät olisivat "harmajaa teoriaa", voidaan edellämainittu fakta vannoa todeksi vaikka kaksi sormea alkukielisen "MEIN KAMPFin" ensipainoksen kanteen nojaten. Tavanomaisin alkusyy on nallivika: Rasvasormin hypistelty nalli, tai vaikka liian syvälle pesäänsä tungettu nalli, jonka liekkimassa on musertunut jauhoksi nallinkuoren ja alasimen välissä. Harvemmin, mutta ehkä joskus kuitenkin niin kovakuorinen nalli, ettei iskurin lyöntivoima riitä sen asianmukaiseen "tappamiseen".

Nalli ei sytytä ruutia palamaan, kuten pitäisi, mutta ei myöskään jätä latinkia "suutariksi", mikä olisi pienemmän riesan tie. Ruuti kytee kuin palava turvesuosuo, liekehtimättä, mutta kaasuuntuen. Mitä sitten on tämä ruuti ? Typpidioksidilla terästettyä, kenties kaliumoksidin ja typpidioksidin seoksella (salpietarilla) suolattua hiilivetyä (selluloosaa).

Asianmukaisiin säästö-/kevyt-/aliäänilatauksiin käytettävien ruutien jyvät ovat yleensä huokoisia ja pinnaltaan karheita kuin pesusieni tai Kuun pinta, ellei ruuti ole kuin "rostoiksi jauhettua huttujauhoa" - jyvämuodoltaan tällöin yleensä särmikästä. (Legendaarisen "pöly-Bullseyen" jyvät olivat kuitenkin mikroskoopilla katsoen säännöllisiä, kolmi- tai nelisakaraisen pikkuisen tähden muotoisia "piparkakkuja").

Kivääriruuti on sileäpintaista ja kerrostettua syttymistä sekä alkupalamista hidastavalla pinnoitteella. Yritykset ampua kivääriruudilla ladattuja puolipanospatruunoita johtavat usein (ONNEKSI) vain ruudin "sammumiseen" ja luodin piippuunjuuttumiseen, koska pinnoitetulla ruudilla ladatut lähes täysitehoisetkin patruunat ovat todella arvaamattomia alilatinkeja. Joskus ei ruuti kuitenkaan sammu, vaan se jää kytemään hylsyyn.

(OiONLuKuOSazON H:TuS: JaTKO KiEL:ty LApSiLTA ja ToSiKoILTa !)

Mitä on kytemisen tuloksena syntyvä sauhu ? Hirmuinen coctail, johon verrattuna nitroglyseroli tai trotyyli ovat melkein kuin äidinmaidon vastikkeita: Vetyä, "In Statu Nascendi" alkemistien slangilla, eli REAKTIIVISTA vetyä, jonka atomit eivät ole vielä homoutuneet tavanomaisiksi molekyyleiksi (H2), joina ne karkeloivat Zeppeliinien säiliöissä tai Charliére-pallojen tahi vappupallojen kuorissa: Molekyylimuodossakin tulenarkana, mutta reaktiivisessa muodossaan varsinaisena RASPUTINina - valmiina yhtymään kaikkeen, mihin vety yleensä yhtyy: Muun kumppanin puutteessa jopa, miehimyksen tavoin, toiseen vetyatomiin.

Kytösavussa vallitsevat "jännitteet" muistuttavat ihmissuhteita jossain "Rikkaat & Röyhkeät"-tyyppisessä TV:n sarjaohjelmassa: "Rasputiinin" rakastajattareksi on tyrkyllä happea, myös "In Statu Nascendi", eronneena vähemmän kiinnostavasta pukkis-miehestä, typestä, jolla oli eräänlaisen pakko-avoliiton kautta kaksikin karkuun pyrkivää happiatomia seuralaisenaan. Toinen niistä on varsinainen nymfomaani, jolle ei yksi vetyatomi riitä, vaan pitää olla kaksi bi-sulhoa. Lopullinen suhde tosin "vesittyy", kun kuumasta ja meluisasta yhdynnästä sikiää vesimolekyyli H2O. Vesi on pamauksen jälkeen tulistettuna höyrynä.

Toinen typpidioksidista NO2 karkaava huikentelevainen happiatomi pyrkii ehkä tumman hiilen seuraan, piittaamatta siitä, että hiilellä voi jo olla kumppaninaan happiatomin yksi lajitoveri, liittosuhteessa nimeltä hiilimonoksidi (CO; häkä). "Musta Tuntuu", eli hiili saa sopivissa olosuhteissa aina lyylin toiseenkin kainaloonsa - ja hyvä niin: Jatkosodan aikana olisi autoilu ollut vain kenraalien huvia, jos häkäpöntöllä varustetut hyrysysyt eivät olisi kulkeneet edes jotenkuten...

Hiili tulee tyydytetyksi vasta hiilidioksidiksi CO2 kutsutussa bigaamisessa suhteessa. Ennen kuin tapahtuma tapahtuu, muistuttaa tilanne siis jonkin TV:n saippua-oopperan päätösjakson asetelmaa, jonka juonta on kehitelty vähintään kolme vuotta. Alilatausdetonaatioon valmiin patruunan hylsyssä sukeutuu skenaario sukkelammin; ihmis-aistein hädintuskin havaittavan "tuokion" eli "silmänräpäyksen" kestäessä.

(OiONLUkU OzAzON h'TUs: TÄsTÄ eTeeNP'N ON TxT. TAAs sÄÄdyLListÄ, MUTtA eI sAA NÄyTtÄÄ kAUppiAiLLe, yM. rOsMOiLLe!!!)......

Luoti on tässä vaiheessa useimmiten juuttunut aseen piipunputkeen, jos se on ylimalkaan ehtinyt lähteä liikkeelle hylsystä. Vaippa-aineen kovuuden ja/tai kitkan vaihtelut, jotka jäävät huomaamatta täysteholatauksia ammuttaessa, voivat olla suoranainen vitsaus etenkin vaimenninasepatruunoissa, mutta myös lyijyseosluodit voidaan provokoida temppuilemaan ennakolta arvaamattomin seuraamuksin.

Yleensä tämä oikuttelu aiheutuu lataajan tietämättömyydestä; alkusyynä entuudestaan tuntemattoman luotityypin kokeileminen aiemmin tunnettujen ammusten latausresepteillä, vailla valmiuksia havaittujen epäkohtien syyn selvittelyyn, ja ilman tietoa niistä konsteista, joilla ongelmat ratkeavat helpostikin.

Muutamat huomioonotettavat seikat, jotka olivat itsestäänselvyyksiä 150 vuotta sitten kaikille, olen joutunut oppimaan itsekin "uusina asioina" muutamien viime kuukausien kuluessa, uuteen tietouteen sovellutettuna. "Repetitio est mater studiorum" eli kertaus on opintojen äiti, ja vähän on uutta auringon alla.

Kukaan ei ole seppä syntyessään, eivätkä luotitehtailijatkaan aina pysty ennakoimaan valmisteidensa erikois-käyttötarkoituksia. Siksi he yleensä yhtyvät ruudintuottajien kuoroon, veisaamaan vanhaa liturgiaa säästölatausten vaarallisuudesta. Virren toinen säkeistö alkaa sanoilla: "Alisäänisten patruunoiden käsinlataus kivääreihin on/ Mahdotonta/ Vaarallista/ Mahdottoman vaarallista..!" Kuluttajavalistus jää muiden murheeksi, kun liturgia on veisattu "al fine", huipentumaansa: "Iankaikkisesti, AAMEN !"

Jos tietojen pihtailu aiheuttaa onnettomuuksia (joita kai toivotaankin sattuvan), voidaan alkaa uusi virsi: "Kyllä me jo varoitimme, mutta..." Tapaturmia ei kuitenkaan aiheuta tieto, vaan tietämättömyys; tiedon pihtailu visvaisen-raadollisista kaupallisista syistä, joita ei vaivauduta edes salaamaan... Ei voida siis väittää kaavamaisesti, että detonaatioita sattuu vain vaippaluodein ladattuja kevytlatauspatruunoita ammuttaessa, vaikka niljakkaiksi voideltuja lyijyseosluoteja voidaankin ampua jopa tyydyttävällä tarkkuudella varsin pienillä määrillä sopivanlajista ruutia.

Vastaava latinki samaa ruutia saa vaippaluodin takertumaan piipunreikään muutamien laukauksien lähdön jälkeen, kun kehkeytyy "kuiva kitka", ikäänkuin voitelemattomassa liukulaakerissa teräksen ja kupariseoksen välille. Tunnetuissa detonaatiotapauksissa on AINA "muutama vaippaluoti lähtenyt aivan normaalisti" tolkuttomallakin alilatingilla, mutta: "Sitten se JYRÄHTI !", eloonjääneiden kokeilijoiden todistajalausuntojen mukaan. Pari tunnettua itse-aiheutettua detonaatiotapausta on sattunut Suomessa 1980-luvun alussa, kun oli PUOLITETTU äärimmäiseksi kaliberikohtaiseksi vähimmäisannokseksi vaippaluodeille ilmoitettu ruutimäärä. (Puoli-annoskin on täysin turvallinen hyvin voideltuja KEVYITÄ lyijyseosluoteja ammuttaessa).

Lyijyluodit eivät ole, ainakaan "kuiviltaan" ammuttuina, absoluuttisen varmoja detonaatio-riskin estäjiä. Ohut kuparisilaus ei ole vaippa: Tietyissä olosuhteissa voi lyijyluoti "niittautua" piipun suppeloon (= ylimenokartioon) niinkin tarkoin sopivaksi, että piippu kuumenee aliäänisiksi tarkoitettuja latauksia ammuttaessa vähintään saman verran kuin täysillä vaippaluotilatauksilla, ja lyijyttyy tietenkin hirmuisesti. (Tuoretta empiiristä tietoa on saatu aiheesta äskettäin Ruotsista).

"Tietyt olosuhteet" olivat: Pahimmillaan jopa KOLMINkertainen (SIC !) erikoisnopean ruudin suositeltava käyttöannos, sekä voitelemattomien lyijyluotien ampuminen, luottaen pelkkään kuparipinnoitukseen. Kunkin latauserän ensimmäinen laukaus oli toiminut moitteettomasti ja odotetulla tavalla, mutta seuraavat: "AH ja VOI !" Ensimmäinen erikois-tiukka, ja ammuttaessa lisää laajennut luoti pyyhkäisi piipunputken kuivaksi varastorasvoista. Sitten testiampujamme tulitti kuivia lyijyluoteja kuivan piipunreiän läpi. Seuraukset olivat edelläkuvatut...

Onneksi ei kohdalle sattunut nallivikaa, ja ruutikin oli herkimmin syttyvästä päästä. (NORMA R1; koeampuja asuu Ruotsissa). Mahdollinen detonaatio olisi tosin aiheutunut pikemminkin ylilatingista kuin alilatauksesta. (Kamraatille on jo laadittuna asialliset annostusohjeet ruudille R1 sekä ukaasi, että lyijyluodit on VOIDELTAVA, koska ne ovat edelleen LYIJYluoteja). Saimme tietoomme erinomaisen kevytlatausruudin olemassaolon ja kaipaamiamme latausohjeita kaliberiin .30-06 myös LAPUAn luodeilla S 374. (Aliääninen lataaminenkin onnistuu leikiten..!).

GUNWRITERS-jengi lisääntyi taas yhdellä kaupallisista etupiireistä riippumattomalla ennakkoluulottomalla testiampujalla, jolla on tyydyttävät pohjatiedot myös ruuti-kemiasta. Vaikuttaa siltä, ettei NORMA (tai ruudintuottaja BOFORS) pihtaile tietoja valmisteistaan: Poikkeuksellista "glasnostia"..!

Nyt on palattava aiheeseen "alilatausdetonaation vaiheet": Lopullinen jysäys tapahtuu tarveaineiden ollessa "kaasufaasissa" ja kaasujen ollessa sekoittuneina sekä puristuneina ahtaaseen tilaan. Kiinteiden ruutijyvien kytemisestä kehittynyt kuumuus lisää kaasuseoksen painetta, ja paine kuumuutta. Luoti jököttää takertuneena piipunputkeen, joten kaasujen täyttämän patruunapesän tilavuus ei pääse lisääntymään.

Tapahtuu samanlainen ilmiö kuin diesel-moottorin sylinterissä, suuttimen tirskauttaessa usvamaista polttonestettä kokoonpuristetun kuuman ilman sekaan - paitsi ettei ilmaa tarvita: Happea on typpidioksidissa, valmiina "happihyppyyn" irti typestä, mieluisampien kumppaneiden, reaktiivisen vedyn ja hiilimonoksidin yhteyteen. Typestä erkaneva happikin on reaktiivista, eli erillisinä atomeina, eikä molekyyleinä O2.

Pamaus on railakas, kun reaktiivinen happi yhtyy reaktiiviseen vetyyn. Molekyyleiksi yhteenliittyneisiinkin vetyatomeihin yhtyvä reaktiiviseksi jakautuva O2 tuottaa juhlallisen jytkyn, jonka rinnalla esimerkiksi nitroglyserolin räjähdysvoima on vain hieman yli puolet. (Tietolähde: Wihtori Peltosen "KEKSINTÖJEN KIRJA", I osa, vuodelta 1907).

Jos sitä kuvaa luku 1, on vedyn ja hapen seoksen "ominaisvoima" 1.81 tai tosiasiassa suurempikin, koska molemmat kaasut ovat jo valmiiksi reaktiivisessa sinkku-tilassa, eli energiaa ei tuhlaudu atomien kampeamiseen erilleen molekyyleistään H2 ja O2. Reaktiossa vapautuu lämpöenergiaa paljon ja äkkiä. Ehkä vain uraanin isotooppi 235:n tai plutoniumin hyvin kehittynyt ketjureaktio (fissio) on nopeampi.

Jesh; kyllä tiedän vedyn yhdyntä-himon halogeeneihin: klooriin tai fluoriin, mutta aseteknologian piiriin niiden hyödynnys ei kuulu. Sikiävät yhdisteet ovat turmiollisia piippumetalleille. Jossain mannertenvälisessä ohjuksessa voitaisiin reaktioita hyödyntää rakettimoottoreissa, mutta käytännön vaikeudet ovat tällöinkin suuret.

"Akattomaksi mieheksi" vapautunut typpi paisuu räjähdyslämmön kuumentamana, riehaantuen särkemään kaiken, mikä eteen osuu: Patruunapesän seinämät ja aseen sulun. Luodinkantaan törmätessään se niittaa luodin niin suurella voimalla piipunreikään, että piipunseinämät repeävät, tai piippu katkeaa luodinperän tasalta. Typpikaasuhan on räjähteiden murtavan voiman eli "brisanssin" tuottajista ehkä tärkein, kunhan se vain lämmitetään kyllin äkkiä. Häkä eli hiilimonoksidi on toinen moinen.

Ruudin kytökaasussa on runsaasti häkää. Osa typpidioksidista vapautuneesta reaktiivisesta hapesta yhtyy häkäkaasun hiileen hiilidioksidiksi, mutta kytösavussa on myös vapaata hiiltä, ilmeisesti hienona pölynä ja sopivasti esilämmitettynä. Reaktiivinen happi, eli "vapaa radikaali" (itse käytän termiä: "irtopunikki"), yhtyy hiileen, kehittäen lisää lämpöä, ynnä kevyttä, typen tapaan nopeasti paisuvaa häkää.

Vedyn ja hapen yhtyessä syntyvä vesihöyry, sekä hiilen täydellisesti palaessa muodostunut hiilidioksidi lauhduttavat hiukan detonaation raivoa, mutta tapahtuma etenee niin äkkiä, ettei raskaampien kaasujen puskurivaikutuksella ole juuri merkitystä.Ettäkö miksi reaktio on niin kipakka kuin se on ? Ja kuinka hitossa esimerkiksi 0.20 grammaa ruutia vääränsorttisen luodin takana voi rikkoa .308 Winchester-luodikon ? Eihän tuo ruutimäärä riitä edes puhaltamaan 8-grammaista vaippaluotia läpi piipunputken, kun varastorasvat ovat hankautuneet reiästä...

Kiinteä ruutijyvä joutuu ensiksi muodostamaan, pinnaltaan sisäänpäin palaen (= hajaantuen), ne kaasut, jotka vasta sitten pääsevät reagoimaan keskenään edelläkerrotulla tavalla. Jos ruutia on liikaa, tai luoti liian raskas tahi kitkainen piipussa, ruudin palonopeuteen verrattuna, kohoaa paine tietenkin aiottua korkeammaksi, jolloin ruudin palonopeuskin kiihtyy epätavallisen vikkeläksi.

Tämä palonopeuden enentyminen on yleensä kuitenkin ennakoitavissa, ja vältettävissäkin, vaikkapa ruutilajia vaihtamalla. Valikoimaa löytyy miltei joka lähtöön, etenkin jos tuontirajoitteita aletaan purkaa Suomessa. Vaihtoehtona on vanhojen kahvimyllyjen etsiminen esiin mummonmökkien ullakoilta, jos joudumme "otetaan mitä on ja tehdään mitä tarvitaan"-linjalle, vallitsevassa kysynnän ja tarjonnan epätasapainossa.

Vitsihän tämä oli tietenkin: NORMA-ruutien tuonnille ei ole esteitä! Niitä oli saatavilla jopa kireimmän ruuti-monopolin aikaan, mutta SILLOINEN maahantuoja "hinnoitteli ne pois markkinoilta" - mahdollisesti painostettuna, mutta todennäköisesti raadollisen ahneuden kannustamana: Nimitys "Rantarosvo" juontuu myyntikatteiden prosenttimääristä, joskin myös Ilmasotakoulun konepistooli-juttu on tunnettu tarina ase-alan ihmisille.

Alilataus-detonaatiossa ovat keskenään reagoivat aines-osat JO muuttuneet kaasumaiseen olotilaan. Kaasufaasissa reaktiot tapahtuvat minkään hidastavan väliaineen estämättä. Kun kaasuseos on lisäksi kuumaa ja paineistettua (vastaten polttomoottorin sylinterin puristusvaihetta), hyppelevät reaktiiviset irtonaiset happiatomit yhdyntä-halukkaiden atomien kimppuun. Kaasut ovat sekaisin, joten loikattava matka ei ole pitkä. Loikka tapahtuu myös samanaikaisesti koko kaasuseoksessa, kun olosuhteet (kuumuus ja paine) ovat kehkeytyneet otollisiksi.

Kuituista puuvillaruutia, tai vaikkapa alkuperäisintä pölynhienoa Bullseye-ruutia, voidaan kutsua "tyrnäviksi" eli "offensiivisiksi" räjähdys- tai ajoaineiksi, mutta jopa räjähdyspuuvillan hennot kuidut ovat kiinteää materiaalia, jonka hajaantumisella on jo kauan sitten mitattavissa ollut hitautensa.

Kaasumaisessa, kauttaaltaan syttyvässä "kytösavussa" ei vastaavaa viivettä ole. Täsmällistä tietoa siitä, kuinka kauan detonaatio kestää, ja kuinka korkeaksi paine voi kohota, ei ole kenelläkään. Kun Saksassa saatiin kerran aikaan tuottamuksellinen alilatausdetonaatio, näkyi oskilloskoopin kuvaruudussa pystysuorana nouseva painekäyrä, ruudun "nollaviivasta" sen yläreunaan - asteikon ulkopuolelle - ulottuvana.

10 000 ilmakehään asti painetta kestävä mittausanturi hajosi, kuten myös painetesti-ase. Tuolle tasolle kipaisi mitattava painepiikki vajaan miljoonasosasekunnin aikana. Jäljistä päätellen olisi paine saattanut kivuta sataankin tuhanteen ilmakehään, mutta vehkeet hajosivat ympäriltä jo sitä ennen.

Ainakaan tuonaikaiset pietzosähköiset ilmaisimet eivät edes ehtineet rekisteröidä kaikkein lyhytkestoisimpia painehuippuja. Jonkinlainen "peukalosääntö" on, että todellinen huippupaine (ns. "aaltovalli") on jopa nelinkertainen mitattavissa olevaan paineeseen verrattuna, mutta nuo lyhytkestoisimmat paineaallot eivät ehdi tekemään tuhoja:

Säästölatauksessa voi nallin tyssäytymisestä päätelty painetaso olla samaa luokkaa kuin täysitehoisessa tehdaspatruunassa, mutta hylsyn kaula ja hartiat ovat usein savustuneet, kuin kivääriruudilla vajaaladatun patruunan hylsyissä. Aaltovalli iskee patruunan pohjaan ja luodin perään rajuimmalla voimallaan, mutta se ei ehdi laajentaa hylsyn kaulaa.

Sen omituisuudet ymmärtää, kun muistaa shokkiaallon käyttäytyvän pikemminkin valon kuin tuulen tavoin ja etenkin toisin kuin säiliöön pumpattava ilma tai kaasu käyttäytyy. Tiettyjen kiväärikaliberien erityinen alttius detonointiin on selitettävissä, kuten myöskin hylsyn hartiakulman merkitys aaltovallin esteenä tai sen polttopeilimäisenä keskittäjänä tahi suuntaajana.

Esimerkiksi usein ylikorostetulla hylsyn pituudella on vähänlaisesti vaikutusta patruunan detonaatioriskin osatekijänä. Muunmuassa saksalaiseen 8.2 x 94 mm panssaripyssyyn ladattiin täysin käyttöturvallisia "puolipanospatruunoita" (Patrone 318 üb) noin 40 % hylsyn tilavuudesta täyttävillä annoksilla paukkupatruunaruutia, ja normaalilla kiväärinluodilla.

Maaliinammunta taistelupatruunoilla (luodin VO = 1210 m/s) olisi kuluttanut piiput pilalle ennen aseiden pääsyä tositoimiin, ja täystehopatruunan luotikin oli turhan arvokas pahvinpuhkontaan: Kovametallikeernainen panssariluoti kyynelkaasutäytteellä ja valojuovalla. Etenkin kovametallin wolfram oli tavaraa, jota ei mieluusti tuhlattu "turhhuuvveen". Malmi tuotiin merten takaa, Portugalin kaukaisista siirtomaista.

Kerrattakoon vielä eräs yksityiskohta ainoan tuottamuksellisen alilatausdetonaation tapauksesta Saksassa noin 30 vuoden takaa: Latinkina EI ollut SÄÄSTÖlataus PISTOOLIruudilla, vaan latauskehittelyyn aivan yleisesti suositeltu ( Max. miinus 15 p-%) aloitusannos hidaspaloista ruutia. Vain luoti oli poikkeuksellinen: Hieman liian KEVYT (SIC !) suosituksiin verrattuna. Mikä kaliberi.? Tietenkin se pahamaineinen .243 Winchester..!

22111999; Pete


Turvaton pumppupyssy ?

Huolimatta siitä, että olen seurannut kirjoitteluasi jo useita vuosia (alkaen muistaakseni jostakin Ase & Erästä kauan sitten), en tiedä miten mahdat suhtautua näinkin rahvaaseen asiaan kuin pumppuhaulikot ja niiden toiminta, mutta kokeilenpa kuitenkin asialla pommittaa. Siinä meni lipevä osuus, ja asiaan:

Homma alkoi siitä kun ostin tietyn merkkisen pumppuhaulikon. Sain skeet-patruunan laukeamaan lukko raollaan ja ase meni laatikon haljettua vaihtoon. Olen tämän jälkeen pähkäillyt kuinka tuo oli mahdollista ja koettanut kerätä Vesan Metsästyssivuilta (keskustelu-aseet ja ammunta-haulikot-benelli12/89-pumppu) muiden ajatuksia aiheesta kiivastumiseen asti. Kysyin asiaa myös uusimmassa ERÄ-lehdessä ja Jukka Malinen näytti ainakin ajatukseni ymmärtävän.

Kyse on siis siitä, kun Benelli Nova aukaisee lukkonsa lukituksen liipaisun jälkeen oma-aloitteisesti. Sitä ei siis tarvitse avata, eli vetää liikkuvia taakse. Näin uskon itsellenikin käyneen, eli hiukan myöhäsytytteinen patruuna laukesi lukon jo pyörähdettyä.

Olen kokeillut perinteisellä pumpun lukkosysteemillä (Remarit, Mossbergit jne.) samaa (ase oli joku näitä Tikkanakin myytäviä italialaisia) ja sen lukko ei aukea pelkällä liipaisulla. Kun liipaisinta painoin tyhjällä aseella, niin puhdituspuikolla voi huoletta yrittää työntää lukkoa auki suupuolelta. Se ei aukea ennen kuin liikkuvia on vetänyt hieman taaksepäin, jolloin sulku vapautuu. Resurssit vaan loppuvat laajempaan "turvallisuusvertailuun".

Mutta ainakin Nova avautuu salamannopeasti. Joku väitti että Winsun 1300 olisi hiukan samaa maata, mutta en ole päässyt kokeilemaan. Jotkut myös käsittävät minun tarkoittavan rekyyli-ilmiötä, joka avaa lukon patruunan lauetessa, mutta minä tarkoitan nimenomaan pelkän liipaisun avaavan lukon. Ymmärrän kyllä, että nopeudestahan tässä on kaiketi kysymys. Paukkuja pitää saada taivaalle nopeammin kuin kilpailijan aseella. Mutta hiukan ihmetyttää mihin vedetään turvallisen aseen raja.

Jos ampuu pumpulla pikatulella, niin eikös silloin ota harkitun riskin mahdollisen viivästyneen nallin sattuessa kohdalle? Hidas patruuna voi laueta juuri, kun lukko on raollaan tai auki tai kun patruuna on jo lentänyt ulos. Pumpulla kuulemma myös ammutaan niin, että etutukista vedetään valmiiksi taaksepäin liipaistessa, jolloin latausliike alkaa välittömästi lukon pidätinsalvan avautuessa. Huhhuh.

Minä en tuota pikatulitapaakaan tuntenut ja olen aikojen saatossa muutenkin sen verran varovaiseksi tullut, että laukeamatonta en ihan heti päästä pois piipusta. Novalla näin kuitenkin kävi, tosin tapahtuma oli niin nopea, että en tajunnut muuta kuin että jotakin outoa laukauksessa oli.

Jos tässä ruvetaan sitten kaavailemaan ensikertalaisten ampumaan opettelua pumpulla (kuulemma yleinen aloitteluase), niin tiedän aselupaikäisiä kavereita, jotka nippanappa kykenevät tähtäämään ja ampumaan liki itsensä pituisella aseella. Jos isukki yrittää turvallisuuden takia opettaa, että pumppuakaan ei saa avata heti jos patruuna ei laukea, niin hyvä. Pienikokoisen kaverin on kuitenkin turha yrittää keskittyä myös aseen "kiinni pitämiseen", kun se ei tahdo onnistua luontevasti meikäläiseltäkään (180 cm, 105 kg). Kun vielä täällä Suomessa ampujanlasit eivät kuulu ainakaan peräkylänpoikien vakiovarustukseen, niin silmän meno voi olla pahimmillaan lähellä.

Vastaukset jotka olen tähän saanut ovat mielestäni ongelman kiertoa. Kun esitän, että Nova aukaisee itse lukkonsa, niin muutkin kuulemma tekevät samalla tavalla normaalisti ammuttaessa. Kun esitän, että on tämä vaarallista, jos patruunoissa sattuu olemaan laukeamaton tai viivästynyt, niin asetta ei kuulemma pidä mennä avaamaan tämmöisessä tapauksessa. Kukaan ei ole pystynyt osoittamaan sitä pointtia, joka takaa, että en enää saa asettani vastaavalla tavalla auenneena laukeamaan. Ja onpa jopa väitetty että nykyisissä laatupatruunoissa ei esiinny vikoja. Mikä patruunatehdas maksaa minulle miljoonan jos löydän kymmenentuhannen patruunan joukosta yhdenkin viallisen?

Kiusasin asialla tehdasta ja maahantuojaa yli heidän sietokykynsä. En viitsi toistaa miten he minut keksivät vaientaa ilmeisen hankaline kysymyksineni Vesan sivuilla ja Erässä, mutta Vesan Metsästys sivuilla ainakin päätin ko. keskustelun rauhoittaa.

Jos sinulla aikaa liikenee, niin voisitko kertoa minulle mielipiteesi asiasta ja pumpuista yleensä. Toiveenani on vastaus joka "päästää minut pahasta" ja aikaan saa mielenrauhan aivokoppaan. Toivon että et nimeäni, etkä nimimerkkejäni Benellin yhteydessä mainitse. Se miksi näin toivon johtuu karrikoidusti siitä, että en hirveästi hevosenpäistä pidä ainakaan irrallaan hevosesta. No, tämä oli liioittelua, mutta kuitenkin.

Enkä panisi pahakseni, jos joskus saisin lukea ertikkelin pelkästään eri asetyyppien turvallisuudesta. Erojahan kuitenkin lienee olemassa, vaikka minä tässä pumppuasiassa olisinkin väärässä. Tätä ajattelin ehdottaa myös Vesa Toivoselle, joka kirjoittaa Kaliiberi-lehdessä. Yritin tavoittaa myös häntä tämän saman mussutuksen tiimoilta siinä kuitenkaan onnistumatta, enkä tietysti tiedä josko asia häntä kiinnostaakaan.

Repe


  Pumppuhaulikoiden kanssa olen tullut tuttavaksi vain "ex officio" (= virkani puolesta) aikana, jolloin vielä tein ase-esittelyitä lehtiin, ennen joutumistani ikiajoiksi "mustallelistalle" kaikkien kotimaisten asealan julkaisujen toimituksissa.

Varsinaista haulikkoammuntaa en ole koskaan harrastanut, enkä myöskään metsästystä. Muutamia täyteisluotivertailuja olen tehnyt pika-pikaa ITHACA Model 37 Deerslayerilla, sekä vertailun muutamien 12/70-patruunain pakkaskäyttäytymisestä, myös e.m. aseella ampuen. WINCHESTER 1200:sta kirjoittamani pikku historiikki oli selonteko aseen kehittelyvaiheista - ja aseiden kehittelystä ylimalkaan, piirustuslaudalta massatuotantoon.

Jos oikein muistan, en viitsinyt liata laina-asetta yhdelläkään laukauksella. Toistamiseen oli Winsu 1200 lainassa, kun tein käännöksen sen käyttöohjevihkosesta, mutta sekään urakka ei edellyttänyt ampumakokeiluita. Tehtaanrasvaiseksi jäi myös CBC/Magtech, palauttaessani sen Asetalo Oy:lle käyttöohjeiden suomentamisen ja editoinnin jälkeen.

Benelli Novan kanssa en ole tehnyt tuttavuutta. Kuulostaisi kuitenkin siltä, että sen voi laukaista, ennenkuin lukko on ehtinyt sulkeutua täysin. Suunnittelu-moka vaiko yksilövika ? Ei käy ilmi, mutta vaikeaa on uskoa sellaista asetta myytävän paljoudessa, joka pystyy laukeamaan, ennenkuin etutukki on työnnetty niin pitkälle eteen, että sulkulaite menee taatusti kiinni..!

Lieneekö ase mahdollista koota väärin, kuten ROSS-kiväärin jotkin versiot aikoinaan ? Vaikeaa sanoa asetta näkemättä, eikä modernin kaluston tuntemus kuulu ENÄÄ toimenkuvaani.! On tuhatsatayksitoista muuta mielenkiinnon kohdetta ase-alan niiltä sektoreilta, joita kukaan muu ei osaa/viitsi/uskalla/saa käsitellä julkisuudessa. Jotain yleistietoutta voin toki naputella näyttöruutuihin.

Kysymyksesi tuli siis - tavallaan - "väärään kyökkiin", mutta toisaalta taas oikeaan. Vahinko, että olen, lehti-urani päätyttyä, lahjoittanut pois teoksen "WORLD's FIGHTING SHOTGUNS", jossa on selostettu 1970-luvun keskivaiheille mennessä kehiteltyjen haulikoiden rakenteet ja toiminnat tyhjentävämmin kuin missään tapaamassani metsästyshaulikko-kirjassa (mukaanlukien asetehtailija W.W. GREENERin "GUN And Its Development", vuodelta 1910, joka keskittyy rinnakkaispiippuisiin aseisiin.

Greener "lyö lyttyyn" kaikki makasiinihaulikot, esitellen jotenkuten vain ROPER & SPENCERin pumppupyssyn malli 1885, koska se ei enää ollut kilpailemassa kaksipiippuisten kanssa. Winchester-pumppuhaulikoita ei Greenerin teos tunne lainkaan.! Itselataava haulikko, ilmeisesti F.N., tiedetään mainita). Joitain detaljitietoja asehistoriasta on sentään ulkomuistissa:

Runsaan vuosisadan takaisissa haulikonpatruunoissa esiintyi sytytysviipymiä, jotka tuottivat vähintäänkin säikytyksiä esimerkiksi Winchester Model 1893:n peränpitäjille. Aseen pumppuluisti vapautui perääntymään heti hanan lyötyä, kuten melko monissa (useimmissa ?) nykyisissäkin pumppuaseissa. Ongelmia tuottivat pitkähköt, useamman kymmenen millisekunnin sytytysviipymät, ja poikkeuksellisen miedoiksi (koti)ladatut patruunat.

Alkuperäisen JOHN MOSES BROWNINGin ajatuksen mukaan toimi oikeakätisen ampujan vasen käsi "inertiakappaleena". Vaikka sillä vedettiin etutukkia taaksepäin, liikahti vasen käsi aseeseen nähden eteenpäin aseen potkaistessa, ehkäisten sulun ennenaikaisen aukeamisen. Jos ase ei potkaissut heti hanan lyötyä, ei käden massan hitaus vaikuttanutkaan. "Suutaripatruuna" ei tuottanut haittaa. Se lensi laukeamattomana ulos aseesta.

Jos sytytys oli viivästynyt, oli väijymässä jopa aserikon vaara, milloin sulku oli juuri vaille avautumistaan: Sulkukappaleesta lohkesi irti pala. Pitkäkestoisempi sytytysviive saattoi aiheuttaa senkin, että patruuna ehti lentää ulos aseesta, paukahtaen lennossa, tai vasta maahan pudottuaan.

Sata vuotta sitten, kun savuton ruuti oli vielä kesken kehittelyn, eivät kymmenien sekuntienkaan viiveet naksauksen ja pamauksen välillä olleet maankaatavia ihmeitä - ainakaan kotilatinkeja kehiteltäessä tiivisjyväisillä "wahwasti wähäsawuisilla" ruudeilla ladaten, nolla-tiedontasosta tai kuulopuheista alkuun lähtien ja yritys/erehdys-periaatteella.

Suomessa jouduttiin vielä 1920-luvulla tekemään savuton haulikkoruutikin itse, "tykkiballistiittia" kahvimyllyllä hienontaen. Hurjin tapaus on VELI NIEMISEN "Ampujan Käsikirjassa" kerrottu: Joku oli löytänyt rannalta ajomiinan ja sen sisältä lastulevyä muistuttavan 50-kiloisen kuution. Veisteli siitä lastuja ja hienonsi ruudiksi. Patruunoissa tuottivat rouheet usein suutareita, ja sytytysviipymiä. Joku neuvoi panemaan vähän mustaaruutia virikkeeksi, niinkuin tykkiinkin pantiin.

Nyt "kukkui" miinaruuti kunnolla: Pätkä haulikonpiipusta löytyi perunapellosta usean kymmenen metrin päästä, mutta kaikkia piipunpaloja ei oltu löydetty vielä v. 1925, eikä kai tähän päiväänkään mennessä, vaikka aikaa tapauksesta tulee 80 vuotta. Se "lastulevy" on harkoksi puristettua puuvillaruutia...

Herkkäsyttyisemmät "bulk powderit" ja "lesmoke-ruudit" olivat suosituimpia ja suositeltavimpia, mutta mustaruuti tietysti ainoa idioottivarma ajoaine. ("Lesmoke" oli mustaruutia sekin: Ruutimassaan oli sekoitettu 10 % miltei jauhoksi pätkittyjä puuvillaruudin kuituja, lisäämään tehoa ja vähentämään aseiden piipun karstoittumista. Ladattiin samoilla tilavuusmitoilla kuin mustaruuti ja "bulkkipauderit").

Mietorekyylisiä patruunoita ammuttaessa, jos aseen etutukkia vedettiin voimalla olkapäätä vasten, saattoi inertiavaikutus myös jäädä toteutumatta. Tällöin löi ase tulta kirjaimellisesti suusta sekä perästä, ja pahvihylsyt aukeilivat kuin banaanit.Aseiden lukkokopat eivät tuosta olleet moksiskaan; melko massiivisesta teräksestä kun olivat työstettyjä. (CBC noudattaa ainakin vielä tätä perinnettä. Sulkusysteemikin kuin CHATELLERAULT'n pikakiväärissä).

Kehittyneempään Winchester Model 1897-haulikkoon (kuva oikealla ylhäällä) J.M.Browning kehitteli inertiasalvan, joka avautui rekyylin vaikutuksesta: Aseen etutukin piti liikkua pikku nykäys eteenpäin, kunnes se pääsi liikkeelle taakse. Kilpaileva firma MARLIN omaksui omaan malliinsa 1898 inertia-heiluriin perustuvan luistin salvan.

Winchester M/-97:stä tulikin suosikki: Tuotannossa tasan 60 vuotta, kunnes valmistuskustannukset katsottiin turhan korkeiksi. Välimalli M -12 oli sekin vanhoilliseen tapaan jyrsitty. Model 1200:n ja M 1300:n sulkusysteemeissä ei ole eroa. Siinä ei ainakaan ole enää inertiasäppiä.

Sulku pyörähtää auki, kun pumppuluisti on perääntynyt n. 12 mm, joten melko pian poistuu hylsy pesästä laukauksen jälkeen, jos joku niin haluaa. Tyhjiltään naksautettaessa ja luistia samalla taakse vedettäessä on maallikon vaikutelma, että lukitusta ei ole lainkaan, vaan luisti tosiaan vapautuu liipaisinta painettaessa.

Potkaisevalla patruunalla ammuttaessa tyrkkää pumppukäsi kuitenkin etutukkia eteenpäin, jonka jälkeen seuraa sulun avautumisvaihe 12 mm:n perääntymisen aikana ja sen jälkeen vasta alkaa hylsyn ulosveto, eli on palattu Model 1893:n systeemiin.

Vaikka tuntuu siltä, kuin hylsy olisi ulkona ennenkuin haulit ovat ehtineet lähteä piipunsuusta, on hyötykuorma tosiasiallisesti jo pupun kyljessä tai lähestymässä "pitkääkin" kiekkoa, ennenkuin luistin perääntyminen ehtii edes alkaa. Jos hylsyssä olisi vielä painetta, kiertyisi lukko tuskin auki käsivoimin.

Nykyään voidaan luottaa haulikonpatruunain syttymisen täsmätoimisuuteen jo siinä määrin, että luistivarmistusta ei enää katsota välttämättömäksi. Pumppuhaulikon suositeltava ampumatapakin toki poikkeaa tekniikasta, johon täällä VALMETien kotimaassa on totuttu. Kaikki "virallinen aseenkäyttö-valistus" Suomessa on perustunut olettamukseen, että haulikko on taittuva, ja enintään kahdesti laukeava, sekä päällekkäispiippuinen.

(Jostakin 60-luvun alun valistuskirjasta pääsimme esimerkiksi käsitykseen, että: "Hanallinen haulikko, merkistä tai mallista riippumatta, kestää VAIN mustaruutipatruunoiden ammuntaa". Tuskin mitään muuta läntisen maailman kansaa on UUNOTETTU eli UKOTETTU yhtä härskisti kuin meitä, entisaikojen Suomi-keskeisellä asevalistuksella, jonka linjoilta ei kai saisi poiketa vieläkään:

Mikä on muualla maailmassa itsestäänselvää ja tuhansin tavoin toteennäytettyä, on meillä "hugaa", jos se poikkeaa jonkun "Tiitus J. Nyppylän" julistamasta dogmista, tai kaupallisten etupiirien sepittämistä "totuuksista", joiden sanat on usein aseteltu vastoin parempaa tietoa - tai vailla minkäänlaista tietoa.

Ainoastaan "eräpolkujen kokemus" tekee suomalaisesta asetekniikan asiantuntijan, ja jos joku on asustellut joitain vuosia ulkomaillakin, ei hänen mielipiteitään tohdi kukaan asettaa kyseenalaisiksi, vaikka ne olisivat mitenkin "suomettuneita").

Varman päälle pelaava ampuja voi opetella "konepistoolimaisen" ampumatyylin pumppupyssyn käyttöön siirtyessään: Aseen perä vedetään olkaa vasten laukaisukädellä. Pumppukädellä joko työnnetään etutukkia eteenpäin, tai sillä vain kannatellaan asetta, mutta ei vedetä etutukkia taakse, ennenkuin ase on lauennut ja potkaissut. Itsensä voi ehdollistaa reagoimaan pamaukseen ja rekyyliin siten, ettei selkäydin lähetä kädelle impulssia: "VEDÄ !" ennenkuin laukauksen "signatuurit" on havaittu.

Voidaan omaksua vaikkapa "pavlovilainen refleksi", eli löyhä ote etutukista liipaisun ajaksi, kunnes rekyyli-isku tuntuu olassa. Vasta silloin puristetaan taas sormet etutukin ympäri ja kiskaistaan liikkuvat osat taakse. Koska haulikkoammunta on minulle täysin outo laji, verrattuna vaikkapa KP/-31:llä tai "Emmalla" päristelyyn, tyydyn vain pähkäilemään "ulkopuolisena tarkkailijana" sitä, mistä yleensä periytyy tuo tekniikkavirhe: Aseen vetäminen etutukista pidellen taaksepäin ?!

Ei ainakaan rinnakkaispiippuisella haulikolla ammunnasta: Alkuperäisimmässä kaksoisaseessahan ei ole etutukkia, vaan pikkuinen "päre", eikä vanhimmissa taittopiippupyssyissä sitäkään, vaan LeFAUCHEUX-taittosalpa sen kohdalla. Kun aseiden tulinopeus lisääntyi, ei tukikädellä olisi voitu puristaa piippuparia, näppejään polttamatta, kovin monen laukauksen jälkeen.

Ilmeisesti päällekkäispiippuiset, halkomaisilla etutukeilla varustetut urheiluaseet (ja niitä suosivat "kalkkivaarit") ovat opettaneet pyssymiehille pahoja tapoja, joiden pois-oppiminen teettää töitä, mutta ei liene täysin mahdotonta: Ihminenhän on tunnetusti sopeutuvainen, mutta mitä nuorempana vitsa väännetään, sitä nuoskeammin se tietenkin taipuu.

Jotenkin herää jopa vaikutelma, että pumppuhaulikon vääränlaista käsittelyä opetetaan TARKOITUSHAKUISESTI - onnettomuuksien aikaansaamiseksi, perimmäisenä pyrkimyksenä tietysti kyseisen asetyypin maineen mustaaminen, á la W.W. Greener, ja ehkä jopa "aselainsäädännölliset uudistukset".

Tällaisessa touhussa ei ole mieltä, koska ENÄÄ ei ole kotimaista edunsaajaa, kuten oli joskus vuonna 1962, jolloin metsästyslakiin oli tulossa kahden patruunan kapasiteettirajoitus haulikoille. (Aseteknikko OLE MÉLART onnistui lobbaamaan makasiinipyssyihin kolmannenkin, pesässä pidettävän patruunan lisäkapasiteetin valistuskampanjallaan lehdistössä).

Kyseessä voi siis olla myös silkka TYHMYYS, jota etenkin kalkkeutuneimpien erämiesten keskuudessa piisaa aina: Se on ehtymätön luonnonvara, kuin kesän hyttyset tai kaamosöiden pimeys.

Nuorille, vielä turmeltumattomille vasta-alkajille on siis hyvä hankkia ensi-aseeksi yksi- tai rinnakkaispiippuinen haulikko taikka pumppupyssy, ja vasta rata-ampumaharrastuksen (kenties) edistyttyä päällekkäispiippuinen ase, jos sellainen katsotaan yleensä tarpeelliseksi.

Tämä on järjestys sivistyneemmässä maailmassa ! Kaikista pojista ei tule KONNI HUBERin seuraajia olympia-areenoille, vaikka kunnianhimoiset isät ehkä niin toivovatkin. Myöskään itselataavan haulikon käyttäjä ei opi virhetoimintoja, ellei JOKU niitä hänelle vartavasten opeta, mutta asehuollon tunnollisuuden hän joutuu omaksumaan "kantapään kautta", ellei omaehtoisemminkin.

22111999; Pete


Lisää >>

<< Uusimmat   Osa 6 >>   Osa 5 >>   Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>    Ensimmäiset, osa 1 >>    Gunwriters    Linkkisivulle