<< Uusimmat  Osa 13 >>  Osa 12 >>  Osa 11 >>  Osa 10 >>   Osa 9 >>   Osa 8 >>     Osa 7 >>    Osa 6 >>   Osa 5 >>    Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>   Osa 1 >>     Gunwriters    Kickback - Q&A in English    Linkkisivulle

TOKKO TIETOA ON ?

"G.O.W." -verkkolehden kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen

Osa 14, päivitetty 08.04.2000

Patruuna kadoksissa!

Sain Ruottin maalta puhelimitse viestin, että jostain roskakorista oli löytynyt seuraavanlainen tuonen tuoja: Ammuksen halkaisija n. 20 mm. Hylsyn pituus n. 115 mm. Kokopituus n. 185 mm. Hylsy urakantainen, hartiallinen. Hylsyn kannassa numerosarjat: 06675002 ja 06673004. Ammuksessa punaisella seuraavat litaniat: ÖHK 71, 75, SLSGR, M/71, 06675001. Ammus sinikärkinen, tasapäinen, ympäri keltainen teippi. Mistä kyse?

Josko saisi listaa hyvistä tietoteoksista asehistorian ja -tekniikan alalta ? Kaunista kevättä tv. KJA

  20 mm patruunoita, tätä patruunanpituus- ja hylsynpituusluokkaa, on jopa yllättävän suuri valikoima. Kaipaan lisätietoa hylsynkannan läpimitasta. Monissa hakemistoissa on patruunat luetteloitu kantamitta-järjestyksessä. Näyttääkö siltä, että ammuksessa on erillinen sytytin, vai onko se selvästi umpikärkinen ? Jos kranu on varustettu kärki-iskusytyttimellä (joka on yleensä ei-rautametallista sorvattu, eikä siis tartu magneettiin, kuten ammuksen runko-osa), erottuu sen kärjen tasopinnassa jonkinlainen kansilaatta; messinkiä tai alumiiniseosta. Tällainen rakenne on lähes vallitseva herkissä iskusytyttimissä 20 mm kaliberiluokassa.

Räjähtävälläkin ammuksella varustettu patruuna on käsittelyvarma, koska sytytin virittyy vain ammuksen rihloista saaman kiertoliikkeen keskipakoisvoimasta. Muulla tavoin putki- ja lähivarmistettuja sytyttimiä on vaikeaa rakentaa 20 mm kokoluokkaan, jos halutaan herkkyyttä, eli mahdollisimman lyhyttä viivettä osuman ja räjähdyksen välillä. (Yleistietona mainittakoon, että HERKKÄ sytytin aikaansaa "kukunnan", vaikka ammus ei osuttuaan hidastuisi lainkaan iskunopeudestaan. JÄYKÄN sytyttimen toiminta perustuu ammuksen nopeuden alenemiseen. Kiväärikaliberin räjähdeluodeissa on sytytin yleensä jäykkää perustyyppiä, vaikka kukunta tapahtuisi jo ruohikossa, kaislikossa tai olkikatossa, luodin siis osumatta varsinaiseen kiinteään kohteeseen. Kiväärinluodin nopeushan alenee varsin vähäisestä vastuksesta).

Tikkakoski Ti 15/18-sytytinten "hipaisuherkällä" variaatiolla varustettuja Norsupyssyn tai Vekottimen patruunoita ei suositeltu ammuttaviksi vesi- tai räntäsateella. Ne oli tarkoitettu toimimaan mm. tähystys-ilmapallon kangaskuoreen tai puiden oksiin osuessaan. Pst kiv L-39:n fosforikranaateillahan sytyteltiin metsäpaloja vihollisen etulinjan takana kesähelteillä, ja puiden oksistoon viritetty latvapalo oli hankalampaa sammuttaa kuin aluskasvillisuuteen levinnyt kulo.

Jos tylppäkärkinen ammus on "monoliittinen", eli kärki ja runko samaa rautaa - nimenomaan rautaa, eikä karkaistua kovaksi - on kyseessä harjoitusammunta-patruuna. Panssariammukset ovat yleensä kärkevämpiä ja karkaistuja niin koviksi, että kärjellä voi vetää viirun lasiin. Jos ammus olisi suomalainen, tarkoittaisi sininen väri - ainakin sota-ajan tuotteessa - juuri panssarinmurto-ominaisuutta, ja valkoinen nauha valojuovakkuutta, mutta merkinnät viittaavat johonkin Skandinavian maahan, todennäköisesti Ruotsiin, koska norjalainen ja tanskalainen kirjain Ö ovat toisenmalliset (= O ja vinoviiva päällä). Ruotsin Örebrossa on kai jonkinlaista lataamotoimintaa, vaikka monen muunkin kirkonkylän nimi alkaa Ö-kirjaimella. Otaksumat värikoodista ovat: Valojuovallinen harjoitusammus. Keltainen juova siis valojuovaisuuden tunnus. Samoin kirjaimet "LS" litaniassa. (Ljus-Spår = ruots: Valo-Juova). Nämä ovat VAIN arvailuja!

Madsen-konetykki pyörälavetilla.

Käytettävissäni olevassa kirjallisuudessa on vain kiväärikaliberien värikoodi-luetteloita: Joissakin on suurin kaliberi 12.7 x 99 mm, muutamissa 14.5 x 114 mm, mutta järeämpiä ei yhdessäkään. Lehtimies-urani päätyttyä (peruuttamattomasti) elokuun 15. päivänä 1996, lahjoittelin lukuisia itselleni tarpeettomiksi otaksumiani kirjoja, mm. "Jane's Infantry Weapons:in", kavereilleni, joilla oli niille enemmän käyttöä.

Patruunan kaliberi on 99 % todennäköisyydellä 20 x 120 mm Madsen: Konetykin, mutta myös panssarintorjuntakiväärien ryhmään lukeutuvan jalkaväen automaattitykin patruuna. Konetykkejä käyttivät monien maiden (mm. Suomen) laivastot kevyenä kaksois-ilmatorjuntakanuunana. Jalkaväen automaattitykki on hieman raskaanlainen pst-kivääriksi. Massaa lisäsi jopa 30 patruunan vetoinen rumpulipas, joka painoi täytettynä lähes 15 kg. (Joissain lähteissä mainitaan myös 15 patruunan rumpulipas). Varsinainen ase painoi 53 kg; "kevyellä" haaralavetilla 60 kg. Kuljetusväline ainakin pidemmillä marsseilla oli moottoripyörän sivuvaunu, joka voitiin irrottaa prätkästä aseen pyörälavetiksi. Pyörätkin voitiin ottaa irralleen, jolloin aseen alle jäi matala kolmijalkainen haaralavetti.

20 mm Madsennin patruunan halkileikkaus.

20 x 120 mm Madsen-patruunan ps-laukauksen ominaisuuksia ovat: Patruunan paino 301 grammaa. Hylsyn oikaistu pituus 119.5 mm (niipattuna lyhyempi). Kannan läpimitta 36.0 mm. Latauspituus 185 mm. Ammuspaino 160 grammaa (täyskaliberinen johtorenkaallinen soliidi teräsluoti; mahdollisesti valojuovalla, mutta ilman räjähde- tai sytytystäytettä). Nimellinen lähtönopeus 730 m/s. Upotus kohtisuoralla osumalla oli 42 mm/ 100 metriin, 37 mm/ 300 m ja 32 mm/ 500 metriin jousi-kovaksi läpikarkaistuun nikkeliteräksiseen panssarilevyyn, joka painoi 150 kg/ neliömetri.

Läpäisy oli vastaavanlaatuiseen panssariin kohtisuoralla osumalla: 45 mm levy/ 100 m, 40 mm levy/ 250 m ja 35 mm levy/ 500 m siten, että ammuksen ja panssarin kappaleista ainakin yhdellä oli tappava jäännösenergia panssarin takana. Käytännössä se oli tuonentuova useillakin painavimmilla sirpaleilla, ja verraten ehyeksi jäänyt ammus kahlasi kuin haulikon täyteisluoti.

Panssari puhkeaa ! (Huom. Kuvatun ammuksen ISKUnopeus on noin 850 m/s, eli 120 m/s suurempi kuin Madsenin ammuksen LÄHTÖnopeus). Pintakarkaistussa panssarilevyssä voisi 20 x 120 mm ammuskin toki käyttäytyä kuvatulla tavalla.

"Tappokriteeri" oli ilmeisesti 30 mm:n paksuisen havupuu-laudan läpäisy. Upotustestit suoritti aseen valmistaja, Dansk Industri (ent. Rekyl-Riffel) Syndikat A/S. Läpäisykokeet toimeenpantiin Saksassa, missä omaksuttiin 20 x 120 mm Madsenit Tanskan miehityksen jälkeen käyttöön sotasaaliina. Panssariammusten ohella ladattiin patruunoita mitä moninaisimmilla "onsi-kuulilla". 20 mm Madsen-ammusten herkkiä iskusytyttimiä on kehitelty lukuisia, monissa eri maissa tuotettuihin kranaatteihin; siis räjähtäviin tai sytytysammuksiin.

Erilaiset räjähdetäytteet vaativat teholtaan tarkoituksenmukaiset sytyttimet: Pentriittitäyte "kukkuu" paljonkin pienemmällä aloitepanoksella kuin trotyylilatinki, kun taas fosforitäytteisen ammuksen virikepanoksen pitää pystyä rikkomaan ammuskuorikin, eli tarvittiin "Duplex-detonaattori". Sytyttimen herkkyys piti myös järjestellä asianmukaiseksi. "Hipaisuherkkyys" vaadittiin vain erikoistarkoituksiin. Muussa käytössä se olisi yksinomaan haitallinen ominaisuus muunmuassa sade-arkuutensa takia.

Vuonna 1940 alkoi "sivuvaunu-Madsen" olla jo pikaisesti vanhentumassa pst-käytössä. Se ei tullut milloinkaan erityisen suosituksi Saksan maavoimien keskuudessa, vaikka Madsen-aseiden tekninen laatutaso on lähes ylittämätön, eikä toimivuudessakaan ole moitteen sijaa, erikoislaatuisesta lukkokonstruktiosta huolimatta. Patruunain valmistustarkkuuden ja kunnon suhteen mekanismi on kuitenkin kranttu, joten Madsenit soveltuvat paremmin laivaston kuin maavoimien kalustoksi.

Tietoteosten listaaminen on toivoton urakka.! Useimmat hyvistä teoksista on mahdollista tavoittaa vain moukantuurilla kuolinpesien tyhjennysmyynneistä tai antikvariaateista. Uudet kirjat, tai vanhojen klassikoiden uusintapainokset, tuppaavat olemaan hintavia. (Suhteellisuudentajuni on tosin kadonnut jo vuosia sitten välineiden, tarvikkeiden ja palveluiden hintojen suhteen: Kolmisen kymppiä maksava aikakauslehden vihkokin ylittää oman ostokykyni rajan). Asuinlähiössämme ei ole kirjakauppaa, jossa voisi käydä vilkaisemassa myyntiin tulleita uutuusnimikkeitä. Kaupungin keskustassa hoidan vain välttämättömät asiat, poikkeilematta "shoppailemaan", koskaan, mihinkään.

Hän, ken ei ole ikänään köyhyydessä elänyt, kutsuu tällaista pidättyväisyyttä tietenkin laiskuudeksi/ syrjäytyneisyydeksi/ velttoiluksi. Tekstien tuotanto-puolelle palattuani ovat visiitit lainakirjastoissakin harventuneet, eikä kyläkirjastossamme kovin suurta valikoimaa ase-alan kirjallisuutta olekaan. Kuten havaitaan, joudun valitettavasti "delegoimaan" alan tietokirjallisuuden listaamisen jonkun muun asianharrastajan tehtäväksi, eikä kaupanhyllyltä varmaankaan löydy esim. suomenkielisiä klassikoita: "Kruuti ja Ampuma-aseet/Kellot" tai: "Lyhyt Oppikirja Topografiiassa/Luentoja Aseopista" tms. Itsellänikin nuo 1880-luvun helmet ovat valokopioina, monistettuina vain aseteknisiltä osiltaan.

0204 MM; Pete


Hei!

Ja kiitos tänäkin vuonna mahtavasta lukupamauksesta mitä olette aikaan saaneet! Olen tällä päivämäärällä suorittanut vuosimaksun, mutta huomasin että "lisätietoja"- sarakkeeseen laittamani sähköpostiosoitteeni @-merkkiä ei pankin maksuohjelma tunnistanut.

Juha

  ja kommentti: Kiitämme suorituksesta! G.O.W. saataisiin itsekannattavaksi, jos ulkomailtakin tulevat vuosimaksut saisi tulemaan perille asti jollain konstilla, mutku ei niin ei! En yksinkertaisesti osaa neuvoa systeemiä, jolla ulkomaisilta pankki- tai luottokorteilta höylätyt vuosimaksut saadaan kulkemaan tilillemme.

"Eurogiro"- ja "SWIFT"-systeemit taitavat olla eräänlainen "Bermudan Kolmio", johon katoaa kaikki, mitä on ehkä matkaan lähetetty..?! Keskiaikana, kun Temppeliherrain veljeskunta hoiteli yksinoikeudella kansainvälisen maksuliikenteen, hommat toimivat! Kuluneet 600 - 700 vuotta ovat olleet pelkkää takapakkia: Adolf Hitler yritti saada aikaan maailmaan edes jonkinlaisen JÄRJESTYKSEN, mutta kaaoksen ja huijauksen kannattajat voittivat, liittoutuneina "räme-elukoiden" kanssa.

Kotimaisten visitoorien vuosimaksuista osakseni koituvat tulot miinustetaan pennin tarkkuudella toimeentulotuesta (1733 mk/kk; enempää ei ole oikeus hankkia MILLOINKAAN), eli työmme on kirjaimellisesti palkatonta talkoohommaa. (Sanalennätin-operaattorille koituu pers'nettoakin). Täytyy nyt vielä katsoa, josko saataisiin pyörimään jonkinlainen mainosrahoitus, tms. järjestely. Hankaluus on siinä, että G.O.W. on täysin uudenlainen media. Sitä pyörittävät omilla erikoisaloillaan etevät tekniikkamiehet. Meiltä puuttuu ns. "bisnes-ajattelun" oppi, kuten tieto siitä, keneltä neuvoja voisi kysyä mm. ulkomailta tulevan maksuliikenteen järjestelyistä.

Ja vaikka itse neuvoja saisinkin, niin tokkopa niitä ymmärtäisin. Sama tilanne, kuin jos jonkin pankin valuuttaosaston täti-ihminen talutettaisiin konepajaan sorvin & jyrsinkoneen ääreen, lyötäisiin pöydälle pari leiviskää teräsputkia ja -kankia, plootua, jousilankaa, sekä pähkinäpuulankku, ja vaikkapa Bergmann MP 18-I:n piirustukset, kehoituksella, että: Tuommoinen soittopeli pitäisi rakentaa. Jos tarvikkeet loppuvat kesken, saa varastosta lisää!


YLEISEMPÄÄNKIN HUOMIOON TÄSSÄ VÄLISSÄ:

Suoritetuista vuosimaksuista on viestitettävä tiedonanto osoitteeseen <gunwriters@uha.inet.fi>. Tilisiirron "lisätietoja"-sarakkeeseen ei tarvita merkintöjä. Lyhenne GOW tilinomistajan nimen perässä ilmaisee suorituksen aiheen. Rekisteriä GOW:n hengissäpitoon osallistuneista visitooreista pidetään toimituksessa - "seitsemän lukon takana".

Maailma on muuttunut liian monimutkaiseksi, eikä asialle mahdettane mitään, koska vahingot sattuivat ja virhe-arvioinnit tapahtuivat ennen meidän syntymäämme. Vaan nyt: Töihin, sanoi Lapatossu. Joku näyttää haikailevan tietoja 9.3 x 57 mm patruunan historiasta. NE hommat ovat kyllä hanskassa...!

Terveisin 0204 MM; Pete


.44 MAKNUMI JA PUUKUULAT ?

Onko ajatuksia, miten saisi halvalla mahdollisimman vähärekyylisen katrässin .44 Redhaukkiin 25:n metrin tarkkuusammuntaan (koulutaulu, napakympissä olisi pysyttävä patruunan puolesta). Iso reikä on oltava, mutta miedompi pati olisi helpompi ampua! Omistan 200:n grainin Lee-valupihdit (tasapainolyijyllä punnittu n. 207 gr), mutta löysäksi ladattuna N 320 ruudilla on osumakuviot seitsemän saakelin sentin luokkaa, vähintään! Annoksia en enää muista, mutta oli kait pienimmillään alle Vihtahousujen ilmoittaman (.44 SPL) minimin ja patruunan pituus SPL-kokoa... Nopeus oli muistaakseni jossaa kahen ja puolen sadan paikkeilla ja nopeusvaihtelu muutaman kymmenen metriä.

Palamatonta ruutiakin jäi roukuttimen piippuun ja rullaan. Ja rekyyli oli silti vähän turhan kova, minkä kyllä olin jo arvannutkin ! Eihän raskas kuula potkimatta lähde ja ruutiakin vähintään tuplaten verrattuna .38 SPL WC-nasaukseen!     N110:llä ladatut karseet laakit kyllä pysyvät kympissä N320:lläkin kun nopeus oli kovempi! Mustaaruutia en ole tarkemmin kokeillut, koska sitä ei kehtaa kisoissa käyttää! Olisi kyllä paljon pehmosempi! Kokeilematta on myöskin luodin painaminen (etu- tai takaperin) kokonaan hylsyn sisäpuolelle pitemmän vapaalennon takia. Saisihan sillä kait ruudin palamaan puhtaammin vielä paljon pienemmilläkin annoksilla...

Eli:
-Nopeutta tarvitaan, min. 300-350 ?
-Kuula oltava keveämpi, <- 10 g. Palloluotikohan ?
-Muoviluoti ?
-Puuluoti ?!
-ALS, kuka valmistaa, Lapuako?
-Cutter-tyyppinen kärsä ei olisi ollenkaan paha, saattaapa antaa lisäpisteenkin joskus !
-Omavalu, johon porattu persiisee (luvaton kärsänporaaja saa kuulemma linnatuomion ) esim. 7 x 7 mm reikä (tai miksei syvempikin) ? Painoa jäisi äkkiä kuvitellen alle 10 grammaa, mikä voisi auttaa... On vaan homma vähän vaivalloista, vaikkakin halpaa...!
-Omavalu valettuna jostain paljon keveämmästä metalliseoksesta. Mistä?
-Joku muu?

TERVEISIN: Juke


PS.Taipaluksen viime syksyn luettelossa näkyi olevan 7,62 mm H & N:n valmistamia kuparoituja lyijyluoteja muistaakseni 3:a erilaista 130 ja 160 gr painoisina,josta jälkimmäistä myös pyörökärkisenä! -Hinta vaan taisi olla jotain 40 - 50 p / kpl!!

PS.2. H322 ruudilla antoi FG-merkkinen Kalasnikov varman latausliikkeen ja alisoonisen nopeuden 16 grainin annoksella ja 12 g:n D47:lla. Vihje löytyi aikoinaan A&E:stä, muistaakseni.

PS.3. Moniko on maksanut tähän mennessä vuosimaksun ?

PS.4. Miksi suomalaiset vaihtoivat venäläisten lahjoittamiin M30-kivääreihin etutähtäimeksi ysiykkösen jyvän korokepalan kera ?

PS.5. Paljonko pitää pulittaa STG-58:n BR-suputtimesta nykyään, vai valmistavatko edes ?

PS.6. Nesteluotivahan käyttäjät HUOMIJOO !!: Autotarvikeliikkeissä on vastaavaa kotelonsuoja-ainetta nimeltään joku ES-TOP tai sinnepäin. Muodostaa vahamaisen kalvon, näyttää samalta ja haisee kuten LEE LIQUID ALOX ! Sinivalkoisella etiketillä varustettu 5 LITRAN kannu on n. 150 mk ja 0,4 l:n spraypullon saa halvemmalla kuin mitä yhden unssin LEEstä riistävät aseliikkeessä !! Ja se on, ken sitä arvostaa, kotimaistakin!

Juke.

  ja kommentit: Magnum-ongelmaan on ensimmäinen mieleen tuleva ratkaisu sähäkämmin syttyvän/palavan ruudin omaksuminen latingiksi. Vanhasta "Haulikkometsästäjän Valmet-kehukirjasta" (= "Metsästäjän Asekäsikirja"; 1986) löytyi resepti jopa .44 Magnumille ruudilla N310, Max.-latinki 0.55 grammaa Norman 236-grainisen tasakärsä-vaippaluodin takana. (Samalle luotityypille oli N320:n enimmäisannos 0.68 grammaa, eli 1.23-kertainen. Vähimmäis-annossuosituksia ei silloin "kivikaudella" vielä listailtu Virallisessa Valistuksessa). N310:tä joudut kuitenkin hankkimaan, ryhtyessäsi suputtelemaan STG 58:lla. Melko mietoäänisiä lussuja voi ampua ilman vaimennintakin, jos kohta STG:n luotisi ovat enämpi raskasta sarjaa kaliberiluokassaan.

"Ahnehdin" itsekin nuorna miesnä (v. 1978) käyttööni 180 grainin .309 cal. pihdit, mutta mieluisin ammuspainoluokka oli sittemmin 93 grainia. Taskuasepatruunoitakin saattoi ladata samoilla luodeilla. (6-grammainen luotiko liian raskas "Bobrikoffibrouningin" patruunaan ?! Se on Virallisen Valistuksen "ropakantaa". Eivät tosin Lymanin luotipihti-pajallakaan uskoneet, että heidän 7.7 gramman tosi-painoisella luodillaan 311 316 voi ladata .32 ACP:ia, kunnes kokeilivat. LEE 311-93-1R on kuitenkin kärkimuodoltaan sopivampi kaikenlaisiin pistooleihin. Tylppäkärkinen Lyman-luoti voisi tuottaa syöttöjumin joissain malleissa. F.N. Mod. 1900:n ja 1910:een sekä Ahlbergin piraattikopioon patruunat kulkivat; Beretta M 1935:ssä tuottivat muutaman häiriön).

Nelineloseen palaten: Luotisi lienee LEE 429-200-RF ? Keventäminen poraamalla käy kyllä päinsä, mutta jos näiverrät 7 mm peräaukon, on syytä pysytellä kohtuullisissa painelukemissa. Onnistuu paremmin ruudilla N310 kuin N320, jos aiot puhdasta vaatia; palamista, meinaan. "ERVAaminen" eli kärsänporaus olisi suositeltavampi vaihtoehto; reikä ehkä pienempi, mutta voi olla syvempi. Kiusallisen huomion välttämiseksi (yleisillä ampuradoilla) voi kärsäreiän peittää mapitettavien papereiden lävistimellä alumiinifoliosta leikatulla "paljetilla" eli pienellä pyöreällä kiekolla, joka liimataan 4.5 mm reiän tukoksi. Reiän voi myös tulpittaa jollain sopivalla materiaalilla ja sipaista naamioinniksi alumiinipronssi-maalia, jonka väri muistuttaa kivasti muottiinvalettua tasapainolyijyä..

Järjestelykysymyksiähän nämä vain..! Lopullinen ratkaisu on toki tietysti "Dies Irae", jonka jälkeen planeetallamme ei ole enää "hophoja" (lausutaan: "hofo"), estämässä aselainsäädännön uudelleenjärjestelyitä, joilla kumotaan kaikki ylimääräistä työtä, huolta, murhetta, turhaa käräjöintiä ja ihmisten kyykyttämistä aiheuttavat paragraafit, joita on tuotu Suomeen aikoinaan Ryssistä (Bobrikov; 1903) ja nyttemmin Bryssistä (EU-diktaatit, joihin perustuu mm. käsite "ERVA-ampumatarvike"). Puu- tai muoviluodit ovat lähitorjunta-ammuksia. Eivät yleensä tarkkoja 25 metriin asti, paitsi ehkä metallilla painotetut muoviluodit tai muovivaippaiset metalliluodit. Metalli vaikkapa sinkkivalua.

Ilmapyssymiehiä hemmotellaankin jo, valmistamalla heille sinkkiseoksesta (ilmeisesti Zamakista) painevalettuja luoteja, joissa on muovinen leveä johtorengas, tai kutsuisiko sitä jo puolivaipaksi. Samalla tekniikalla syntyisi ruutiaseidenkin lyhytkantamaluoteja. Sinkkiluoteja voisi valaa itsekin, mutta alumiinimuotti olisi ehkä lyhytikäinen niiden tuotannossa. Valurautakokillit kestävät kauemmin, mutta ovat hintavia. Teräsmuotin voi tehdä näppärä askartelija itsekin. Sen ei tarvitse olla pihti-mallinen, koska sinkkiluotiin ei tarvita rasvauria, eikä oikeastaan lyijyseosluotiinkaan, jos käytetään kastovahaustekniikkaa, tai yli-syvää luodin istutusta plus rasvausta luodinkärjen ympärillä, tai normaalia luodin asetusta ja vahatulppaa luodin takana, kuten oli Berdanin luodeissa.

Suorissa revolverinhylsyissä on "värkkäysvaraa", mutta kaupalliset valumuottien valmistajat salaavat visusti tällaiset vaihtoehdot, koska kohtahan tehtäisiin "kuulaformuja" missä tahansa autokorjaamossa, missä vain on penkkiporakone ja 11 millin poranterä, sekä romuraudan kappaleita, joihin voi porata syvennyksen muottionteloksi.

PS 3: En ole tilastoinut. Jotkut kyllä, mutta tulot eivät koskaan ole ylittäneet toimeentulotukea 1733 mk/kk, koskapa esim. huhtikuun alussa sain TTT:ea reilut sataviiskymppiä. Sillä on tultava toimeen koko "Kuukausista Julmin". Jokainen maailmalta kokoonkaavittu penni miinustetaan TTT:sta.

PS 4: Suomalaiset ampuivat ilman pistintä, jolloin ase vie melkolailla yli tähtäyspisteen, koska "piippupaino" puuttuu. Olisi voitu kompensoida myös hahloa madaltamalla, mutta koska sivusuunnan erhettäkin piti korjata ja varajyviä oli kertynyt jo vuoden 1918 emansipaatiosodasta alkaen runsaastikin, suoritettiin jyvänkorotus niitä käyttäen. Köyhässä maassa ei heitetty hukkaan tarpeellista tavaraa. Monelle aseenkäyttäjälle oli kiväärin M/-91 kiilamainen jyvä tullut 91/30:en lankatolppaa tutummaksi. Jos kohta tolppajyvä on etevämpi tauluun ammuttaessa, pystyy kiilajyvän kärjen suuntaamaan tarkemmin elävään maaliin vanhalla kokemuksella: Metsästysluodikoissa, joiden tähtäinkuvio oli monille tutuin, oli kiilamainen jyvän muoto tavanomaisin.

PS 5: Kustannusarvio on 770 mk. Spesifinen kiinnike lienee jo valmiiksi kehiteltynä, koska BR:n kaveri pystyi katsomaan tiedon hinnastosta. Jos jokin erikoinen "viritys" olisi tarpeen, voisi uniikki-kappaleen hinta helposti kihahtaa nelinumeroiseksi, tai asennus vaatisi muutoksen aseen piipunsuuhun.

PS 6: Alox- seoksien suurin epäkohta on haju sekä käry. Ulkoratakäytössä ne vielä menettelevät. Mitä lieneekin kyseinen lisäaine ? En ole saanut selkoa. Tökötin aromiin tutustuin ensi kerran syyskuun 1. päivänä 1955, kun kansakoulun ekaluokkalaisille jaettiin paketti Porvoon vaha-väriliituja per lärvi. Haisivat Aloxilta, vaikkakin miedommin. Negatiiviset ajatus-assosiaatiot ovat siis wanhaa perua. Ihminen on sikäli petojen sukua, että haju-muistikuvat pysyvät mielessä ikuisesti, tai niin kauan kuin vainu pelaa.

0504 MM; Pete


Hirwi=wäljä

Sain käsiini aseen jota himoitsin, Mauserin 98:sta joskus kultaisella -50 luvulla sporteerattu "hirvikivääri". Ase on porattu kaliberiin 9,3 x 57. Kaliberi (patruuna) kiinnostaa: Milloin kehitetty? Kuinka yleinen oli?

Nim. "Kukapa se alamittaisella?"

  Täsmällistä tietoa 9.3 x 57 mm patruunan kehittelyn ajankohdasta ei löydy käytettävissä olevista lähteistä, mutta yleisesti otaksutaan kaliberin olevan Titus Joachim Knullbergin (150299 + 666Ö) ikäluokkaa, eli vuodelta 1899. Noihin aikoihin kehiteltiin myös patruunan M/1888 perushylsyyn ladattu 9 x 57 mm Mauser, joka oli ysikolmosta paljonkin suositumpi, ja 9.3 mm kaliberiluokassa alkoi vuodesta 1905 puolestaan olla kukkona tunkiolla berliiniläisen aseseppä Otto Bockin aloitteesta syntynyt 9.3 x 62 mm Mauser. (Bockin nimi on jäänyt saksankielen asesanastoon ikiajoiksi päällekkäispiippuisten kaksoisaseiden tyyppinimityksinä: "Bockbüchse" ja "Bockflinte". Johtuuko päällekkäisluodikon ja -haulikon nimitys sepän nimestä ? Ei tiedetä. Asetyypit sinänsä ovat vuosisatojen verran ennen Bockia syntyneitä keksintöjä).

9.3 x 57 mm ei ole kovinkaan yleinen kaliberi, ei meillä eikä muualla. A. Viitasen asepajalla, Kauhajoella Suomessa taisivat syntyä viimeiset 9.3 mm anakronismit, Lapista löytyneistä "lumikinos-Mausereista", joiden piiput olivat usein syöpyneet kelvottomiksi, mutta patruunapesä oli käyttökelpoinen, pinnaltaan lakeeratun patruunan tai hylsyn unohduttua pesään. Sinänsähän oli 8.2 mm ase laillinen kaikkeen metsästykseen Suomessa, mutta kovin kuppainen piipunputki oli pelastettavissa vain poraamalla se seuraavaan kaliberikokoon: 9.3 mm. Ensimmäiset 9.3 mm Mauserit syntyivät Saksassa, ehkä joskus Buurisodan aatto- tai alkupäivinä alkuaankin ysikolmosiksi, eivätkä peruskorjaustöinä.

Saksa oli juuri tehostamassa merentakaisten siirtomaidensa kansoitusta saksalaisväestöllä - etenkin Afrikassa. Ainakin Namibiassa on yhä tiivis saksalais-yhteisö. Se lienee ainoa maa, jonka kirjakaupoissa on myyty alkukielistä "Mein Kampfia" tauottomasti teoksen julkaisemisesta meidän päiviimme asti. Saksassa lienee tuon ikävystyttävän kirjan hallussapitokin rangaistava, tai ainakin moitittava teko.?! (Tshekkiassa nousi jokunen päivä sitten hirmuinen "älämölöö", kun bööminkielinen laitos ilmestyi myyntiin, mistä yllämainittu triviaalitietokin muistui mieleen).

Namibiassa sai aikoinaan moni neekeripoika lähihistoriallisista syistä etunimen Athisari, joten Lasse Lehtisen erään humoristisen teoksen henkilöllä on kaimoja, ehkä paljonkin. Namibian Ambo-maa on ollut myös suomalaisen pakanalähetys-työn kohdealueena pitkästi yli sadan vuoden ajan. Suomenkielistä virrenveisuuta voi kuulla paikallisissa kirkoissa, ellei uusi hallinto ole suistanut maata takaisin pakanuuteen. Saksalais-siirtokunnissa olivat järeähköt suurriista-aseet suosittuja, mutta ne eivät olleet keskimäärin samanlaisia "jyskäreitä" kuin englantilaisilla hupitappajilla (= ns. "urheilumetsästäjillä").

Englantilaisten aseet olivat yleensä rinnakkaispiippuisia kaksoisluodikoita, ja turistimetsästäjällä oli yleensä taustatukenaan safari-opas ja/tai aseenkantaja. Saksalaissyntyinen siirtolainen saattoi joutua tyytymään vain yhteen aseeseen, jolta vaadittiin siksi monikäyttöisyyttä. Ennenkuin uudisraivion pellot alkoivat tuottaa satoa ja karja lisääntyä, oltiin useinkin paljolti riistaravinnon varassa. Ja kun puhvelinlihasta kuivattu "biltong" alkoi tympiä jokapäiväisenä eineenä, käväistiin poimimassa jotain pienikokoisempaa riistaa tuoreemmaksi vaihteluksi. 9.3 mm havaittiin käyttökelpoiseksi "kaiken viljan pyssyn" kaliberiksi, mutta toki myös 9 mm kalibereilla oli kannattajansa.

Saksalaisten suosiossa olivat Afrikassakin pulttilukkoaseet. Mauser 1898:n lukkomekanismi oli tervetullut uutuus. Tuotannon alusta alkaen sitä sovellutettiin myös metsästyskivääreihin, eli kaikki Mauser 98:t eivät ole "ruunitettuja sotaratsuja". Tulkoon mainituksi, että vuosikymmentä aiempi Saksan sotilaskiväärimalli Gewehr M/1888 ei ollut Mauser-kivääri, vaan asesuunnittelu-komitean moninaisten kompromissien lopputulos, johon oli poimittu teknisiä yksityiskohtia useiltakin suunnittelijoilta: Lukkosysteemi lienee Mauserilta. Patruunain "pakettilipastus" oli Ferdinand Ritter von Mannlicherin idea, jne...

Armand Mieg niputti eri tahoilta tulleet ehdotelmat jotenkuten toimivaksi yhdistelmäksi, myöntäen itsekin, että kivääri M/88 on seisaaltaan siitetty tilapäisratkaisu, ja monilta osin jo syntyessään vanhentunut, mutta patruuna M/1888 on kehityskelpoinen, vaikka se jouduttiinkin "toistaiseksi" varustamaan rihloilla kiertovakautettavalla vaippaluodilla, koska pyrstövakautuvan nuoliammuksen kärkipääksi tarvittava wolfram oli harvinaista ja hintavaa, kuten muutkin lyijyä raskaammat metallit. Uraania olisi löytynyt Böömistä, mutta sen pelkistäminen oli kai hiukan vaikeaa ja luodeiksi työstäminen ainakin suivaisaa, koska uraanipöly ja -lastut lehahtivat usein palamaan. Säteileväisyyttä ja karsinogeenisyyttä ei tiedetty vielä kavahtaa.

Teknisesti hyödytön uraani sai siis jäädä Joachimsthalin kaivantojen rakka-kiviin odottamaan käyttötarpeita, joita ei tosin vielä 1880-luvulla uskottu löydettävän milloinkaan. Patruunaa M/-88 ei myöskään vielä kutsuttu Mauser-patruunaksi, vaan vasta sen pieni- tai suurikaliberisempia variaatioita, olipa ne tarkoitettu sotilas- tai siviilikäyttöön. Saksalaisissa sotilasaseissa muuttui 7.9 x 57 mm J-patruuna malli 1888 "Mauser-patruunaksi" alkaen vuodesta 1903, jolloin omaksuttiin teräväkärkiset, hieman aiempia paksummat S-luodit, ja syvennettiin uusimallisten kiväärien rihlausta. "Virallisen Nomenklatuuran" mukaan on kaliberinimike kuitenkin 7.9 x 57 mm JS.

Tuo "J" on oikeastaan kapiteeli-"I", sanasta "Infanterie"= jalkaväki. Vanhassa "wirsikiria=präntissä" menivät i:t ja j:t usein sekaisin, minkä vaikkapa alkuperäisiä Mikael Agricolan painettuja tekstejä lukiessaan huomaa: "ABC-kiria" alkaa värssyllä": Oppe nyt wanha, ia noori...". Saksan kaunokirjoitustekstissä oli menettely päinvastainen, jos sana alkoi i:llä, eikä se ollut aivan tuntematon Suomessakaan joitain vuosisatoja sitten, kun sulkakynä-tekstin lause alkoi isolla I:llä.

Hylsyyn M/-88 perustuvista patruunoista oli 9.3 x 57 mm kenties jonkinlainen kokeiluvariaatio. Jo 9 x 57 mm patruunaa kehiteltäessä oli pelätty hylsyn ja sen kaulan mitta-eron jäävän liian pieneksi, koska sulkuväli muodostuu hylsynkannan ja olkakartion väliin, mutta minkäänlaisia ongelmia ei aiheutunut. Siksipä kokeiltiin paksumpaa luotia. Mauser M/98-lukkoiset kiväärit toimivat, koska niiden hylsynkiskurin kynsi ehkäisee vauhdikkaastikin syötetyn patruunan työntymisen liian syvälle patruunapesään. Jos iskurinkärki työntyy kyllin pitkälti ulos reiästään, voi se laukaista patruunan, vaikka sulkuväli olisi millitolkulla välyksellinen. Hylsynvetimen leveä kynsi pitelee patruunaa paikallaan, kun iskuri "tappaa nallia". Sulkuväli muodostuukin tällöin kiskurin kynnen ja lukon iskupohjan väliin.

Muutamia muunrakenteisia aseita käytettäessä saattoi sattua, että nopeasti (usein hengenhädässä, kiperässä suurriistan metsästystilanteessa) pesään survaistu patruuna työntyi liian pitkälle, hylsyn olkakartion siirtyessä taaksepäin kuin lataustyökalusarjan supistusholkissa konsanaan; eroavuutena se, että kitkaa syntyi vain hylsyn olkakartion ja patruunapesän kavennusosan välille. Liikasyvyyteen työntynyt patruuna oli iskurinkärjen ulottumattomissa, eikä hylsykiskurikaan saanut otetta, vaan se saattoi tunkea patruunaa vieläkin syvemmälle pesään, ampujan työntäessä epätoivoisesti aseen lukkoa kiinni.

Joidenkin leijonan raatelemien tai puhvelin puhkipuskemien erämies-vainajien aseita tutkittaessa voitiin havaita 9.3 x 57 mm patruunan tämä epäkohta, jonka alkusyy lienee ollut hylsyn seinämän ohkoisuus ja pehmeys (liiallinen hehkutus ?) olkakartion kohdalta. Afrikasta kulkeutuneet suru-viestit inspiroivat Otto Bockin kehittelemään 9.3 x 62 mm patruunan (jonka nimen peräkaneetiksi ei kuulu sana "Mauser", koska hylsy on hiukan paksumpi kuin patruunassa M/1888. Hylsyjä on tosin ampu-muovattu .30-06 kaliberin hylsyistäkin, joiden 12 mm:n kantamitta on lähtöisin patruunasta M/-88). Ensimmäiset 9.3 x 62 mm aseet ja patruunat laivattiin Namibiaan ja Saksan Itä-Afrikkaan vuoden 1905 puolella. Ne vastaanotettiin tyytyväisyydellä.

Eräs 9.3 x 57 mm aseiden menekin hiipumisen syy oli samankaltaisten, mutta aseeseen epäsopivien patruunain ilmaantuminen aiheuttamaan sekaannuksia: Pahin tapaus oli 9.5 x 57 mm Mannlicher, mutta myöskin 9 x 57 mm tuotti yllätyksiä. Silmämäärin näitä patruunoita on vaikea erottaa 9.3 mm Mauser-patruunasta, ja 9 x 57 mm patruunan saattoi jopa ampua 9.3 mm aseella, mutta luodin alimittaisuuden takia jäi kantama lyhyeksi, eikä tarkkuudesta puhettakaan.! Pakkotilassa voitiin luoti sentään tiivistää piippuun, käärimällä sen ympärille liimapaperia, jolloin tehokas kantama piteni kymmenkuntaan metriin. Tällä kikalla olen joskus kauhistuttanut rahvasta, ampuen 7.9 x 57 mm Brno-Mauserilla 7 x 57 mm tehdaspatruunoita, joiden luodit oli sovitettu piipuntäyteisiksi ikkunaliimapaperilla. Tarkkuus jäi valitettavasti testaamatta. Rekyyli oli mieto ja hylsyt nokisia.

Tavanomaisemmalla paperivaipoitus-tekniikalla olen sovittanut lyijyisiä .357 kaliberin 158 grainin revolverinluoteja 9.3 x 74 R- patruunoihin, saavuttaen kohtalaisen osumatarkkuuden jopa sataan metriin. Paperivaippa ei ollut nyt liimattuna kiinni, vaan se rullautui irti luodista heti piippuvaiheen jälkeen. Puuhun osunut lyijyluoti käyttäytyi erittäin ERVAmaisesti: Nopeutta sentään 600 m/s ja risat.! (Ruudilla N340 en tohtinut ladata pitkään hylsyyn miedompia annoksia. Jälkikäteen ihmetyttää, etteivät luodit räjähdelleet lennossa keskipakoisvoimasta. Luodinreiät taulussa olivat 12-millisiä.!). En pysty edes arvailemaan niiden tarinoiden paikkansapitävyyttä, joiden mukaan monetkin Saksan Itä-Afrikan ja Namibian siirtolaiset riensivät pesityttämään 9.3 x 57 mm Mauser-kiväärinsä 9.3 mm Bock-patruunoille, mutta kun 9.3 x 62 mm patruunain kysyntä ylitti ajoittain tarjonnan, oli ammuttava pois 9.3 x 57 mm patruunain ylijäämiä pidempipesäisillä aseilla, odoteltaessa laivaa, joka oli lastattu oikeankokoisilla patruunoilla.

Ainakin folkloren mukaan onnistui ampuminen Mauser-kiväärillä vaikeuksitta; luodin ja hylsynkannan läpimitta kun on molemmissa patruunoissa sama, eivätkä hylsytkään repeilleet tai katkeilleet kovin usein, koska ne olivat vielä sitkeää Ms 72:ta ja suupuoleltaan "räkä-pehmeiksi glöijättyjä". Sulkuvälin välys oli tietenkin 8 mm:n luokkaa, mutta Mauser-mekanismin kynsi piteli hylsyä kun iskuri työntyi nalliin. Tarinoiden mukaan oli osumatarkkuuskin täysin tyydyttävä. (HUOM ! Jos joku mielii kokeilla Mauser-kiväärin tämän ominaisuuden toimivuutta, on suositeltavaa käyttää PELKÄLLÄ NALLILLA varustettua hylsyä, vaikkapa 7.9 mm Mauser-hylsyä 9.3 x 62 mm aseessa. Jotkin legendat voivat tosin olla pelkkää legendaa, ja melkein sata vuotta on kyllin pitkä aika "kullitsemaan muistelot").

9.3 x 57 mm ei ollut suinkaan KAIKKEIN huikein hylsyyn M/-88 ladattu komponenttiyhdistelmä. Viime vuosisadan vaihteessa tai 1800-luvun lopulla latailivat wieniläinen T:mi Georg Roth ja saksalainen RWS 10.75 x 57 mm patruunaa, mahdollisesti kiväärin M 1888 siviiliversioihin ja ehkä Mauser M/-98:n sporter-malleihin. Epäilynalainen on tietenkin myös suoraveto-lukkoinen Mannlicher M 1895. Aseet ovat huippu-harvinaisia kaliberissa 10.75 x 57 mm. Jos sellaiseen kompastuu, on syytä epäillä väärennökseksi. "Jullikka" on voitu toteuttaa holkittamalla 10.75 x 63 mm Mauserin tai 10.75 x 68 mm aseen patruunapesä. Viimeksimainittu kaliberi onkin "nuorukainen"; 1920-luvulta.

12 mm kantamittainen 10.75 x 57 mm patruunan hylsy on melkein suoraseinämäinen, eli loivasti kartiokas. Varsinaista olkakartiota on vaikeaa erottaa, jos kohta hylsyssä onkin kartiokkaampi ruutitila ja suorempi kaulaosa. Sulkuväli muodostui mitä ilmeisimmin (kuten 9 x 19 mm patruunassa) hylsyn kannan ja sen suun väliin. Ei voida uneksiakaan, että se olisi rajoittunut jokseenkin olemattomaan hylsyn "hartiaan". Luoti oli "nikkelivaippainen" ja lyijykärkinen, paino 22.7 grammaa, nimellinen lähtönopeus 595 m/s. Aseita ja patruunoita ei markkinoitu mitenkään aktiivisesti, eli niiden tuotanto lienee ollut kokeiluluontoinen projekti.

Pidempihylsyiset patruunat ja niitä ampuvat aseet olivat yleisempiä. Vielä 2. maailmansodan jälkeenkin valmistivat mm. Dumoulin ja Browning (F.N. ?) 10.75 x 68 mm aseita. Patruunoita latasi myös englantilainen Kynoch, ja tietenkin RWS, jonka valikoimaan patruuna kuului vielä taannoin. Vientiponnistusten kohde oli USA, mutta siellä alkoivat yleistyä erilaiset "paikalliset" Magnum- kaliberit, ja Kunnianarvoisaa Veteraania .45-70 opittiin kotilataamaan varsin tyrnävään tehoon. 9.3 x 57 mm patruunoita tehdaslataavat yhä RWS ja Norma. Latausreseptejä on Virallisen Valistuksen jakelussa Suomessa vain yksi - ajalta, jolloin ei tunnettu käsitettä "vähimmäis-annossuositus", ei muita ruuteja kuin N140, eikä muita luoteja kuin 16.5-grammainen Sakon lyijykärkinen.

3103 MM; Pete


Mielenkiintoa SAKO 145A luotia kohtaan

"Vaskihaarniskainen haastaja. Kokovaippainen, paino 8.0 grammaa, läpimitta 7.85 mm (- 0.03 mm), mutta narrattavissa laajenemaan myös 7.62 x 39 mm ja 7.62 mm Mosin-Nagantin piipunputkeen nopealla ruutikaasun paineiskulla." Maininta herätti muutamia kysymyksiä:

Tuon luodin lataaminen aliääniseksi ja tarkaksi M92 S:ssä ei onnistune ? Vai tapahtuuko tuo luodin vaatima "nopea ruutikaasun paineisku" myös supulatingeilla ? Tämän luotityypin tekemä reikä näkyisi varmaan tuonne 150 metriin tavallisella kiikarillakin, vaan kuinka on luodin saatavuuden ja hinnan kanssa ? Mistä löytyy ja mihin hintaan ? Puhelinta osaan kyllä käyttää itsekin, eli jos vaan joku firma löytyis mistä noita luoteja voipi tilata niin se ois kiva.

Mistä löytyy tuota "MoSkaa" eli pölymäisestä MoS2-kuivaliukastetta ? Se vois olla Kokki-rasvaa parempi luikaste.

Terveisin, Jussi

  Supulatingista tulee hyvä ja toimiva, vaikka luoti olisi hiukan alimittainen aseen "isokaliberiin" verraten. Olihan venäläisten tehdasladattujen partisaanipatruunoiden rautavaippainen 9.65-grammainen S-luotikin (eli L-luoti sikäläisessä nomenklatuurassa) ohut. Aliäänisiä tehdaslatinkeja ehdittiin tuottaa vähän, eikä kai jaeltu Saksan valtaamille alueille lainkaan. Ne oli tarkoitettu ammuttaviksi S-40 -vaimentimen kera, mutta jonkin ryssimisen takia tulivatkin jakeluun matalapainepatruunat mustatuilla hylsyillä ja ylenpalttisella luotinopeudella. "VPT:n tshuhnat" kiiruhtivat tietenkin katsomaan niistä mallia omaan piraattikopioonsa "762 A0230 kiv ½-panospatruunaan".

Voidaan otaksua, että reilusti yli 400 m/s nopeutta antava latinki oli tarkoitettu levittämään luodin peräsyvennys piipun rihlanpohjia myöten, mitä aliääni-patruunan lataus ei tehnyt, mutta eipä myöskään taistelupatruunan kivääriruutilatinki. Kun sitten Suuren Isänmaallisen Sodan loppupuolella tuotettiin taas jakeluun tehdasladattuja supupatruunoita, oli niissä reilunpaksuinen luoti (8.0 mm), eikä vaimenninta tarvittu pitkissä kivääreissä. S-40:tä tai 43:a ei voitu kiinnittää karabiiniin M/-44, mutta eivätpä olleet tarpeenkaan. (Nämä pakinat ovat kai jo vanhan kertausta).

Supupatruunan luodin mitoituksen suhteen oli 1980-luvulla olemassa "kahellaesta ilimoo", mutta ei varsinaista oppiriitaa sentään: Ameriikan N.R.A:n tutkija C.E.Harris oli tykästynyt Sierra Bulletsin .307" dia. luoteihin, jotka oli tarkoitettu .30-30 Win.-luodikoihin, mutta antoivat tasaisia lähtönopeuksia myös .308 Win.-supupatruunoille. Mainittakoon, että venäläisen 7.62-mm Ljohkaja Pulja 1908 g:n läpimitta oli myös samaiset 0.307 tuumaa. Harrisin mukaan on alimittaisen luodin kitkan vähäisyys erinomaisen osumatarkkuuden tärkeä tekijä, eikä ruutikaasun ohivuodosta tarvitse ottaa turhia murheita pieniä ruutimääriä poltettaessa.

Sierra-luotien vaippametallin kovuuden ja kitkan tunnettu yhdenmukaisuus oli myös yksi hyvän suorituskyvyn osatekijä. Tässä suhteessa on SAKO voinut panna paremmaksi, omaksumalla käytännöllisesti katsoen puhtaan alkuaineen vaippamateriaalikseen. Sierran käyttämässä Gilding-Metallissa on sentään seassa 5 % sinkkiä. Itse olin piipuntäyteisten luotien kannalla, ja taisinpa mainita luotien liukastuksen läpikulkukitkan alentamisen ja yhdenmukaistamisen konstina. Joissakin testi-muistiinpanoissa vuodelta 1981 esiintyy mm. maininta: "Höyryvoitelu, paraffiini" (= kynttilästä raaputettua materiaalia ruudin seassa. Lienee ollut enimmäkseen steariinia).

Kysymykseesi "riittääkö supu-latingin ruutikaasun paine-isku laajentamaan luodin perän piipuntäyttäväksi ?" joudun toistaiseksi tekemään rastin ruutuun: "Ei osaa sanoa". Epäilysi, ettei luodilla SAKO 145A saada aikaan aliäänistä ja kohtalaisen tarkkaa supulatinkia, on ilmeisesti aiheeton, vaikka luoti ei rihlakuurnan pohjiin saakka leviäisikään. Kun latauskokeilut aloitetaan vartti-grammalla ruutia N310 (tai Sinullahan taisi olla HP-38:n rääppeitä purkin pohjalla ? Aloitusannos on silläkin samaiset 4 grainia), ei ruutikaasun ohivuodosta tarvitse paljoja piitata. Se on lähinnä tykkimiesten murheita, tai ehkä täysitehoisten Magnum-luodikonpatruunoiden polttajien päänsärkyä.

Testiampujamme Markus oli joutunut bungaamaan luodeista 145A kolmekymppiä sadalta, eli eivät ole hinnan kirossa ! "Halpoina harjoitusluoteina" niitä on esitelty jo painetussa sanassakin. Joensuun Sisäampumaradalla ei luotityyppiä vielä ollut saatavana, mutta koska SA:n kaverit ovat maailmankuuluja supupyssy-diggareita (Marko Ruotsalainen oli mannekiinina mm. monissa "SHAP"- kulttikirjan valokuvissa), löytynee luoteja pikapuoliin myös omilta koti-savikoiltani. Toistakymmentä vuotta onkin jo ollut tiedossani, että likimain puhdas kupari ei ole hiukkaakaan hintavampi vaippa-aine, kuin on tombakki (Ms 90). Oli ainakin välillä jopa halvempaa pelliksi valssattuna.

Tarvittaneen kyllin arvovaltainen/ "luotettava" asiantuntija, joka voisi kertoa tuon Synkän Salaisuuden Lapuallekin ? Vaadittaneen dipl. insinöörin "muodollista pätevyyttä" ? (Yksi sikäläinen kaveri pokkasi onneksi diploominsa aprillipäivän aattona, ja uudistus-vihamielisin "dynamiittimaisteri" on poissa talon palkkalistoilta, kipparoimassa omaa firmaansa). Itse lienen Lapualla lähinnä kylähullun kirjoissa. Pianpa tuo nähdään, mitkä ovat "Körtti-kansan" ja "Suomen Pahamaineisimman Anarkin" maailmankatsomusten eroavuuksien taloudelliset seuraamukset.

Periaatteessa jokainen Sako-patruunoiden ja luotien jälleenmyyjä voi hankkia luoteja 145A. Alustava, toistaiseksi ainoa hintatieto on peräisin Kirkkonummen Erävarusteelta, josta Markus hankkii useimmat a-tarvikkeensa. Luotityyppi on todellinen uutuus, josta monet jälleenmyyjät eivät liene vielä kuulleetkaan, mutta ennen ulkorata-kauden alkamista lienee jo hyllytavarana (ellei koko tuotanto mene vientiin. Sellainenkin uhka on konkreettinen, kunhan tieto 145A:n erityis-ominaisuuksista leviää vaikkapa vain Jenkkilään. EQU:n kurssi USD:iin verrattuna on eräs tämänhetkinen houkutin).

Riistamaalta, Espoosta, voi liukasteita tilata puhelimitse: 09- 411 012 90 tai sähköpostitse <heikki.tanni@riistamaa.fi>. Pikainen tarkistussoitto tuotti saaliiksi tiedon, että moly-liukastetta löytyy hyllystä, jauheena luotien ja liuottimeen sekoitettuna piipunputkien kitkakertoimen säännöstelyyn. Löytyipä Suomestakin siis edes yksi firma, jossa supulatailun yleistyminen on ennakoitu jo nyt, eikä veisata liturgiaa: "Mahdotonta/ vaarallista/ mahdottoman vaarallista." Luoti-alan viimeaikaisesta kehityksestä vedän johtopäätöksen, että luodit 145A aletaan melko pian "puuteroida" MoS2:lla jo tehtaassa. Prosessi kihahduttaa kappalehintaa ehkä viiden pennin verran; korkeintaan 8 mk/ 100 kpl.

Jotakuinkin yhtä liukas kuparisulfiidipinta saadaan luoteihin liuottamalla litraan vettä 25 grammaa "rikkimaksaa" (= kalium-natrium-polysulfidia: Haisee hiukan hugalle, mutta ei pahasti. Vanhemmissa apteekeissa se tunnetaan yhä nimikkeellä "rikkimaksa") ja 5 grammaa ammoniakkia. Huonelämpöiseen liuokseen upotetaan satakunta luotia - vaikkapa spagettisiivilässä. Luoteja pyöritellään ja hämmennellään muovikauhalla liemessä, kunnes jokainen on saanut pinnalleen tasaisen sysimustan värin. Siivilä nostetaan liemikulhosta, johon ylijäämät saavat valua. Löyhkäävä liuos huuhdellaan luotien pinnalta kuumalla vedellä, luoteja varovasti hämmennellen, ja ne levitetään kuivumaan vaikkapa pöydälle muovikelmun päälle yhdeksi kerrokseksi, tai uuniin pullapellille + 75 Celsiuksen mietoon lämpöön noin parin tunnin ajaksi.

Kuparisulfiidi-pinnoite hankautuu helposti hieman viirukkaaksi, mutta se ei vähennä liukasteen toimivuutta varsinaisessa tehtävässään. (Menetelmän "kaupalliselle sovellettavuudelle" se on tietenkin Ylivoimainen Este). Kestävämpi kuparioksiidi-pinnoite on toistaiseksi Winchesterin patentin suojaama - eikähän sillä saada aikaan mainittavampaa piippukitkan vähenemistäkään, vaan pelkkä kiiltomusta väri Gilding-metallisen vaipan pinnalle. Patentti ei ole este menetelmän kotitarve-käytölle. Tulkoon siis lystin vuoksi mainituksi oksidiimustauksenkin liuoksen koostumus: 100 paino-osaa kyllästettyä kuparinitraatin vesiliuosta ja 1 paino-osa "Helfwetin Kiweä" eli hopeanitraattia.

Luodit kastetaan liuokseen, ja valutetaan liiat liemet pois, minkä jälkeen luoteja kuumennetaan, lämpötilaa vähitellen lisäten. Väri vaihtuu tummuvan vihreän kautta kiiltomustaksi, kun luodit vähitellen kuivuvat. "Patentti-systeemi" on ollut julkaistuna monissakin kotikemistien reseptikirjoissa jo vuodesta 1920. Yhdessäkään reseptissä ei kerrota, kuinka monta grammaa kuparinitraattia liukenee esim. desilitraan huonelämpöistä vettä siten, että muutama jyvänen jää liukenematta, ja paljonko painaa desilitra kyllästettyä liuosta. Tieto olisi tarpeen arvioitaessa "helwetinkiwen" menekkiä. Kas kummaa, etteivät annosmäärät ole "jälkiruoka-lusikallisia" ja "veitsenkärjellisiä", kuten tätäkin vanhemmissa ruokaresepteissä.

Markuksen suosima lehmänrasva-liukastus on sikäli etevä, ettei kalliin oloisia apteekkikemikaaleja tarvita, vaan aineet löytyvät osuuskaupan margariinihyllystä, ja liukastetuksi tulee aseen piipunputki, eikä vain ampumavuorossa oleva luoti. Kuparivaipan "lubrikatsiooni" on ilmeisesti jopa tarpeellisempi toimenpide kuin tombakkivaipan rasvaaminen, koska kupari ei ole laakerimetallia. Ainakin supupatruunoiden luodeille on voitelu tarpeen. Jos joku VIELÄKIN epäilee menettelyn hyödyllisyyttä, ja jos hänen tuttavapiiriinsä kuuluu joku (huumorintajuinen) yleis- tai sisätautilääkäri, voi "epäilevä Tuomas" hankkia pers'-kohtaisenkin kokemuksen kitkakertoimen merkityksestä:

Lääkärituttavaa pyydetään suorittamaan luonnonkumi-käsine kädessä "rectumin tusheeraus" ensin liukastamattomalla sormella, ja sitten sama toimenpide tavanomaista liukastetta käyttäen: Kitkakertoimien ero kiväärinpiipussakin on yhtä tuntuva.! On helposti ymmärrettävää, jos lääkäri kieltäytyy suorittamasta testivaihetta N:o 1 "Hippokrateen Valaan" vedoten. Ainakin hän on oikeutettu vaatimaan lisävarusteikseen korvatulpat tai kuulosuojaimet, ellei "epäilevän Tuomaan" suuta ole suljettu esimerkiksi leveällä pakkaus-teipillä kitkakertoimien vertailun ajaksi: Mitä isompi mies, sitä pahempi parku.!

Fiksummille visitooreille riittänevät vähemmänkin kornit vertaukset, esimerkiksi moottoreiden liukulaakereiden käyttäytymisestä kuiviltaan taikka voideltuina. Otaksun jokaisen muistavan edes kone- ja moottori-opin alkeistiedot. Itseltäni jäi autokoulu käymättä, mutta (höyry)konemestarin tutkintoon vaaditun oppimateriaalin pänttäsin päähäni jo 8-vuotiaana, vieläpä huvikseni. Paljon on aineistosta jo unohtunut, mutta "lubrikaation" tärkeys niin veturien, kuin myös pienten "donkki-masiinien" ja laivakoneiden liukuvissa osissa jäi mieleen, kuten "VALVOLIN Silinderi-Öljyn" käyttökin mäntien voitelussa.

Tässäpä tämänkertaiset ja jatkoa ehkä aikanaan testiraportissa. Kaipa luotien valmistajakin vielä joskus avaa Salaiset Kansionsa ja päästää julkisuuteen supulatinki-reseptejä. Onhan niitä olemassa jo 65 vuoden ajalta, ja varmaan myös jo luodille 145A.

05 04 MM; Pete


ALS patruunat ja ruutimäärä

Piti kokeilla ALS paukkujen tekoa ja meinasi leuka loksahtaa ruutimäärän kohdalla 3,24 g... Hylsy tuli niin täyteen että en enään uskaltanut siihen luotia laittaa siis 7,62 x 53R. Missä meni pieleen? Laitoin sitten 3,05 g, toivottavasti ei liian vähän, onhan luoti kevyt.  

Kyseli: JP

  Ainakin Sakon ja Lapuan hylsyihin mahtuu 3,24 g N133:ta helposti (+ luoti). Hylsyn pitää tullakin tupaten täyteen ko. ruutia. Vaikka hylsy on täynnä, niin paineita on korkeintaan saman verran kuin tehdaspatruunoissa, keveän luodin takia. Joissakin ulkomaisissa käsikirjoissa on jokin pieni merkki (+) maksimi-ruutimäärän perässä ja taulukon alla maininta: "+ Designates a compressed powder charge = Kokoonpuristunut lataus". Esimerkki Lyman-käsikirjasta. Testilaukausten paine ei useinkaan ole "rutistetuilla latauksilla" edes lähellä sallittua patruunakohtaista maksimipainetta.

Hylsyn tilavuus siis tavallaan loppuu kesken. Ruutia voisi annostella paljonkin runsaammin, mutta rutistamallakaan ei mahdu lisää. Hylsyn voi täyttää tiiviimmin mm. valuttamalla ruuti puoli metriäkin pitkän putken kautta sen sisään. Muutamiin ruudin annostelulaitteisiin saa lisävarusteeksi pidennetyn pudotusputken. Esim. Lapuan latauskäsikirjan mukaan N133:ta voi laittaa maksimissaan 3,29 grammaa kahdeksangrammaisen S-luodin taakse. ALS:n paino on alle puolet ko. luodin painosta. Tämä siis kaliberissa 7,62 x 53 R. Pallojyväiset ruudit eivät rutistu paljoa, mutta tikku- ja putkiruuteja voi tiivistää ahtaampaan tilaan. Sota-aikaan peräännytettiin konepistoolinkin patruunan luodit syvemmälle hylsyihin, että ne mahtuivat ruotsalaisen Husqvarna 07-pistoolin lippaaseen, vaikka 9 mm kp:n patruuna oli ladattu jo tehtaassa hylsyntäyttävällä ruutimäärällä.

Kovin pienillä annoksilla "jäykkäsytytteistä" ruutia on alilatausdetonaation vaara, mutta ko. 3,05 g:n annos on ilmeisimmin vielä turvallinen, koska hylsy täyttyy. Hylsyissä on kyllä huomattaviakin tilavuuseroja: Sotilaskäyttöön ladataan patruunat usein siviililatauksia paksuseinäisempiin hylsyihin. Detonaation riskiin tunnetaan muitakin osatekijöitä. Eräässä saksalaisessa koeampumalaitoksessa 1970-luvun vaihteessa saatiin aikaan kaksikin tuhoisaa alilatausdetonaatiota. Annoksena oli normaali aloitusannos (Max. lataus miinus 15 %) jäykkäsytytteistä kivääriruutia, mutta luoti oli hiukan kevyempi kuin mille ko. lataus oli suunniteltu. Kaliberina oli .243 Win. Kyseinen kaliberi ei sovellu, tai ei ole ainakaan suositeltava kevytlatauksiin, suuren alilatausdetonaation riskin takia, joka johtuu ehkä hylsyn muodosta tai hylsyn tilavuuden epäedullisesta suhteesta piipunreiän tilavuuteen.

Koeampumalaitoksen silloinen johtaja kuvailee tapausta kirjoittamassaan "Jälleenlataajan Käsikirjassa", mutta myös Hornadyn "Käsikirjassa Patruunoiden Jälleenlataajille" (kolmas laitos, sivu 108) varoitetaan .243 Winchesterin taipumuksesta detonaatioihin, ladattaessa vajailla annoksilla hitaimmin palavia ja jäykimmin syttyviä ruuteja. Hornady Handbookin mukaan detonaatioita on sattunut useinkin, mutta aseiden vauriot ovat jääneet vähäisemmiksi kuin Saksan tapauksissa, joista jälkimmäinen oli aiheutettu tuottamuksellisesti, kun ei oltu uskottu, että korkeitakin paineita sietävä painetesti-piippu voidaan räjäyttää vain lievästi virheellisellä latausyhdistelmällä. Oli käytetty liian kevyttä 80 grainin luotia 90-grainisen asemasta.

Hornadyn kirjassa seuraavana esitelty 6 mm Remington-patruuna on hylsynmitoiltaan lähes samanlainen kuin .243 Win. Erona vain hiukan suurempi hylsytilavuus ja jyrkempi olkakartio: Kulma 26 astetta, kun se .243 Win.-hylsyssä on 20 astetta. Mahdollisesti tuo hartiakulman ero aiheuttaa sen, ettei 6 mm Rem. ole niin altis detonoimaan, että siitä pitäisi erikseen varoittaa. Rutistamalla ruuditetut patruunat eivät siis ole niinkään vaarallisia kuin vääränlaisella ruudilla vajaasti täytetyt. Ainakin yhden saksalaisperäisen patruunan ja sitä ampuvien aseiden tuotanto oli ollut pakko lopettaa alkuunsa, koska patruuna oli erityisen altis detonaatioille. Länsi-saksalaiset olivat patruunan myyntiin tullessa juuri saaneet miehitysvaltioilta luvan aloittaa kivääriruutien ja latausvälineiden myynti urheiluampujille ja metsästäjille, mutta tietoa puuttui.

Joillakin 12.7 x 99 mm patruunoihin kehitetyillä kotimaisilla erikoisruudeilla ladattaessa mitataan hylsy ensin kukkuroilleen, ja puristetaan ruuti hylsyyn lievää väkivaltaa käyttäen. Sitten lisätään ruutia hylsyn suun tasalle ja istutetaan luoti lievää törkeämmin voimakeinoin. Kotilataajille näitä lataamisen erikoistekniikkaa vaativia konetykin ruuteja ei yleensä myydä, mutta myös muutamien yleisesti myytävien ruutien täysin turvalliset latausyhdistelmät voivat olla niin hylsyntäyttäviä, että luoti on pakko niipata tiukasti kiinni hylsynsuuhun. Tiiviiksi puristettu ruutipanos voisi muussa tapauksessa työntää luodin liian pitkälle ulos hylsystä.

Markus 2532000


Mistä karvahattu-Heckuja?

Sattuisitko tietämään internet-osoitetta tai faxi-nro:a Eurooppaan mistä saisi esim. pakistanilaisia tai turkkilaisia MP 5 A 3 klooneja. Suomessa kun hinnat on aika tähtitieteelliset. J.F.Y. olisi yksi paikka mutta jos esim. MKE tms. olisi edulllisempi vaihtoehto kuin J.F.Y:n Heckleri ?

Kiitollisena vastauksesta. Samuli


Kommentti: Taas kerran jällehen joudumme testaamaan GOW:n "interaktiivisuutta" (= vastavuoroisuutta) tietolähteenä. Omaan toimialueeseeni eivät "mistä saa ja mitä maksaa"-aiheet kuulu. Jopa kotimaisten alan firmojen olemassaolon ja tavaroiden tai palveluiden tämänhetkisen tarjonnan suhteen olen alkanut huomata olevani pahasti tietämätön. Kukaan ei voi tietää kaikkea kaikesta: Jokaisen on haettava oma sektorinsa tai reviirinsä tiedonjulkistamisen alalla, ja koska kaupalliset viestimet eivät palveluksiani kaipaa, ei velvollisuuksiini myöskään kuulu kaupallisen informaation kokoaminen, taltiointi ja jakelu.

Poikkeuksia muodostavat välineet, tarvikkeet ja palvelut, jotka sivuavat tavalla tai toisella sitä erikoistietämyksen aluetta, joka lienee tullut tunnetuksi kuluneen vuoden aikana. Tuo "alue" tarkoittaa aiheita, joista ei julkaista lukukappaleita kirjoissa, eikä artikkeleita alan lehdissä, ainakaan Suomessa. Tarjonnan olemassaoloa koskevan tietämyksen suhteen olen tosin ollut pahasti "motissa" tai "umpiossa", koska uuden mediamme olemassaolo on vasta aivan viime aikoina alettu huomioida: Sadantuhannen (100 000) "visiitin" virstanpylväs lähestyy! On havaittu, ettei GOW ole sittenkään vain pahaa painajais-unta.

Varsinaiseen kysymykseesi joudun vastaamaan, että en satu tietämään, mutta otaksun, että joku tietää. Sana on vapaa jokaiselle: "Kaveria ei jätetä", eli jos jollakin on tietoa kyseisistä web-, E-mail- tai fax-osoitteista, pyydämme häntä jakamaan tietonsa muillekin. Yleensä alamme karsia tältä palstalta edelläolevan tyyppiset kysymykset, siirtäen ne "ilmoitustaululle". Sehän onkin varsinainen inter-aktiivinen kolumnimme, mutta "väärään kyökkiin" tullut viesti otettiin käsittelyyn esimerkkinä siitä, mitkä aiheet kuuluvat mihinkin lokeroon.

0404 MM; Pete


Jemman aarteet

Löysin vintiltä kaksi asetta. Voitko kertoa minkälaisista aseista on kyse.? Kiväärissä on seuraavat merkinnät:  D \T/    (=kolmion sisällä T-kirjain) 62383 F 1932. Minkähän hintaluokan aseesta muuten on kyse? Onko noille löytöaseille vaikea saada hallussapitolupaa ? Toisessa aseessa, haulikossa, ei lue mitään, mutta näyttää vanhalta, koristeellisuudesta päätellen.

Kiitos; Nina

  Taustatiedot ovat kovin vajavaiset. Piipun valmistaja on kuitenkin Tikkakoski Oy (T-kirjain kolmiossa). Kiväärin puuosiakin valmistettiin ja kunnostettiin Tikkakoskella, mutta varsinaiset runkorakenteet ovat venäläismallisista kivääreistä malli 1891. Aseita jäi sotasaaliiksi Emansipaatiosodassa 1918, mutta niitä oli myös ostettu tai vaihettu Saksasta ja Puolasta. (Tuo Emansipaatiosota tarkoittaa Vapaussotaa. Ensinhän piti vapautua venäläisistä, mutta sitten myös kapinallisista. Koska yksimielisyyteen tapahtumasarjan nimestä ei ole päästy vieläkään, niin turvaudutaan taas kerran sivistyssanakirjaan).

Sarjanumerosta ja siihen täsmäävästä vuosileimasta päätellen ase on jalkaväenkivääri Malli 1927 eli "Pystykorva", jota valmistettiin 60 000 kpl. Poikkeuksellista keräilyarvoa ei ole, mutta jos joku keräilee "ehyttä" sarjaa Suomessa käytetyistä sotilaskivääreistä, niin kokoelmaan kuuluu myös M 27 JV. Ratsuväkimalli (27 RV) olisi halutumpi, koska tuotantomäärä oli pienenlainen, noin 2500 asetta. RV-mallin valmistus alkoi vasta vuonna 1933 ja sarjanumerot 72 800:sta. Hinta riippuu kunnosta. Likimääräistäkään arviota en voi esittää asetta näkemättä. Todelliset harvinaisuudet ovat asia erikseen, mutta M 27 jalkaväkimalli ei lukeudu niihin. Kolminumeroisissa markkamäärissä liikutaan.

Hallussapitoluvan saaminen on varsin epätodennäköistä. Jos virkakunta saa tietää aseen olemassaolosta, saa sen nykyiseksi omistajaksi todettu henkilö haasteen käräjiin. Rangaistus ensikertalaiselle on yleensä sakkoa; ehkä tuhansiakin markkoja. Riippuu ansiotuloista. Ase tuomitaan menetetyksi valtiolle, ja se sulatetaan muun romuraudan seassa. Epäoikeudenmukaista..?! Tiedetään..! Parannus saadaan ehkä joskus aikaan yleismaailmallisen aseellisen konfliktin kautta. Sen tulemisen odotusajaksi on viisainta viedä ase takaisin kätköönsä, eikä hiiskua kenellekään sen olemassaolosta.

Haulikosta en voi sanoa oikeastaan mitään, koska merkintöjä ei ole, eikä tietoa edes siitä, onko ase suusta- vai takaaladattava. Takaaladattavan taittuvan haulikon piipun tai piippuparin alapinnalla on yleensä tarkastusleimoja ja muitakin merkintöjä. Jos ase on suustaladattava, saa sen pitää hallussaan ilman lupaa. Samoin on lupavapaa ennen vuotta 1890 valmistettu ase, olkoon se vaikkapa veivattava kuularuisku. Näin sanovat "laki ja profeetat". Koristeellisuus ei vielä kerro mitään aseen iästä taikka arvosta. Merkintöjen puuttumisesta päätellen ei erityisempää keräilyarvoa ole, ellei ase ole jonkun maasepän tekemä yksittäistuote. Sellaiset kiinnostavat joitain keräilijöitä, mutta aseen omistuksen ja hankinnan "esihistoria" on pystyttävä selvittämään milteipä tekovaiheesta alkaen, mikä lienee mahdotonta.

3103 MM; Pete


Sauerin "mutka"

Haluaisin tietoja taskuaseesta Sauer & Sohn 7.65 mm.

Kiittäen MaSa.

  7.65 x 17 mm Browning-kaliberisia S & S-pistooleja on valmistettu vuodesta 1913 alkaen lukuisia malleja ja variaatioita. Vanhin, M 1913 on "suorakahvainen", eli kahva kuin FN M/-10:ssä. Variaatiossa M 1930 eli Sauer Behörden-Modellissa (= "viranomais-malli) on kahvan muotoilu käteenkäyvämpi: Pyöristetty taemmasta alakulmastaan ja etummaisessa kahvan alanurkassa on taivutettu "nikara" tukena pikkusormelle. (Beretta M 1934:n kahvan muotoilussa on tiettyä samankaltaisuutta, mutta Sauer M 30:ssä ei ole lippaasta ulkonevaa pikkusormitukea). M 13:ssa on eboniitti- tai sarveis-kahvankuoriin puristettu tehtaan monogrammi "S & S" soikealle pohjalle laatan yläreunaan. Behördenmodellissa on monogrammi "SS" pyöreällä pohjalla kahvakuoren alareunassa ja ainakin vasemmalla sivulla peukalontuen alla vaakasuorassa kentässä kaliberimerkintä "Cal. 7.65".

Nämä aseet ovat teknisesti katsoen saman mallin variaatioita. Varhaisempaan Roth & Krnkan kehitelmään tuskin kompastuu Suomessa. Jäi harvinaiseksi. (Ase olisi lupavapaa, koska siihen oli kehitelty 7.65 mm erikoispatruuna, joita ei ole ollut saatavana miesmuistiin. Browning-patruuna ei tähän malliin käy, ja se olisikin ylitehokas). Malleissa 13 ja 30 on iskurirakenne FN 1910:n sukua, mutta liipaisinmekanismi omaperäinen. Parannettuun malliin 13 (joissain lähteissä mainittu Malli 14:ksi) ja Behörden-malliin omaksuttiin samanlainen liipaisimensalpa-tyyppinen varmistin, kuin on moderneissa Glock-pistooleissa: Liipaisimeen jyrsitystä raosta esiinpistävän teräslevy-kielekkeen painaminen liipaisinsormella takaisin rakoon mahdollistaa liipaisimen liikkeen. Vanhimmat aseet saattoivat laueta vahingossa täräyksestäkin. Liipaisinsalvan esiinnousu raostaan ilmaisee myös, että iskuri on viritettynä.

Omaperäinen on myös Sauer 13:n ja 30:n luistin ja iskupohjan rakenne. Luisti on putkimainen, mutta sen sivuille ulkonevat kahvarungossa liukuvat johteet. Iskupohja kiinnittyy luistin peräpäähän kierteillä. "Ruuperä" muistuttaa Suomi KP/-31:n perätulppaa ruutu-pyällyksineen. Asetta purettaessa vedetään luisti taakse, painetaan luistin peräpäästä löytyvä salpa sisäänpäin ja pyöritetään iskupohja irti aivan kuin KP/-31:n perätulppa. Luistin voi nyt irrottaa eteenpäin. Piippu jää kiinni kahvarunkoon. Sitä ei irroteta milloinkaan, paitsi jos loppuunpalanut tai pilalle syöpynyt piippu joudutaan uusimaan.

Varaosapiippuja saa tuskin enää mistään, mutta kohtalaisenkin ammattitaitoinen koneistaja tai aseseppä pystyy sorvaamaan ja pesittämään vaihtopiipun .308 kaliberin tai 7.62 mm kiväärinpiipun pätkästä. Muotiin lienevätkin tulossa tuuman verran ylipitkät vaihtopiiput - jos vielä toivun apatiatilastani, eli viitsin laatia kitka-kiinnitteisten vaimentimen kiinnike-osien piirustuksia. (Kiinnitysmenetelmien julkaiseminen on ollut "rästityönä" kolmattakymmentä vuotta: Niitä kehiteltiin ja testailtiin 70- ja 80-lukujen vaihteen puolin ja toisin, alkaen ehkä v. 1976. Kitkakiinnike voi olla hyvinkin yksinkertainen, mutta valmistus vaatii huolellisuutta - ja sorvin: Ei onnistu kotitalouksien vakiovälineistöllä).

Sauer-mallien rekyylijousi on piipun ympäri kierretty, kuten FN 1910:ssä ja monissa muissakin tutuissa taskuaseissa. 7.65 mm Sauer-pistoolin malli 1938 löytyminen Suomesta on sangen epätodennäköistä. Behörden-mallikaan ei ole erityisen yleinen. Malli 1913 on puolestaan suhteellisen yleinen kokoelmissa, ja yksilöitä on liikkunut aikoinaan vapailla markkinoillakin, mutta hinta-/kuntosuhde ei houkutellut ostoksiin silloinkaan kun likviditeettiä vielä oli. Mainittu malli 38 oli tasavertainen kilpailija Walther PP:n/ PPK:n luokassa. Jotkut asiantuntijat arvioivat sen jopa Walthereita etevämmäksi, mutta "de gustibus non est disputandum".

Tämän mallin täydellinen nimitys on Sauer Modell 38 H. Peräkaneetti tulee sanasta "Hahn" (= hana; vasara-iskuri). Toiminnot ovat kuin Walther PP:ssä, eli ase on laukaistavissa "kaksitoimisesti" (= liipaisinvirityksellä), mutta tämän "paniikkilaukaisun" tai manuaalisen latausliikkeen jälkeen jää iskuvasara vireeseen. Vasara on kokonaan piilossa aseen sisällä, eli sitä ei voida virittää peukalolla Waltherin hanan tapaan - mutta eipä vasaran ja luistin väliin myöskään pääse taskunöyhtää tai muuta törkyä, joka voi pahimmillaan ehkäistä aseen laukeamisen. Hana voidaan vapauttaa vire-tilasta painamalla alaspäin aseen vasemmalla sivulla sijaitsevaa vipua, ja sen jälkeen liipaisinta, jonka jälkeen vipu lasketaan peukalolla jarrutellen nousemaan ylä-asemaansa.

Piilohana voidaan myös virittää "täyteen veteeseen" sivuvipua alaspäin kääntämällä. Vastaavanlainen viritys-/vireenpoistojärjestelmä on mm. venäläisessä IJ 18-haulikossa; käyttövipu tosin sijaitsee liipaisinkaaren takana ja sen liikesuunnat ovat päinvastaiset, koska vipua "manipuloidaan" keskisormella. Ääriasennossaan IJ:n virevedin avaa aseen taittosulun. Sauer M 38 H:ssa on myös luistiin asennettu varmistin samalla kohtaa kuin Walther PP-malleissakin. Aseen huoltopurkamisen "käsitemput" ovat kuin Walther PP-malleissa tai Pistoljet Makarovassa. Liipaisinkaari on tosin kiinteä, mutta liipaisimen edessä sijaitsee purkusalpa, joka vedetään esiin aseen kahvarungosta, alaspäin.

Sitten vedetään luisti taakse, kammeten sen peräpäätä ylöspäin, kunnes se nousee irti kahvarungon johteista, sekä liu'utetaan tässä asennossa eteenpäin, jarrutellen. Ase kootaan käänteisessä järjestyksessä, ja napsautetaan lopuksi purkusalpa koloonsa. Kaikkiaan: Fiksu vekotin! Kaupallinen menestys olisi ollut taattu, mutta kun Sauer M 38 H:n tuotanto oli käynnistynyt, alkoi "Marssi Itään". (Ynnä pian muihinkin kompassisuuntiin, koska Englannin, Ranskan ja USA:n johtomiehet olivat laiminlyöneet suhteellisen pitkäveteisen teoksen "Mein Kampf" sisältöön tutustumisen edes pintapuolisesti. Käsittämätön, typerä tietämättömyys maksoi Inarinjärvellisen viatonta verta; suomalaistakin). Koko Sauerin pistoolien M 38 H tuotanto ostettiin Saksan asevoimien käyttöön.

Behörden-mallien tuotanto oli päättynyt M 38 H:n tuotannon alkaessa. Pienehkö määrä malleja 1913 viimeisteltiin ja koottiin sentään ylijäämä-osista siviilimyyntiin. Ettäkö MIHIN..? "Natsi-Saksassa"..! SIVIILImyyntiin, kuten sanottu: Kaikki totalitaariset valtiot eivät ole hoplofoobisia valtioita. Saksan täysivaltaisten kansalaisten oikeus ampuma-aseiden yksityisomistukseen pysyi koskemattomana keisarikunnan, Weimarin Tasavallan ja Kolmannen Valtakunnan vaiheiden yli. Vasta vieraat valloittajat sanelivat vuodesta 1945 alkaen tiukennuksia säännöksiin. Välillä niitä jo hieman liennytettiin; sitten taas tiukennettiin, kun uus-vasemmistolaiset alkoivat riehuntansa.

Lainsäädännön tiukentuminen kohdistui, ilman poikkeuksia, viattomiin sivullisiin: Tragi-koomisin esimerkki oli "Baader & Meinhof"-kommunistikoplan aktiviteetin ajanjakso. Porukkahan hankki kalustonsa varastamalla Bundeswehrin ja NATOn varikoilta, mutta kuinka reagoikaan Liittotasavallan hallitus ? Edestäladattavien replika-mustaruutirevolverien rullat velvoitettiin deaktivoimaan siten, että vain yhdellä panospesällä pystyy ampumaan ! Aiemmin olivat mustaruutiaseet ja niiden toimivat jäljitelmät olleet lupavapaita, ostajan 18 vuoden alaikä-rajoituksella. (Lupavapaus sekä vapaus rekisteröintivelvollisuudesta perustuu EU-asedirektiiviin. Se VOISI siis olla käytäntönä Suomessakin !!). Sanomattakin lienee selvää, että replika-revolverien käyttörullien tai yksipesäisten "näyttörullien" kauppa kävi: Käyttörullia tilailtiin mm. Italiasta ja USA:sta.

Saksan "punakaartin" ei tietenkään voitu edes uneksia varustautuvan epäkäytännöllisillä Amerikan Etelävaltioiden Emansipaatio-sodan aikaisten savuruuti-revollien jäljitelmillä, vaan enimmäkseen konetuliaseilla ja mm. kylkimiinoilla (= mediaslangilla uutisoituna: "kauko-ohjatuilla tienvarsipommeilla"), mutta lainsäätäjien niuhotuksen tarkoituksena olikin nostattaa koko kansan viha baader-meinhofilaisia vastaan. Kun porukka sitten saatiin häkkiin ja teloitettiin siististi, ei yksikään kunnon saksalainen vuodattanut kaihon kyyneliä: Shamppanja virtasi sitäkin vuolaammin kapakoissa, kun uutinen oli kuultu..!

Samanlainen juhlinta alkoi Tukholmassakin, kun Olof Palme tuli matkansa päähän, vaikka joukkoviestimet uutisoivat vain "maansurusta". Itse sain tiedon puhelimitse Ruotsista puolilta öin. Taustalla ei veisattu itkuvirttä, vaan: "Hakkapeliitta-marssia", joka tunnetaan kautta maailman. Kun Santiago de Chilen lukuisat radio-asemat vallattiin 11. 09. 1973, ilmoitettiin "tiskijukan" vaihdoksesta kulloisellakin asemalla panemalla soimaan kasetilta: "Cabalhero-Marchia Finlandese". Ensin oli luettu säätiedotus: "Santiagossa ja Vatikaanissa sataa!" Näitä tarinoita ei kerrota Suomen joukkoviestimissä, mutta muuan tapahtumasta kertova elokuva on nimeltään: "Santiagossa sataa". (TV:ssäkin nähty leffa on, kuten arvata saattaa, kommari-sympaattinen. Toimintakohtausten katselunautinto ei siitä suinkaan vähene).

Tiedossa ei ole, joko kuudestilaukeavien replika-aseiden lupavapaus on palautettu ennalleen Saksassa. Onhan sen peruuttamisen syy poistunut jo ammoin. Sodan edellisessä Saksassa oli muunmuassa metsästäjillä suorastaan velvollisuus - eikä vain oikeus - kantaa mukanaan lopetuslaukauksen ammuntaan soveliasta pistoolia tai revolveria. Erityistä ostolupaa käsiaseelle ei tarvittu, eikä tarvita vieläkään. Voimassaolevan metsästyskortin esittäminen riitti/ riittää. Metsästyslainsäädäntöä lienee "harmonisoitu" joiltain osin mm. Bernin Diktaattien mukaisiksi, mutta aseiden hallussapito-oikeuteen metsästysvälineistön osalta ei ole tehty drastisia muutoksia kai ainakaan sataan vuoteen, olkoonpa vallankahvaa pidellyt kuka tahansa.

Sauer-pistooleista on listattavissa seuraavia teknisiä tietoja, nimittäin:

7.65 mm "Old Model 1913": Pituus 145 mm, korkeus 100 mm, piipunpituus 75 mm, nettopaino 570 grammaa, lipas 7 patruunalle. Sota-ajan tehdaskoodi "ce" pikkukirjaimin. Hieman "yliherkkä" laukaisukoneisto: Viritetty ase voi laueta pudotettaessa tai kolhaistaessa.! 2. maailmansodan aikaan koottiin ylijäämä-osista vielä tätäkin variaatiota siviilimyyntiin.

7.65 mm "New Model 1913" tai "M 1914": Mitat kuten "vanhan mallin". Liipaisimessa on varmistussalpa ehkäisemässä tahattomat laukaukset. Salpalevy toimii myös vire-ilmaisimena. Useimmat Suomeen tuodut aseet ovat tämäntyyppisiä, mutta kokoelmissa on (ja "Suojeluskunnan luvilla" kaupiteltiin 20 - 30 vuotta sitten) yleisesti myös vanhaa mallia. Koottiin ylijäämäosista vielä 2. maailmansodan alkuvuosina. Tehdaskoodi "ce".

7.65 mm "Behörden-Modell 1930": Nettopaino 620 grammaa, piipunpituus 77 mm, lipas 7 patruunalle. Valmistettiin vv. 1930 - 37.

7.65 mm "Modell 1938 H": Nettopaino 720 grammaa, piipunpituus 83 mm, lipas 8 patruunalle. Sodanaikainen tehdaskoodi "ce". Valmistettiin v:n 1939 alusta v:n 1945 vaihteeseen. Tehdaskoodatut aseet myytiin yksinomaan asevoimille. Suosittu upseeriaseena. Siviilimyynnissä vain n. puolen vuoden ajan. Tehdaskoodia ja WaA-leimaa vailla olevat aseet ovat harvinaisia.

2703 MM; Pete


"Mikä kelpasi Simo Häyhälle, maistuu meillekin?"

Onko 7,62 x 53R hyvä patruuna vai onko sen käyttö Suomessa perustunut vain kustannusten säästöön ? Kyllähän sillä varmasti on aikanaan saavutettu menestystä niin tauluun kuin eläväänkin maaliin. Mutta jos ko. aseet ja patruunat olisi synnytetty ja käytetty esim. USA:ssa, niin olisiko meillä niitä käytössä paljoakaan? Suomessa on vielä armeijalla tarkka-ammuntakalustona 7,62 Kivääri 85 (=vanhan kaluston modernisointia rahanpuutteessa ?) ja idässä on vastaavassa käytössä Dragunov. Vaan miten 7,62 x 53R pärjää vertailussa muiden 7,62 kaliberien kanssa ?

Jos on selkeitä eroja (edellisen kysymyksen loppuosa) saman reikäkoon patruunoiden ominaisuuksilla niin mihin ne perustuvat? Itse näen vain erilaisia hylsyjä. Eri pituuksia ja eri muotoja. Jos hylsyllä on suurempi tilavuus niin ruutia mahtuu enemmän. Tämä taas mahdollistaa suuremman lähtönopeuden. Suuremmalla lähtönopeudella saadaan suurempi kantomatka ja parempi osumamahdollisuus kaukana oleviin maaleihin. Tältä se näyttää minun päässäni, mutta onko asia edes sinne päin? Miksi esim. .308 on suosittu tarkka-ammuntakaliiberi sotilaskäytössä (tosin muualla kuin meillä) ja .30 - 06 taas ei ?

Itse innostuin myös tarkka-ammunnasta ja hankin harrastusvälineeksi mallin 7,62 Kivääri 28-30 pohjalle rakennetun aseen kaliberia 7,62 x 53R. Yhtenä syynä oli minullakin kustannusten säästö. Ase vaikuttaa tarkalta ja hyvin tehdyltä. Piippu on E. Mäkisen tekemä ja tukin kiinnitys rautoihin on muutettu samanlaiseksi holkiksi kuin edellämainitussa 7,62 Kivääri 85:ssä. Rihlannousu on 11 tuumaa. Tiedän mitä se tarkoittaa, mutta en tiedä miten siihen pitäisi suhtautua patruunoita ladatessa. Tavoitteeni olisi osallistua tarkk'-ammuntakilpailuihin. Tarvitsisin kuitenkin latausreseptejä osumien saamiselle 300 - 800 metrin etäisyydelle. Onnistuuko se ko. kaliberilla ? Patruunat lataan halvalla vasarasarjalla...myös kustannussyistä.

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä: Miten ase puhdistetaan käytön jälkeen oikeaoppisesti ?

Terveisin: Tommi

   7.62 mm Mosin-Nagant -patruunan kehityshistoria on jo aiemmin selostettu, mutta vanhat tekstit tuppaavat hukkumaan aineiston runsauteen. Itseltäni puuttuvat ATK-valmiudet aihekohtaisen sisällysluettelon laadintaan, ja siivoan myös yleensä "asiakirjat" tieturin muistista sitä mukaa kuin kuulen niiden ilmaantuneen G.O.W.-sivuille tai "personal only"-sanomien vastaanottajille, taikka joidenkin artikkelin kaltaisten pakinoiden etukäteislukijoille. Tästä muistuukin mieleen tärkeä tiedonanto: Ilmoitukset vuosimaksun suorittamisesta on "sähkötettävä" G.O.W:n toimitukselle, jonka maantieteellistä sijaintipaikkaakaan en tiedä.

Merkinnät tilillepanokorttien viestisarakkeisiin tulevat tiliotteisiin printattuina perille kuukaudenkin verran viivästyneinä ja usein ilmeisesti epätäydellisinä. Ennakkolukuun oikeutetuista visitooreista ylläpitää postituslistaa "sanalennätin-operaattori", jonka toimenkuvaan kuuluvat tekstien kuvittaminen, kuvatekstien ymppääminen oikeisiin asiayhteyksiinsä ja kuvituksen sijoittelu suurinpiirtein relevantteihin päätekstin kohtiin, sekä koko komeuden sinkoaminen Nettiin, tai joissain tapauksissa E-mailin välityksellä ennakkolukijoille, joskus kuvituksen osalta keskentekoisena, ja tekstiltäänkin "siistimättömänä".

Lopullinen oikoluku on tosin yleensä näppäysvirheiden korjailua, ja sanamuotojen täsmentelyä selkokielisemmiksi, eikä niinkään itsesensurointia. Joskus voin joutua täydentelemään tietojakin, kun jostain kirjasta löytyy yllättäen jotain relevanttia tekstiä, ja saattaapa jollain visitoorillakin joskus olla parempi tieto (= monipuolisempi kirjallisuus). Lisä-informaatio otetaan ilomielin vastaan tekstien täydennykseksi, kun sen oikeellisuus on tarkistettu tai ainakin arvioitu.

7.62 x 53R-patruunan pitkän iän salaisuus on erittäin todennäköisesti sen ballistinen onnistuneisuus. Etenkin bolshevikkivallan aikaisella Venäjällä pyöritettiin koko kansantaloutta "dlja Svataja Vojna" - sotateollisuuden ehdoilla, lopullisena tavoitteena maailmanvallankumous, jonka jälkeen neuvostokansan uhraukset toki korvattaisiin runsaiden korkojen kera. Jos kiväärinpatruunan uudistaminen olisi nähty tarpeelliseksi, se olisi alkuunpantu ainakin J.V. Stalinin valtakaudella yhdellä nimikirjoituksella ukaasin alle. Joskus 1910- ja 20-luvuilla, kun kiväärien automatisointi alkoi olla kaukonäköisimpien asiantuntijain (etenkin V.G. Fjodorovin) mielestä "vain ajan kysymys", kiinnitettiin huomiota 7.62 M-N:in hylsyn laipalliseen muotoon, joka tuotti vaikeuksia lippaiden suunnittelijoille.

Kaliberin pienentämistäkin harkittiin. Japanilainen 6.5 x 50 mm oli todettu hyväksi jo Fjodorov "ABTOMAT"-rynnäkkökiväärissä malli 1916, ja sen myöhemmissä konekivääriversioissa. Käytännöllisesti katsoen kantalaipaton hylsy ja luodin myötäsyntyinen tarkkuus (verrattuna 7.62 mm luotiin, joka oli "pelkkää kärkeä" ja pahoin alimittainen), sekä Venäjällä ladattujen 6.5 mm patruunain mieto rekyyli viehättivät. Rynnärilatingissa oli hieman vajautettu ruutipanos, koska "Fjodorovskogo Avtomatilla" piti voida ampua jotenkuten kontrolloitavaa sarjatultakin, vaikka muotoilu oli vielä melkolailla luodikkomainen: Ase oli siis taipuvainen hyppelemään täystehoisia Arisaka-patruunoita sarjatulella ammuttaessa.

Lopulta kuitenkin päädyttiin uudistamaan 7.62 x 53R-patruuna, monipuolistamalla sen luotivalikoimaa ja pidentämällä tarkkaa kantamaa. Uudistus alkoi 1920-luvun lopulla. Vuonna 1930 tulivat tuotantoon ensimmäiset ajanmukaiset patruunat, tai oikeastaan luodit, kuten pitkänmatkan torpeedoluoti "D-30 pulja", joka oli kelvollinen myös tarkka-ammuntaan. Myöskin paranneltua kiväärimallia M -91/30 alettiin valmistaa. Kaliberin pienennyksen tielle ei lähdetty, koska muutamat "juonessa" olleet erikoisluoti-kehitelmät edellyttivät luodilta suurehkoa tilavuutta. Esikuvina olivat saksalaiset 8.2 mm erikoisammukset. Rakenteiden "miniatyrisointi" 6.5 mm:iin olisi tuottanut vaikeuksia.

Tarkkuusluoti-uudistukseen katsottiin mallia Suomesta. Täällähän oltiin 7.62 mm M-N:in kehittelyn alalla 70 vuotta sitten jo ainakin lähestymässä yleismaailmallista huipputasoa, kun urheiluampujapiirien "höperehtiminen" 7 x 57 mm patruunan omaksumisesta oli asetettu omaan arvoonsa. Kominternin agentit eivät kaihtaneet mitään keinoja vakoilutietojen saamiseksi Suomesta. Esimerkiksi Lapuan Patruunatehtaan johtaja myrkytettiin, ja hänen kotoaan pöllittiin kai useampikin mapillinen tarkkuusluotien valmistusteknologiaan liittyvää tutkimusmateriaalia. Venäläisten apuna häärivät myös saksalaiset "spetsialistit", jotka joutuivat tekemään omia tuotekehittelytöitään "evakossa" muunmuassa Sveitsissä ja Neuvosto-Venäjällä.

Saksassa ei sotilaallinen tuotekehittely käynyt päinsä Weimarin Tasavallan kaudella Versailles'n "rauhanehtoja" rikkomatta. Adolf Hitler mitätöi sittemmin nuo diktaatit, mutta ennen kuin hänen aikakautensa alkoi, olivat saksalaiset ehtineet opettaa venäläisille mm. teräshylsyjen tuotantomenetelmät. Heidän "Eskon puumerkkinsä" on tunnistettavissa myös monista venäläisistä erikoisluodeista, vuosimallit 1930 - 34. Jotkin konstruktiot olivat olleet sovellutettuja jo 1. maailmansodan aikaan etenkin Saksan ilmavoimien ampumatarvike-valikoimassa. (Nykyään on ainakin USA:laisen Remingtonin tuotekehittely, ja jopa muutamien erikoisempien pienoiskiväärinpatruunain (SIC !) tuotanto, jouduttu "evakuoimaan" Mexikoon, vaikka USA ei ole vihollisen valvontakomission tarkkailun alla. Vihollisen nimitys on "Hopho", ja sen tyyssija Washington District Columbian Valkoinen Talo).

Mitä tulee 7.62 x 53R:n ballistisiin ominaisuuksiin, lienen jo ainakin kertaalleen maininnut, että ne osuvat sopivaan rakoon mainitsemiesi .308:n ja .30-06:n väliin. Amerikkalaisilla oli jo 7.62 x 53R:n lapsuusvuosista lähtien sotilaspatruunana miltei vastaavanlainen laippahylsyinen .30-40 Krag, joka kuitenkin jouduttiin lataamaan melko miedoksi, koska sitä ampuvien kiväärien sulkulaite oli vielä vanhan Berdanin mallia. Kun sitten omaksuttiin Mauser-tyyppinen symmetrinen sulkulaite kivääriin M/-03, kehiteltiin urahylsyinen patruuna, koska Mauserista M/-98 oltiin omaksuttu myös makasiinirakenne, jonka syöttö olisi "takkuillut" laippahylsypatruunoita käytettäessä.

Patruuna oli tyyppiä .30-03, hylsynmitoiltaan jo lähellä lopullista, mutta varustettu .30-40 Kragin vanhanmallisella raskaalla pyörökärkiluodilla. Saksassa oltiin aloittelemassa kevyen, kärkevän S-luodin tuotanto. Amerikkalaiset ostivat kärkiluodin valmistuslisenssin sen suunnittelijalta, Arthur Gleinichilta, joka oli "sitoutumaton konstruktööri", ja pidättänyt itselleen oikeuden ideansa markkinointiin ulkomaillekin - tosin vain ystävällismielisiin valtioihin, mutta tokkopa kukaan osasi aavistaa, että Saksa ja USA olisivat 12 vuoden kuluttua sotatilassa toisiaan vastaan. (Gleinichin perikunta joutui karhuamaan oikeusteitsekin rästiin jääneitä royalty-maksuja maailmansodan ajalta: USA tuomittiin maksamaan velkansa).

150 grainin kärkiluodilla varustettu patruuna on tuttu .30-06, eli omaksuttiin käyttöön vuonna 1906. Sitäkään ei voitu ladata tehtaissa täyteen potentiaaliinsa, kun vuonna 1917 oli valmistettu heikkolaatuisia kiväärejä, joita päätyi jakeluunkin. Tuo "täysi potentiaali", johon Eurooppaan myytävät tehdaspatruunat sekä kotilatingit voidaan ladata, ei jää paljoakaan vaille eräiden .30 kaliberin Magnum-patruunain suorituskyvystä. Sotilaskiväärissä kehkeytyisi rekyyli keskiverto-taistelijan sietokyvyn ylittäväksi. Tämä seikka unohtuu yleensä, kun aseita ja patruunoita vertaillaan "erämiesten kokemuspiiriin" kuuluvilla kriteereillä.

Mosin-Nagant M/91 -kivääri on sinällään himpun verran liian kevyt patruunan ballistiikkaan nähden, mutta sen arvostelijoilta unohtuu säännönmukaisesti eräs wanhoista walokuwista ja välmehtivistä uutisfilmin pätkistä havaittava yksityiskohta: Aseen pistin on AINA kiinnitettynä.! "Rotanhännän" paino + aseen oma paino tuottavat yhteenlaskien rekyyliltään siedettävän kiväärin, ja Mosin-Nagant on alkuaankin suunniteltu käytettäväksi pistimen kera: Piipun värähtelyn taajuus ja amplitudi muuttuvat, jos ammutaan ilman "rotanhäntää suussa". Tähtäimetkin on kohdistettu "aivan poskelleen" tehtaan jäljiltä tai armeijan varikoilla:

Ase ampuu pahasti yli. Sivusuuntaakin joutuu korjaamaan. Ja se hajonta: "Ah ja voi ! Ryssä tekee kaiken ryssiksi ! Russkij vintovka, hudoj vintovka !" Näinhän urputettiin kai jo Viaporin kapinasta alkaen, kun kivääreillä yritettiin ampua ilman välttämätöntä piippupainoa, vaikka se oli suunniteltu käytettäväksi kokonaisuutena, ja niinhän venäläiset sitä käyttivätkin. Palaten patruunaan .30-06 ja normaalilatauksiin, voidaan todeta suurimmaksi epäkohdaksi hylsyn/patruunan pituus. Etenkin kun aseita ryhdyttiin automatisoimaan, havaittiin patruuna turhan pitkäksi.

Itselataavan sotilaskiväärin kehittely alkoi USA:ssa pian 1. maailmansodan päätyttyä, mutta aseprototyypeistä kehkeytyi pikemminkin pikakiväärin kuin sotilaskiväärin tapaisia 5 - 6 kilon painoisia kantamuksia. Aseen lukon pituudenhan tulee olla vähintään patruunan pituus ja sen taantumismatka lukkokopassa tai -uurnassa on vieläkin pidempi. Lukon pituudeksi kehkeytyy helposti 90 mm ja sen perääntymismatkaksi 10 cm. Yhteensä runsas vaaksanmitta. Lisäksi lukkokopan etuseinämän vahvuus. Koska piipun kiinnityskierteen pituuden tulee olla ehkä tuuman luokkaa, määräytyy etuseinämän paksuus sen mukaan, eikä takaseinämäkään saa olla aivan hentoa läkkipeltiä.

Kun ainoa kyseeseen tuleva materiaali oli tietenkin lastuamalla ja hiomalla työstetty teräs, kertyi sekä massaa että hintaa.! John Garand onnistui viimein kehittelemään toimivan ja painoltaan siedettävän kaasutoimisen itselataavan kiväärin. Muitakin toteutuskelpoisia ratkaisuja oli syntynyt, esimerkiksi Pedersen-kivääri puolilukittuvalla polvinivelsululla, mutta koska se vaati toimiakseen kuivavahatut patruunahylsyt, oli aseen omaksuminen "ajatuksenakin kauhistuttava" ja todelliseksi "hullunhoureeksi" tuomitsi päätäntävallan silloinen haltija, kenraali Douglas MacArthur ("Potero-Doug") .276 Pedersen-patruunan omaksumista koskevat aloitteet vuonna 1932.

Rynnäkkökiväärin patruunan tunnusmerkit kaikilta muilta osiltaan, paitsi hylsynpituudeltaan (51.3 mm; raja vedetään 50.0 mm:iin), täyttävä 7 mm patruuna sai hylkytuomion. Patruuna oli futuristinen mm. hylsyn läpimitan suhteen: 11.45 mm, vain hieman suurempi kuin 7.75 mm GeCo-patruunassa pari vuotta myöhemmin. Kenraali MacArthur lienee unohtanut Kuuban, Filippiinien ja Mexikon sotaretkien kokemukset, kun hän vähätteli 7 mm luotien fysiologista vaikutusta jokseenkin samoin sanoin kuin Aimo J. Lahti: "Seitsenmilliset ovat inhimillisyys-aseita, joilla ei saa miestä tapetuksi"..!

4.7 mm Heckler-Kochin patruuna Löffelspitz-luodilla vedettiin pois tuotannosta täsmälleen päinvastaisesta syystä, kun tieto sen kehittelystä lirui Punaisen Ristin kansainväliselle komitealle 1970-luvulla. 7 x 51 mm eli .276 Pedersen-patruunan omaksumisen esteenä oli jo sinällään sen hylsyn kuivavahauksen tarve. "Potero-Dougin" kaltaiselle kalkkivaarille oli täysin turhaa demonstroida patruunain pinnoitteen kenttäkelpoisuutta, joka oli testattu kuljettamalla patruunoita irrallaan taskussa parin viikon ajan nöyhdän ja sätkätupakan murenien seassa, tai kuukauden päivät leipälaukussa, sekä ryvetellen niitä hiekassa, joka irtosi hylsyjen pinnalta kevyesti puhaltelemalla.

Vahinko, että italialainen industrialisti Giovanni Agnelli oli kai jo unohtanut parin vuosikymmenen takaisen keksintönsä, patruunapesän pitkittäis-urituksen, eli hylsyjen "kaasuvoitelun", jonka Italian armeijan kalkkis-kapitulantit olivat hylänneet jo ennen 1. maailmansotaa. Kuurnitettu pesä olisi mahdollistanut liukastamattomien patruunoiden ampumisen Pedersen-kiväärillä. Hyljeksitty .276 Pedersen-patruuna on tavallaan syntynyt uudelleen vuonna 1980, jolloin Remington alkoi markkinoida lataamiaan 7 mm-08 kaliberin patruunoita.

Alkuperäiseen .276-patruunaan verrattuna on erona hylsynkannan suurempi läpimitta (max. 12.01 mm), eli Remington-patruuna on lievästi kaulastaan kutistettu variaatio .308 Winchester-patruunasta, minkä osoittaa kaliberimerkinnän jälkiosa "-08". Se ei siis tarkoita käyttöön omaksumisen vuotta, kuten on laita .30-03 ja .30-06 kaliberin patruunain tapauksissa; muutenhan olisi merkintä 7 mm-80. Palaten jälleen tapaukseen .30-06: Sen epäsuosio tarkka-ammuntapatruunana .308:aan verrattuna lienee syynä tehdasladattujen patruunain suhteellisen heikko teho, verrattuna patruunan kokoon ja "kuolleeseen painoon" sekä niiden liialliseksi katsottuun pituuteen.

Osumatarkkuuksissa ei ole ratkaisevaa eroavuutta mainittujen patruunain välillä, mutta kun patruuna T-65 omaksuttiin viimein virkakäyttöönkin joskus 1950-luvun keskivaiheilla (oltuaan siviilipatruunana nimellä .308 Winchester jo vuodesta 1952), voitiin havaita sen tarkan kantaman olevan samaa luokkaa kuin oli .30-06:nkin ulottuvuus. T-65:t ladattiin "intensiivisellä" pallojyväruudilla, kun taas .30-06:et laiskemmalla putkiruudilla, normienmukaiseen eli alhaisempaan painetasoon. Samantyyppisten ja -painoisten luotien lähtönopeuksilla ei ollut kovinkaan suurta eroa, ruutien erilaisuudesta johtuen, mutta patruunain pituus oli erilainen. Samoin niitä ampuvien kiväärien ja erityisesti automaattikiväärien lukkouurnien pituusero.

T-65:n kokonaispituus on hieman runsaat 71 mm, kun taas .30-06 kaliberin patruunan pituus vähäistä vaille 85 mm. Noin 14 mm tuntuu vähältä, mutta kerrottuna kahdella se on jo 28 mm lisää pituutta ja vastaavasti painoa kiväärin lukkouurnaan. Ylimuistoisen venäläisen (ehkä yleismaailmallisen) sananparren mukaan "ylimääräinen silmäneulakin sotilaan repussa on taakka". Niin myös jokainen tarpeeton gramma messinkiä patruunan hylsyssä tai kiväärin mekanismissa. Kenraalit eivät raahaa näitä turhia kuormia, vaan sotamiehet. Kenraalit eivät kustanna tuota ylimääräistä messinkiä, vaan veronmaksajat. "Potero-Doug" potkittiin Korean sodan taistelujoukkojen ylipäällikön virasta, kun kyllin moni mieliala-raportteja Valkoiseen Taloon saakka välittänyt upseeri oli kertonut alaistensa suhtautumisesta herrra kenraali MacArthuriin.

Keskimääräinen asennoituminen voitaneen kiteyttää Tuntemattoman Sotilaan repliikkiin: "Tuo ukko jos linjoilla näyttäytyy, niin se kuolee! Jos ei edestä osu, niin takaa sattuu!!" Tähän voitanee lisätä peräkaneetti: "Nirtsataan Bazookalla ja haudataan kentälle jääneenä, Roosevelt-postimerkillä verhotussa tulitikkurasiassa!" Katkera uhkaus viittaa kenraalin ripeään urakehitykseen USA:n edellisen presidentin valtakaudella. Erottamisen "virallinen selitys" oli MacArthurin pyrkimys laajentaa Korean sota aina Mantshuriaan saakka, vaikka tiedettiin, etteivät muut YK:n jäsenmaat suostuisi osallistumaan ristiretkeen: USA olisi tapellut yksin koko kommunistista maailmaa vastaan - vieläpä ilman muutamien vuosien takaista ydinase-monopoliaan.

Täyteen potentiaaliinsa ladattu .30-06 olisi voinut pidentää tarkka-ampujien tulen ulottuvuuden yksilömaaleihinkin suotuisissa olosuhteissa 900 - 1000 metriin saakka, etenkin kun kehiteltiin ilmanvastukseltaan alentuneet peräpainoiset torpeedoluodit (erityisesti Sierra Bullets-yhtiön toimesta), mutta yli 800 yardin/metrin "snaippaustehtäviä" varten tyrkytetään yleensä nykyisin .300 Winchester Magnum-kaliberisia, tarkka-ammuntaan erityisesti kehiteltyjä aseita. Erikoisaseita on tyrkyllä myös kaliberissa .308 Win., mutta .30-06 kaliberin snaipperipyssyt ovat vanhoja tavanomaisia sotilaskiväärejä, kenties valikoituja ja optisilla tähtäimillä varustettuja yksilöitä.

7.62 x 53R- ja .30-06 kaliberin patruunat ovat eräissä suhteissa samankaltaisia. Esimerkiksi hylsyn hartiat ovat melkolailla loivakulmaiset. Eroavaisuuksia on alkuperäisluotien läpimitoissa, ja tietenkin hylsynkannan läpimitassa, koska 7.62 mm hylsy on laippakantainen. Sen kantalaipan etupuolinen läpimittakin on suurempi kuin .30-06 kaliberin hylsyssä, ja koska nallipesän läpimitta alkaa moderneissa hylsyissä olla sama, on 7.62 mm hylsyn kannan seinämävahvuus reilusti suurempi kuin .30-06 kaliberin hylsyissä. Hylsy siis kestää korkeampia pesäpaineita kuin .30-06:n hylsy.

Ruutitilavuus on hieman pienempi, mutta koska ruuti palaa korkeamman pesäpaineen alaisena 7.62 mm patruunassa, se antaa jopa suuremman lähtönopeuden samanlaiselle luodille kuin suurempi annos samantyyppistä ruutia .30-06 kaliberin patruunassa. Mosin-Nagantin lukon paineenkestokyky on "legendaarinen", vaikka wanhempi suomenkielinen kirjallisuus onkin taipuvainen sitä väheksymään. (Löyhkäävintä "hugaa" on julkaistu Veli Niemisen "Ampujan Käsikirjassa" 20-luvun puolivälissä, mutta sehän olikin peittelemättömän kaupallinen pamfletti, tarkoituksenaan ukottaa Suomen armeija omaksumaan keski-eurooppalaiset tuontiaseet ja -patruunat yleiseen käyttöön.

Kaliberi vieläpä 7 x 57 mm, joka oli harvinaistumassa muualla maailmassa mm. erikoisluoti-valikoimansa niukkuuden takia, joten ostajakuntaa piti etsiä Suomen kaltaisista kehitysmaista. Suomessa kuitenkin lähdettiin, jo aiemmin kuin Neuvosto-Venäjällä, kehittelemään 7.62 x 53R-patruunaa (lähinnä luoteja), sekä kiväärejä Mosin-Nagantin pohjalta. Osittain oli valinta taloudellisen pakonkin sanelemaa, mutta paljolti pragmaattinenkin: Tiedettiin, mistä ilmansuunnasta tulevan sodan vastustaja tulee, KUN se tulee. Oli hyödyllistä, että sama patruuna käy omiin ja vihollisen aseisiin: Sotasaalis voitiin omaksua käyttöön välittömästi; kiväärikaliberin aseet sekä patruunat.

Valinta osoittautui kaukoviisaudeksi etenkin Talvisodan päivinä. Patruunahuolto oli usein paljoltikin sotasaaliin varassa tietyillä rintamaosuuksilla, ja "Emma" oli mieluinen sotasaalis, kuin myöskin Tokarev-kivääri, kunhan se siivottiin varastorasvoista ja opittiin säätämään kaasuportti käytettäville patruunoille sopivaksi (tarvittaessa jopa poraamalla !). Kusessapa olisi oltu 7 x 57 mm aseiden ja patruunain kanssa. Johan Vapaussodassa oli sekoiltu usein patruunahuollon vastuualueella, kun käytössä oli kahta patruunain päätyyppiä: 7.62 x 53R ja 6.5 x 50 mm Arisaka, sekä vähemmissä määrin 6.5 x 55 mm Ruotsin Mauserin ja jopa 10.75 mm Berdanin patruunoita.

Tullaksemme vihdoin hankkeeseesi tarkka-ampujakisaan osallistumiseen: Unohdit TIETENKIN mainita, onko aseesi piiputettu .308 kaliberin, vaiko 7.62 mm luodeille (läpimitta 0.311 tuumaa)! Koska piippu on "custom-tuotantoa" ja rihlannousukin poikkeuksellisen loiva (11 tuumaa = n. 280 mm; Mosin-Nagantissa 240 mm), otaksun piipunreiän olevan mitoitettu "jenkkiluodeille", joiden valikoima on huomattavan suuri. Pisin ampumaetäisyys, 800 metriä, ei ole mitenkään mahdoton 7.62 x 53R:lle. Venäläiset snaipperit tulittivat Jatkosodan aikaan "häirintää" jopa 1300 metriin, suotuisissa sääolosuhteissa, mutta yleensä oli pisin ampumamatka 800 metriä.

"Luokat" ammuttiin 600 metriin niin Venäjällä (NL) kuin Suomessakin, ja edullisissa sääolosuhteissa oli vaatimuksena osuminen kuviotaulun päähän - kiikarikiväärillä tosin - mutta "Suuren Isänmaallisen Sodan" aikaisilla ampumatarvikkeilla, eikä aseita oltu kovinkaan kummoisesti "viritelty" vakiokalustoon verrattuna. Venäläisillä oli valikoidut -91/30:et (joillakin jopa alkuperäiset "ysiykköset"; muutamat yksilöthän olivat tarkkakäyntisiä ilman pistintäkin - jonkin "piipun ainevian" ansiosta) ja suomalaisilla "Pystykorvat"; enimmäkseen kai -28/30:t, taikka sotasaalisaseet.

Modernin länsimaisen snaippauksen tarkkuusvaatimuksista on vain harsuja muistitietoja, koska perehdyin alan kirjallisuuteen aikana, jolloin otaksuin tiedonjulkistajan urani olevan peruuttamattomasti ohi. Lukema 800 on jäänyt mieleen jostakin, tarkoittaen yardeja. Tekee 731.5 metriä ja on sekä .308 Winchesterin että .30-06:n käytännöllinen kantama. Jos jälkimmäinen patruuna voitaisiin ladata täyteen potentiaaliinsa modernilla ruudilla ja ajanmukaisella luodilla, ampuen se uudenaikaisella snaipperikiväärillä, voitaisiin ulottua jopa tuhanteen metriin..?! "Mutku ei, niin ei". Kilometriin asti ampuvien kiväärien kaliberi on nykyään .300 Win. Magnum.

Snaipperilataukseesi on luotisuositus (lähtien olettamuksesta, että piipun "isokaliberi" on .308") joko GB422 (Lapua Scenar, paino 10.85 grammaa) tai B476 (Lapua Lock Base HPS, paino 11 grammaa). Luodit eivät ole kaikkein soukimpia sukkuloita, mutta huomioon on otettu aseesi loivennettu rihlaus. Lopullisen luodin valinnan suorittaa ase, ampumalla jommallakummalla luodilla pienempiä kasoja. Lock Base:n perässä oleva pikku "nyppylä", jonka keskeltä pilkottaa pieni ala täytelyijyä, on suositeltavaa tasoittaa sorvaamalla, mikäli käytettävissä on sorvi. Nyppylää ei varsinaisesti madalleta, mutta sen reunoja sekä lyijyä lastutaan juuri riittävästi luodinperän täsmäämiseen tarkoin kohtisuoraksi luodin pituusakseliin nähden ja symmetriseksi.

Luodinperiä sorvailleet kokeilijat väittävät sataan metriin ammuttujen kasojen pienentyneen helpon toimenpiteen kautta jopa "sentin verran", eli 800 metriin paranisi tarkkuus ainakin teoriassa 80 mm. Jonkinmoinen tieteellinen selityskin täsmättyjen luotien käynnin paranemiselle on olemassa - tunnettu jo yli sadan vuoden ajan - mutta täsmääminen on suoritettava asianmukaisin välinein ja menetelmin. Muussa tapauksessa osumien hajonta lisääntyy ehkä montakin senttiä/ 100 metriin. Esimerkiksi syvennyksen poraaminen täytelyijyyn voi pahimmillaan johtaa luodin torpeedoperän epäsymmetriseen laajentumiseen, ja se puolestaan suoranaiseen hehtaarihajontaan.

Umpiperäisten Scenar-luotien tapauksessa ei kikkas-konsteja tarvita. Ainoa epäkohta on kovanlainen hinta. Scenareja saa tiemmä jo valmiiksi molybdeenisulfiidilla pinnoitettuinakin. Tohdinpa veikata, että MoS2- tai kuparisulfiidi-pinnoite tulee muutaman vuoden juoksussa tarkkuusluotien yleismaailmalliseksi tunnusmerkiksi, ellei hopeanhohtoista kadmium-sähköpinnoitusta "keksitä uudelleen" - taikka niklattua puhdaskuparivaippaa, joka jo vuonna 1887 todettiin Spandaun arsenaalin suuressa vaippametalli-vertailussa ihanteelliseksi luotien kuorrutukseksi. Saksassa oli kupari kuitenkin "Sparstoffia" eli strategista materiaalia jo tuohon aikaan, joten oli tyydyttävä huokeampiin vaihtoehtoihin; lopulta niukkaseoksiseen meltoteräkseen.

Ruuditusohjeet löytyvät Virallisesta Valistuksesta, joskin esimerkiksi VihtaVuori Reloading Manualissa on kummallinen resepti uutuusruudin N550:lle: Aloitusannos melkein 4 grammaa ja Maximum Load 3.40 grammaa. On viisainta katsoa latingit grainimääräisinä ja kertoa suhdeluvulla 0.0648, jolloin Starting Loadiksi tulee 3 grammaa N550:tä 10.9-grammaisen Scenar-luodin saatteeksi. Pitkänmatkan sniper-patruunan ruudeiksi ovat suositeltavia ruudit N150 ja N550, joskin lievästi rutistettu 3.20 gramman latinki wanhaa tuttua N140:tä voi olla jossain aseyksilössä kaikkein tarkkakäyntisin Scenar-luodin takana.

11 gramman Lock Baselle ovat annokset jotakuinkin samat, onhan hylsynkannan kestävyydessä marginaalia, ja Mosin-Nagantin sulku kestää sen, minkä hylsykin. Aikoinaan oli kokeiltu ammuntaa aseella, jonka sulkukappaleesta oli hiottu pois sulkukorokkeet: Lukon avaustapin "Berdaanimainen" tyvikisko riitti suluksi. Eihän esimerkiksi Krag-Jörgensenissä ja Lee-Metfordissa sen kummempaa sulkukoroketta ollutkaan, ja myös 7.62 x 53R:lle piiputettu tai sisäputkitettu Berdan-kivääri oli täysin käyttökelpoinen ase, jonka käyttöönomaksumista harkittiinkin erääseen maailmanaikaan. Tulinopeuden vajavuus oli ainoa estävä tekijä.

Piipun puhdistus on nykyään helppoa, kun käytössä ovat ruostuttamattomat elohopeattomat nallit. (Elohopeajäämät eivät sinänsä vahingoittaneet piippua, vaan haurastuttivat hylsymessingin. Elohopeafulminaatin tehosteena oli kuitenkin lähes säännönmukaisesti kaliumkloraattia, joka sai piipunputket "punastumaan"). Lähinnä ylijäämä- ja tuontipatruunain käyttäjille tiedoksi päivitysluonteinen havainto: Saippuoitua "PATA-PATA"-teräsvillaa on edelleen myynnissä päivittäistavaramyymälöissä !! Koostumukseltaan epämääräiset "nallinperskat" lähtevät sillä, ja neutraloituvat. Maaöljytuotteisiin ne eivät liukene.

Ensin valutetaan piipun läpi kuumaa vettä, sitten suditaan piipunreikä pesurin ympäri kierretyllä saippua-teräsvillatupollalla; sen verran tiukalla, että pesuri kiertyy rihloissa, eikä ole työnnettävissä "raakana läpi". Lopuksi piipunputki huuhdellaan taas kuumalla vedellä, ja kuivataan tappuralla, sillalla tai flanellilla. Viimeinen voitelu suoritetaan aseöljyllä (vain hieman öljykosteaksi; ei "hölväten"), tai harjaten ohuelti vaikkapa vedetöntä valkovaseliinia piipunseinämiin. Paksu varastorasva on tarpeen vain jos ase aiotaan sijoittaa pidemmäksi aikaa "kätköpaikkaan nimeltä Jemma" odottamaan "Päiwää Kauhistawaa", joka vuonna 1200 runoillun virren mukaan: "Sydän=juuret wääristää".

Kovanpuoleiset snaipperikisa-latingit voivat ryvettää huolella kolvatunkin piipunreiän "tumbaq-vaippametallilla" (Ms 90). Sen poistamiseen on uusi kikkas-konsti kuparivaippaluotien ampuminen täysteholatauksilla. Luoti SAKO A145 (8 grammaa), ladattuna kuiviltaan (ilman liukastetta), ruutimäärin 2.90 - 3.00 grammaa ruutia N130 - 135. Ruudin N140 annostuksen määrää hylsyn tilavuus. ("Virallisia" latausreseptejä tälle luodille ei ole vielä jakelussa). Puolikymmentä laukausta riittänee paksuimman vaipoittuman poistoon. Loput liuotetaan irti K2R-uuninpuhdistussuihkeella, joka saa vaikuttaa noin vuorokauden (24 h) ajan.

Spesifisempi Forrest-vaahto on nopeatoimisempaa, mutta myöskin hintavampaa per litra. Gold Medallion lienee jo jäämässä pois muodista, koska se toimii mekaanisesti ja sen tähden epätäydellisesti, jättäen piipunseinämiin vaippametalliviiruja, ellei piippua jynssätä sillä todella perinpohjaisesti.

2903 MM; Pete


7.62 x 39 mm ja ALS

Ostin 3.7-grammaisia ALS-luoteja ja Vihtavuoren ruutia N110. Koska Vihtavuoren oppaassa (2-99) on ohjeet vain 855 - 952 m/s nopeuksille (1.31 - 1.60g N110:ä) niin löytyiskö G.O.W.in kautta ohjeita hieman hitaamille mutta silti turvallisille latauksille tälle luodille? Ruuteja minulla on kotosalla Hodgdonin HP-38 ja Vihtavuoren N110 & N120.

T: Harrastaja

  Pakko vastata kuin ent. Neuvosto-Venäjällä, että "skoro budjet" ("heti-pian "/ "tulossa on"), ainakin toivottavasti. Testiampujamme aselupahakemus on jo käsittelyssä Helsingin Hallinto-oikeudessa. Joitain lausuntoja on HHO vielä vailla, mahdollisesti Metsästäjäin Haitt... korjaan: Keskusjärjestöltä, jonka kannanotto SAKO M92 Sporterin "soveltumattomuudesta metsästysaseeksi" on voinut olla pelkästään suusanallinen, eikä siis millään tavoin juridisesti pätevä. Kannanoton ristiriitaisuus metsästyslakiin ja -asetukseen nähden onkin jo tullut mainituksi, kuin myös oikeudenpäätöksen luonne tärkeänä ennakkotapauksena.

ALS-luoti on siinä määrin poikkeuksellinen ampumatarvike, että sille suorastaan hirvittää ryhtyä jakelemaan latausreseptejä totuttuihin kaavoihin perustuvien laskelmien pohjalta. Testiammunnat ovat välttämättömiä, mutta vaikeapa niitä on suorittaa, kun ampuja on vailla testiasetta jonkin "Kalkkivaarien Keskinäisen Kehumisen Kerhon" harhaanjohtavan mielipiteenilmauksen takia. Aseluvan evännyttä "Keiler-Güstüa" ei ole nähtykään enää viikk'kausiin lätissään, mutta tapausta ei unohdeta koskaan, eikä takuulla anneta anteeksi - milloinkaan:

Häijyydessään ennennäkemätön on pakina, jolla tapausten kulku saatetaan aikanaan yleismaailmalliseen jakeluun, mutta syystä kyllä: Tuhansien kotilataajien turvallisuushan vaarantuu kaikkialla maailmassa, koska joku kalkkis "ei voi hyväksyä itselataavan luodikon erällistä ja urheilullista käyttöä !" Ehkäpä piankin peräänkuulutetaan Suomessa myös yleistä tehdaspatruunain käyttöpakkoa kaikenlaisissa ampumaharrasteissa. Eihän ole kulunut montakaan vuotta, kun moinen eriskummaisuus oli lainvoimaisena hirvieläinten sekä karhun metsästystä koskevissa asetuksissa.

Ellei alkanutta taantumusta saada pysäytetyksi alkuunsa, ollaan pian samassa tilanteessa kuin "Tiitus J. Nyppylän pykälien" aikakaudella, tai ehkäpä pahemmassakin.! Monet vaikutusvaltaiset kaupalliset etupiirit muistelevat kaihoten "wanhoja hywiä aikoja". Kehityskulku niihin paluuseen on jo käynnistynyt: Metsästys- ja ase-alan lehdistö on palautettu "ruotuun"... (Tämä tiedoksi heille, jotka eivät ole vielä havainneet verkkaisasti tapahtunutta "journalistisen yleislinjan" muutosta. Monet toki ovat, kommenteistaan päätellen: Läheskään kaikkia herjoja ei ole viitsitty panna levitykseen, mutta luettu ne on).

Julkinen sana käynnisti, alkaen v:sta 1980, metsästyslainsäädännön uudistusprosessin. Se voi alkuunsaattaa myöskin "imperiumin vastaiskun". Ennusmerkkinä on alituinen ase- ja metsästyskurista "mäkättäminen", sekä rajoittamattoman palstatilan tarjoaminen erilaisten "fiskaalien" käytettäväksi ja täytettäväksi kielto- ja rajoitushankkeita selittävillä ja puolustelevilla kirjoituksilla. Itse en onneksi ehdi juurikaan lehtiä lueskelemaan: Vältynpähän siten saamasta sielulleni vahinkoa.

Varsinaisesta aiheesta on niukanlaisesti neuvottavaa nyky-tietämyksellä, paitsi sen verran, ettei supu-latinkia synny ALS-luodilla. Keskimääräisen lähtönopeuden pitänee olla luokkaa 500 m/s, ennenkuin nopeudenvaihtelut kutistuvat siedettävälle tasolle, ja saavutetaan jotenkuten tyydyttävä osumatarkkuus. Tämä on siis pelkkä arvio: Testiammunnat joko vahvistavat tahi kumoavat sen aikanaan. Ruuti N120 lienee liian "laiskaa" ja epäsäännöllisesti syttyvää ALS:in saatteeksi. VihtaVuoren uudessa "Reloading Manualissakin" on resepti vain N110:lle. Voidaan olettaa N120:n palavan hylsyntäyteiselläkin latingilla ammuttaessa niin epäpuhtaasti, että Kalashnikov-kloonit syljeskelevät ruutijyviä ampujan silmille kansipellin salvan reiästä.

Ylilataaminen N120:llä on mahdotonta ALS:in kera, joten siinä suhteessa on kyseessä "turvallisuuslatinki", vaikkakin siivoton ja epätaloudellinen. Ruutia mahtuu hieman runsaat 1.70 grammaa. Hylsyn ruutitilaa ei ole hyväksi jättää hiukkaakaan vajaaksi. Yleensäkin on N120 ruutia, jolla ei kehitellä kevytlatauksia. Jotkut ampumahiihtäjä-veteraanit kuvailivat sekuntienkin pituisia sytytysviipymiä, kun aseena vielä käytettiin korkeapainekivääriä, johon yritettiin kehitellä mietorekyylisiä patruunia. Kaliberi oli useimmiten .308 Winchester. Joskus 7.62 x 53R.

Tuohon aikaan oli N300-sarjan ruutien monikäyttöisyys välillä unohduksissa, joten latailtiin pääsääntöisesti ruudilla N19 (= N110), tai jopa N21:llä (= N120), edelläkuvatuin seuraamuksin, milloin haluttiin vähentää aseen takapotkua. N19:llä saatiin kohtalaisen tasalaatuiset patruunat. N21:n joissain valmistuserissä oli ilmeisesti ollut hieman liikaakin palohidaste-aineita ruutimassan seassa tai jyvien pinnalla. N19 on ollut varsin tasalaatuista ainakin aikavälillä 1929 - 80, eikä se sanottavammin heikenny pakkaskelilläkään, salpietaripitoisuudestaan johtuen. Useimmat ampumahiihtäjät käyttivät tosin täystehopatruunoita; äveriäimmät jopa tehdasladattuja, ainakin kilpailuissa.

Ruuti HP-38 on käyttökelpoista ALS-luodin kera. Vähimmäisannos on suurempi kuin 8 gramman luoteja käytettäessä. Jollakin 0.40 grammalla voitaneen aloittaa, kokematta kovin järkyttäviä yllätyksiä. Luodin peräpään "kaasusulun" rakennetta en ole tutkinut, enkä niinmuodoin tiedä, onko olemassa "ilmapatja-efektin" vaaraa kokovaipparakenteesta ja eksoottisesta täytemateriaalista johtuen. Tämä efekti tarkoittaa ruutikaasun työntymistä luodin sydämen ja vaipan väliin. Saksalaiset yrittivät 2. maailmansodan aikaan hyödyntääkin tätä ilmiötä, kehitellen neljä erilaista patentoitua ja koko joukon patentoimattomia "Gaspolster"-luoteja.

Tavoitteena oli täysin lyijytön rautasydäminen rautavaippaluoti, joka olisi hieman alimittainen piippuun, ja mittatarkkuuden vaatimuksista voitaisiin muutenkin tinkiä, jolloin tuotanto nopeutuisi. Luodin vaippa käyttäytyisi kuin wanhanaikaisen Minié- luodin tiiviste-helma, jonka ruutikaasu laajensi millimetrinkin verran luodin läpimittaa avarampaan piipunputkeen. Sodanaikaisessa Saksassa oli lyijy "arvometallia" (Sparstoff), jota piti säästää. Rautaa riitti, ja Ruotsista saatiin lisää mielin määrin. Metallia tai malmia vaihdettiin metalliin - kultaan, jonka kaivoksien nimiä olivat Riga, Auschwitz, Treblinka, ym. ym. Jalometallia ei kaivettu hakulla, eikä huuhdottu joki-sorasta vaskoolilla, vaan sitä noukittiin pikku pihdeillä.

Metalli oli sinänsä melko puhdasta; vähintään 18-karaattista. Epäpuhtauksina oli useimmiten hopeaa, joskus platinaa, jotka oli helppoa ottaa talteen erikseen. Kokeilut Gaspolster-luodeilla keskeytyivät niiden suorittajista riippumattomista syistä v. 1945. Luotien tavoiteltu ekspansio oli saavutettu, mutta ongelmaksi osoittautui niiden tiivistymisen ylitehokkuus; piippukitkan moninkertaistuminen. Usein voitiin mitata 6000 ilmakehänkin pesäpaineita 7.9 x 57 mm JS-patruunoiden latauksilla, jotka kehittivät tavanomaisilla lyijylaakeroiduilla rautakeernoilla varustettuja rautavaippaluoteja (S.m.E.) ammuttaessa enintään 3100 ilmakehän painetason.

Sittemmin jatkoivat kokeiluja venäläiset, jotka myöskin pyrkivät minimoimaan tai mieluiten eliminoimaan lyijyn käyttötarpeen, mutta eivät hekään ole onnistuneet kuin minimointipyrkimyksessä. Sabjelnikovin, Jelisarovin ja Sjeminin luotikehitelmissä toteutuu Gaspolster-Effekt kontrolloidusti, mutta lyijyseosta tarvitaan yhä perätiivisteenä sekä toppauksena rautakeernan ja vaipan välissä. ALS-luodin alumiini on toki rautaa pehmeämpää, mutta vaatii erityisen tehokkaan luodin perätiivistyksen Gaspolsterin muodostumisen ehkäisyksi, käytettäköönpä luotien matkaansaattamiseen kuinka nopeapaloista ruutia tahansa.

Tai eihän ruudin laadulla ole merkitystä, vaan sen määrällä, kun kehitellään säästölatauksia asianmukaisilla ajoaineilla. Yksikään tähän mennessä testatuista ruutilajeista ei ole ollut LIIAN nopeasti palavaa tai LIIAN herkästi syttyvää. Ylimääräistä kalsaripyykkiä aiheuttaneet yllätykset ovat olleet aina tavalla tai toisella luoti-syntyisiä, ja niitä kokeneet kotilaturit ovat poikkeuksitta noudattaneet liiankin orjallisesti wanhaa eloonjäämis-sääntöä: "Ammu ensin ! Kysele vasta sitten !" Latauskokeiluihin ryhdyttäessä tämä laitakaupunkien kapakoiden ja rännikujien katuviisaus ei ole viisautta..!

Ongelmana on tietenkin se tunnettu tosiasia, että vaikka ampumatarvikkeen valmistajan velvollisuuksiin PITÄISI kuuluman latausohjeiden jakelu kotilataajille (= tiedot odotettavissa olevasta luotinopeudesta ja paineesta, kun lataaja erittelee käyttämänsä ruudin lajin ja määrän, sekä nallin ja hylsyn tyypin/ valmistajan), ei tätä velvollisuutta taatusti muisteta, jos kyseessä on säästölataus, eikä käytettävä ruutikaan kuulu Nordisk Explo Industries -konsortion tuotevalikoimaan. Kaupalliset kytkennäthän ovat tiedonsaannin pahin este. Aina. Kaikessa.

Muistanet luotien voitelun ? Siitähän on ollut paljonkin pakinaa viime aikoina. Raportteja menettelyn hyödyllisyydestä on tihkunut tietoon lähes päivittäin. Luodin vaippamateriaali, tombakki eli Ms 90, on eräänlainen laakerimetalli-seos, eikähän koneidenkaan liukulaakereissa pyöri teräksinen akseli kauaa kuiviltaan: Kitkakerroin alkaa kasvaa, ja lopulta laakeri "leikkaa kiinni". Nämä itsestäänselvyydet alkavat vähitellen "valjeta" jopa luotitehtailijoille, päätellen "moly-pinnoituksen" yleistymisestä. Niippi-urallisen luodin voi liukastaa kastorasvauksella ulkopinnaltaan hyvinkin siistiksi, trimmaamalla hylsyt hieman suositeltua "trim-to" -pituutta lyhyemmiksi (7.62 x 39 mm GeCo-hylsy 38.3 mm:seksi), ja lataamalla patruunat normaaliin latauspituuteensa. (7.62 mm GeCo: 56.00 mm). Luoditustyökalu säädetään siten, että niippautumista ei tapahdu.

Niippiura jää nyt osittain näkyviin hylsynsuusta. Kun patruunat kasto-liukastetaan, imeytyy niippausura täyteen liukastetta, jonka ylijäämät pyyhitään pois luodinkärjen pinnalta kärjestä kantaan päin. (Kenties vajavaisesti täyttyneeseen niippiuraan pyyhkiytyy näin menetellen lisää liukastetta). Nyt säädetään luoditusholkki siten, että se suorittaa niippauksen, ellei käytettävänä ole erillistä niippityökalua. Luodin niippausuraan patoutuneesta liukasteesta pursuu osa sinne, minne se varsinaisesti kuuluukin, eli luodin peräpään ja hylsynkaulan väliseen saumaan.

Luoti saa tässä vaiheessa perääntyä pienen matkaa taaksepäin hylsyyn, mikäli niippi-uraa on ollut näkyvillä kovin leveälti. ALS:in kaltaista lyhytkantamaluotia käytettäessä ei haittaa, vaikka patruunan latauspituus jää parin millimetrin kymmenysosan verran vajaaksi. Niippausta ei tietenkään suoriteta kuin pakon sanelemana toimenpiteenä, milloin aseen mekanismi tai ampumatapa sitä vaativat. Täysitehoisten ALS-luodilla ladattujen patruunain tapauksessa, automaattisyötöllä ammuttaessa, tuo toimenpide lienee pakollinen. Säästölatauksia ammuttaessa ei.

Patruunat saa toki syöttää lippaasta, mutta mieluusti "hiivittäen", eli samanlaisilla "käsitempuilla" kuin tehdään latausliike suoraveto-lukkoiseen kivääriin, herkkäkorvaista riistaeläintä tai vihollista väijyttäessä: Ei siis räväyttäen liikkuvat osat eteen rekyylijousen koko voimalla, vaan pidätellen, mutta jossain vaiheessa tarpeen mukaan autellenkin. Kuten ylenpalttinen hylsynsuiden plastinen laajentaminen, on myöskin niiden supistaminen niippaamalla hylsyjen jälleenlatauskertoja vähentävä, niiden käyttöikää lyhentävä toimenpide. Jos se voidaan välttää, sitä on vältettävä.!

Patruunain käsinlataajan tiedon ja taidon taso voidaan punnita, paitsi vertailemalla radalla ammuttujen kasojen kokoja, myöskin sillä perusteella, kuinka monta jälleenlatauskertaa hänen käyttämänsä hylsyt kestävät säröilemättä, suistaan rispaantumatta, tai nallipesän väljenemättä niin horoksi, ettei nalli pysy siinä kuin Araldiitilla liimattuna tai hieman soikeaksi kyljistään litistettynä. Jos patruunoita ei häädytä niippaamaan, voidaan hylsyt trimmata suositus-pituuteen, tai käyttää sinälläänkin, elleivät ne ole ylipitkiä. Luodit istutetaan ensimmäisessä vaiheessa siten, että niippausura jää koko leveydeltään (tai ainakin melkein kokonaan) esiin hylsynsuusta. Suoritetaan kastoliukastus ja pyyhitään rasvan tai vahan ylijäämät taas patruunan kärkipäästä kantaan päin.

Sitten kierretään luoditustyökalun asetuskara sen verran syvemmälle, että luotien niippi-urat painuvat kokonaan piiloon hylsynkaulan sisään - lyhyimmässäkin latauserän hylsyssä. Nyt ovat patruunat taas hieman suositeltua latauspituutta lyhyempiä, mutta ne voidaan pyyhkiä täysin kuiviksi pinnalleen jääneestä (kenties hyvinkin tympeänhajuisesta) vahaseoksesta tai niljakkaasta lehmänrasvasta. Visitoorimme Juke on löytänyt autotarvikeliikkeestä kotimaisen Lee Liquid Aloxin kaltaisen valmisteen, jonka litrahinta on hyvinkin kohtuullinen, ja testiampujamme Markus on jo kauemman aikaa liukastanut luotinsa Mansikki-vainajan rasvalla (KOKKI), erinomaisella menestyksellä.

Kuparivaippaisten SAKO A145-luotienkin aiempi pystyhajonta muuttui liukastuksen kautta tasaisen pyöreiksi osumakuvioiksi, ja kasojen koko kutistui alle puoleen, ensimmäisten (kuiviltaan ammuttujen) luotien hajontaan verraten, vaikka parhaan käynnin antavaa ruutiannosta ei ole vielä ehdittykään "haarukoida" järjestelmällisesti. Luotien tuottajalta ei ole odotettavissa tähän etsintään virka-apua, vaikka testiasekin on SAKO Oy:n malli Varmint, koska ruuti on VihtaVuori N310: Lataus, johon haetaan optimaalista asekohtaista ruutiannosta, kuuluu "waarallisten ja angarasti kiellettyin säästö=ladingein" kategoriaan.

2603 MM; Pete


Lisää >>

<< Uusimmat  Osa 13 >>  Osa 12 >>  Osa 11 >>  Osa 10 >>   Osa 9 >>   Osa 8 >>     Osa 7 >>    Osa 6 >>   Osa 5 >>    Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>   Osa 1 >>     Gunwriters    Kickback - Q&A in English    Linkkisivulle