<< Uusimmat  Osa 14 >>  Osa 13 >>  Osa 12 >>  Osa 11 >>  Osa 10 >>   Osa 9 >>   Osa 8 >>     Osa 7 >>    Osa 6 >>   Osa 5 >>    Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>   Osa 1 >>     Gunwriters    Kickback - Q&A in English    Linkkisivulle

TOKKO TIETOA ON?

"G.O.W." -verkkolehden kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen

Osa 15, päivitetty 15.04.2000

"Vallankumoukselliset uutuudet"

Onko niin, että ase-alalla kaikki keksinnöt on tehty jo noin sata vuotta sitten? Vai onko jotakin mullistavaa vielä keksimättä? Onko niin että jos aikoo keksiä vielä paremman aseen, kuin mitä AK-47 on, niin täytyy kasata samaan aseeseen vielä etevämpi kokoelma n. sata vuotta vanhoja tai vanhempia keksintöjä?

Kysymys tuli mieleeni kun luin juttua Lilja-karabiinista (kuva vieressä) ja sen sulkujärjestelmästä. Olen nimittäin mietiskellyt ja koettanut keksiä sellaista sulkusysteemiä jota ei ole tai en tiedä olevan käytössä. Pohdinnoissani päädyin ko. mukaiseen rekyylipiippusysteemiin ilman kiinteää yhteyttä sulkulaitteena olevaan lukkoon. En nimittäin tiennyt sitä olevan missään aseessa käytössä. Oletan homman toimivan esim. 9 mm pistoolissa. Asiahan olisi helppo testata vaikka poistamalla kiinalaisesta "Leijonasta" kytkentäolakkeet. (Olisi ainakin edullisin tapa suorittaa kokeilu olemassaolevalla aseella). Taitaisi ko. ase pelata "normaalilatauksilla" muutoksen jälkeenkin. Mitä mieltä olet, onko näin?

Nimimerkki: Popins.

  "Leijona"-pistoolin (9 x 19 mm Norinco NZ:n eli "Reserviläispistoolin") muutostyön onnistumismahdollisuuksiin en valitettavasti pysty ottamaan kantaa, koska en voi hahmottaa mielessäni, pitäisikö piipusta poistaa kytkentäolakkeet, vaiko jyrsiskellä luistia. Piipun lastuaminen voisi heikentää sitä kohtalokkaalla tavalla. Joutuisithan ohentamaan myös patruunapesän yläpuolista seinämää. Luistin keventäminen voisi taas aiheuttaa sen liian nopean perääntymisliikkeen. Lilja-karabiini on periaatteessa massasulkuinen ase. Pistooli-sommitelmasikin sulussa on oltava massaa, jopa enemmän kuin alkuperäisessä Leijonassa. Syöttöhäiriöt ovat mahdollisia, jos aseen piippu ei ole alaviistoon "keikannut", ottamaan vastaan lippaasta pesään työntyvää patruunaa, pysyen tuossa asennossa koko syöttövaiheen ajan.

Jos aikomuksena on rakentaa prototyyppi-ase jossa sovelletaan hylsykitkan taaksepäin vetävä, luistia seuraava piippu, joka ei keiku tai pyörähdä pituusakselinsa ympäri, on askartelu ilmeisesti aloitettava jotakuinkin alusta. Tarkastaja Erkki Liljan tasoiselta asiantuntijalta vieri lähes vuosikymmen karabiinin prototyypin viimeistelyyn, eikä kenelläkään ole varmaa tietoa siitä, toimiiko mallikappale kuinkakin luotettavasti, ja toimiiko se ylimalkaan tämänhetkisessä kunnossaan. Mainittakoon, ettei pistooli-variaatio ole Liljan alkuperäinen idea. Eräässä John D. Pedersenin suunnitteleman momenttisulkuisen Remington Model 51-pistoolin rakenteita esittävässä piirroskuvassa on yksityiskohtana piipun kiinnitystapa, joka nähtävästi sallii piipun perääntymisen kahvarungossa ehkä parin millimetrin matkan.

Tämä "optio" lienee käväissyt Pedersenin mielessä joskus aseen kehittelyn alkuvaiheessa. Lopullisissa variaatioissa oli kahvarunkoon kiinteäksi asennettu piippu; mukaanlukien .45 ACP-kaliberinen Remington Model 1917, jonka USA oli jo omaksumassa uudeksi sotilaspistoolikseen Colt Model 1911:n tilalle. Maan liittyminen 1. maailmansotaan kariutti pistoolinvaihdos-hankkeen. Jo olemassaolevan Colt M/-11:n tuotantoa kiihdytettiin ja Remington M/-17 unohdettiin täysin. Perääntyvä piippu olisi voitu toteuttaa helposti, jyrsimällä piipun kiinnityssokan reikä hieman pitkänomaiseksi raoksi. Perääntymismatkaksi olisi riittänyt runsas millimetri.

Erityistä piipun palautusjousta olisi tuskin tarvittu, mutta tuskin myöskään liukupiippua. Tarpeita tai tarpeettomuuksia ei päästy kokeilemaan milloinkaan. Sulkusysteemiä sovellettiin kiinteän piipun kera taskuaseissa, todeten se toimivaksi, mutta turhaksi ja ylen kalliiksi. Taskupistoolihan toimii yksinkertaisella massasulullakin. 9 x 19 mm patruunaa ampuvana olisi Remington M 51 ollut toimiva ja turvallinen, eikä juurikaan olemassaolleita malleja kookkaampi tai raskaampi, mutta vuonna 1918 ei "Magnum-hulluus" vielä raivonnut USA:ssa. Keveän aseen raju rekyyli ja kova pamaus olisi pelästyttänyt maksukykyisimmän ostajakunnan. Remington M 51 ei ollut köyhälistön ase: Proletariaatti hankki yleensä turvakseen huokeita revolvereja.

Patruuna 9 x 19 mm oli jo alustavasti tunnettu, sodan ansiosta, mutta sotilaspatruunana, eikä soveliaana taskupistooliin, jollaisten tyrnävimpänä mahdollisena kaliberina pidettiin 9 x 17 mm Browningia eli .380 ACP:ia. Nykyisen käsityksen mukaan .380 on "mietotehoisin itse-suojeluun soveltuva pistoolinpatruuna". Lieneekö jenkkien ampumataito huonontunut, vaiko unohtunut vain anatomian tuntemus? Aseiden järeytymisestä huolimatta on hätävarjelutilanteissa käsiaseilla nirhattujen rikollisten kuolleisuus alentunut alle 10 prosenttiin oikeutetuista ampumatapauksista. 6.35 mm ja 7.65 mm Browningin valtakaudella oli lukema myös 10 % tai vähän alle - tarkoittaen tosin eloonjäämisen todennäköisyyttä vastaavissa tilanteissa käsiaseita käytettäessä.

Monissakin ampuma-aseiden rakenne- ja patenttipiirroksissa havaitaan yksityiskohtia, joita ei esiinny lopullisissa tuotteissa, koska ne todetaan lopulta tarpeettomiksi. Tunnettu esimerkki on Andrea Schwartzlosen pistoolin M/1898 lukon kiihdytin: Sen tehtävän teki patruunan jäännöspaine. Kaksivartista vipua ei siis tarvittu lopullisessa pistoolissa. Aimo J. Lahti omaksui vastaavan yksityiskohdan (omana keksintönään) pikakivääriin L/S -26 ja sittemmin myös pistooliin L-35, jossa se osoittautui "Akilleen kantapääksi": Aseen luisti alkaa murtua useimmiten kiihdytinvivun akselin kohdalta, jos ammutaan enemmälti konepistoolin patruunoita.

A propos: Konepistoolin massa-liikesulku on eräs harvoista todella uusista asealan peruskeksinnöistä, jotka syntyivät viime vuosisadalla. Moni muukin oivallinen keksintö toteutettiin toki käytännössä vasta silloin, mutta oli jonkinlaisella "idulla" tai ehkä jo "taimella" 1800-luvun puolella. Uutuuksina esiteltyjen ratkaisuiden uutuus-arvo voidaan lähes poikkeuksitta kyseenalaistaa, mutta sovellutuksia on toki mahdollista yhä vieläkin jopa patentoida, koska niiden epä-keksinnöllisyys jää useimmiten huomaamatta.

Patentti- ja rekisteröintivirastojen arkistot ovat tunnetusti puutteellisia, nimenomaan "Keksintöjen Vuosisadan" eli 1800-luvun patenttien osalta, eikä vanhoista piirroksista ja selostuksista satu läheskään aina patenttivirkailijan silmään juuri se yksityiskohta, jota uutuutena esitellään. Alkuperäinen keksijä ei ole huomannut korostaa tai edes mainita sen merkitystä, ja keksintöjen keksinnöllisyyden tutkijan työ on kuin nuotanpaikkaajan hommaa: "Etsii, hakee, vaan ei soisi löytävänsä!"

1104 MM; Pete


Tokko tietoa on...

C.Z. pistoolista 9 mm Short? Valmistusvuosi ehkä 1923 - 1926. Onko ko. aseella käyttöä vielä tänä päivänä; "muovipistoolien" aikakautena?

Etukäteen kiittäen: MS.

  Tokihan jotain tietoa on kyseisen ikäluokan kalustosta. Uudemmista "guttaperkka-pyssyistä" sitä onkin niukemmin: Uusi tieto maksaa sileitä seteleitä, joiden väärentäminen on vaikeaa, ja riittävä saanto laillisin keinoin täysin mahdotonta. Kyseeseen tulee kaksi hieman toisistaan poikkeavaa pistoolimallia: Vzor 1922 tai CZ vzor 1924. Suunnittelija oli Josef Nickl, jonka sukunimi viittaa itävaltalaiseen, ehkäpä böömiläiseen, syntyperään. Tshekkialainen asehistorioitsija Jaroslav Lugs kirjoittaa nimen muodossa "Nickel" ja mainitsee miehen toimineen Mauser Werken vanhempana työnjohtajana.

E. Ezell vahvistaa myös tiedon toiminnasta Mauserin tehtaalla 1. maailmansodan ajan: "Nicklin sallittiin pyöriskellä tehtaalla kehittelemässä omia projektejaan, koska hänellä oli poliittista vaikutusvaltaa." Ylemmän työnjohtajan (Oberwerkmeister) arvo Mauser Werkellä ei näytä olleen Ezellin tiedossa - eikä myöskään Nicklin osuus ns. Akka-Mauserin tuotekehittelyssä. Mikään "seurustelu-upseeri" ei Nickl suinkaan ollut Mauserilla, koska Oberwerkmeistereita ei tehtaalla suinkaan vilissyt, eikä tuohon arvoon noina aikoina ylennytty "jäsenkirjakertoimella", ilman ansioita: Piti olla vähintäänkin opisto-inssin paperit, jotka Nicklillä oli jo taloon tullessaan.

"Yli-työnjohtaja" oli myös Fidel Feederle, joka kahden veljensä kanssa suunnitteli kuuluisan "Kaupallinen Malli 1896"-pistoolin; Ukko-Mauserin. Ezell tietää Nicklin osallistuneen 1930-luvun sarjatulta ampuvien Ukko-Mauserien kehittelyyn "jopa johtavana sieluna", ja kuolleen 26. maaliskuuta 1946. Omituinen hyppely tiedon, tietämättömyyden ja ounasteluiden välillä on ominaista länsimaiselle historiankirjoitukselle, eli lähdeaineiston saatavuuden satunnaisuus on ollut rikkaiden ja etuoikeutettujenkin historioitsijain riesana.

Arkistokuva: Ukko-Mauser C96

Josef Nicklin "eskon puumerkin" arvellaan olevan havaittavissa jo prototyyppiasteelle jääneessä mallissa 1906/08, jossa oli jossain määrin Degtarjov-pikakiväärin sulkua muistuttavat sivuille kääntyvät kytkinkappaleet (akseloituina tosin luistiin, eivätkä lukkoon). Ase oli suunniteltu pistooliksi, eikä koteloperän kera käytettäväksi pistooli-karabiiniksi. Irrotettavia lippaita oli prototyypeissä kymmenen tai 20 patruunan kapasiteetilla ja kaliberi jopa 9 x 25 mm Export Mauser. Samanlainen sulkumekanismi sovellutettiin myös 7.9 x 57 mm JS-kaliberisiin itselataaviin sotilaskiväärin mallikappaleisiin, eli rakenne oli kestävä.

Kivääreissä kokeiltiin lyhyen piippurekyylin ohella myöskin inertiasulkua, mutta sen toimivuus oli liikaa riippuvainen mm. ampujan painosta tai ampumatyylistä. Jos sulku avautui liian nopeasti, katkesi hylsy patruunapesään. "Quod liced Jovi, non licet bovi": Konekivääreissä yleisesti hyväksyttyä patruunan tai patruunapesän öljyvoitelua tahi muuta liukastusta ei jostain syystä suvaittu kiväärinpatruunoissa. Inertiasulku "Emmamaisin" sulkukappalein oli Akka-Mauserin tapaan muotoilluissa 9 x 19 mm pistooleissakin (Brasilian vientimalli 1912/14), joita valmistettiin vähintään 150 kappaleen sarja, osa myös Venäjän siviilimarkkinoille, kunnes 1. maailmansota toi myötään priorisoituja kiireitä. Alkuperäinen malli 1912 oli myös suurennettu variaatio Akka-Mauserista, mutta tavanomaisella massasululla, eli kovapotkuinen, ja altis särkymään vähäisenkin rungon tai luistin piilevän ainevian sattuessa johonkin aseyksilöön.

Kuten muistettaneen, oli vuonna 1909 patentoitu  konstruoitu 9 x 19 mm erikoispatruunalle, joka olisi ladattu sekaannusten välttämiseksi pyörökärkisellä luodilla (malli 9 mm Browning Long?), mutta lopulta tyydyttiin olemassaoleviin pienempiin Browning-patruunoihin ja pienikokoisempiin aseisiin. Täysitehoinen 9 x 19 mm patruuna oli liian tyrnävä massasulkuiseen pistooliin. Välillä oli unohdettu patruunapesän erikoisrakenteet (reikä kyljessä tai kyljissä; poikittais-uritus tai muu karhennus), joilla hylsyn kitkaa olisi pystytty enentämään tai pitkittämään. Tällaiset konstit olivat tunnettuja mm. Bergmann-pistooleissa vuodesta 1894 alkaen ja Silverman & Maxim-pistoolissa malli 1896.

"Akka-Mauser" 1909 GOW:n arkistokuvassa.

Lopullinen naula 9 x 19 mm erikoispatruunaa ampuvan massasulkupistoolin peri-ajatuksen kirstuun oli pyörökärkisen luodin omaksuminen täystehopatruunoihinkin vuonna 1917. Alkuperäinen täystehopatruunan luoti oli katkokartiokärkinen. Kevyt- ja täysladattujen patruunoiden sekaantumisriski oli liian suuri asteittain toteutetun "luoti-uudistuksen" jälkeen. Asiantuntija erottaa toki pikavilkaisulla toisistaan ogivaalikärjen ja puolipallomaisen luodinkärjen, mutta olisikohan huoltopuolella osattu? Sekaannuksia sattui jopa 7.65 x 17 mm ja 9 x 19 mm patruunoiden välillä, kun luodinkärjen muoto ei enää toiminut pettämättömänä tunnisteena.

Mauser-Werken ohella myös ainakin Waltherin ja Dreysen massasulkupistoolien kehittelyprojektit keskeytyivät. Tässäpä tiivistelty vastaus pähkäilyihin: Mitä olivat sota-ajan kehitelmät, joiden kimpussa Josef Nickl askarteli Mauserin tehtailla, "saamatta aikaan mitään näkyvää tai mainitsemisen arvoista?" Harvempi engelsmanni tai jenkki on koskaan Nicklistä kuullutkaan, kun taas monista anglo-amerikkalaisista "yhden keksinnön miehistä" on kirjoitettu elämänkerta-kirjojakin. Yksittäinen keksintö voi toki olla sen arvoinen: Muistettakoon Alexander Flemingin homeiset eväs-voileivät ja saastuneet bakteeriviljelmät, jotka johtivat oikealle tielle antibiootteja etsittäessä.

Yli-työnjohtaja Nicklin riesaksi koitui suursodan ennenaikainen alkaminen ja sen päättyminenkin liian varhain. Tuskin veikkaan paljoa vikaan, ounastellessani etenkin pistooliprojektien perustuneen hänen ideoihinsa alkaen mallista 1909, johon perustuvat myös C.Z.-pistoolien mallit 1922 ja -24. Tuttuja yksityiskohtia löytyy vielä massatuotetusta pistoolista C.Z. vzor 1927. Kun jo vuonna 1916 oli käynyt ilmi, ettei massasulkuisella Akka-Mauserin 9 x 19 mm variaatiolla ollut näköpiirissä "kunniakasta sotilasuraa", alkoi Nickl etsiskellä toteutuskelpoisempaa sovellutusta erilaisista lyhyeen piippurekyyliin perustuvista konstruktioista.

Mielessä lienee käväissyt jopa Searle/Savage -pistoolin erikoislaatuinen järjestelmä, jossa piippu ei peräänny lainkaan luistin mukana. Pyörähtää vain muutaman kaari-asteen verran pituusakselinsa ympäri, jarruttaen luistin taantumista korkean pesäpaineen vaiheessa. Teoriassa ei piipun ja luistin välillä ole varsinaista jäykkää yhteyttä, mutta käytännössäpä on, hylsyn kitkan ansiosta. Tuo kitka on maallikoiden ja jopa ase-/patruunatehtaiden dipl. tai opisto-insinöörien mielestä "niin vähäpätöinen tekijä, ettei sitä yleensä huomioida laskelmissa". Ranskalaisen Manufacture d'Armes Automatiques de Bayonnen (MAB, jonka kotiseudulla oli jo aiemmin keksitty "pajunetti", eli muskettiin kiinnittyvä pistin) insinöörit huomioivat hylsykitkankin. Samoin oli tehnyt Elbert Hamilton Searle jo vuonna 1907.

Searle/Savagen kiertyväpiippuiseen puolilukittuvaan järjestelmään perustuva 9 x 19 mm pistooli MAB P-15 edustaa yhä kaliberiluokkansa aseiden parhaimmistoa - "and nobody can deny": Monien mielestä se on paras, muunmuassa luistin perääntymisnopeuden itse-säätyvyyden ansiosta, kestävyydeltään ja syöttövarmuudeltaan. Se on muun hyvän lisäksi tarkkakäyntinenkin. Ensimmäisen maailmansodan aikaan saksalaisia isonappi-kapitulantteja ei olisi ehkä kuitenkaan voitu taivutella lämpenemään perin eksoottisen sulkumekanismin omaksumiselle: "TahTOO lyhyen piippurekyylin!" Noin he kai ilmaisivat mielipiteensä, kuin uhma-ikäiset pikkulapset lähikaupan karkki-hyllyn luona.

Sovellutettava esikuva löytyi lähimmästä liittolaismaasta, Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiasta: Epäystävällisen näköinen, käteenkäyvyytensä puutteista monien moittima, kiinteän makasiininsa ja kampa-latauksensa takia "vanhentuneena syntyneeksi" usein mainittu Steyr "Hahn" Modell 1911. Suunnittelijaksi epäillään böömiläistä Karel Krnkaa. Aseen luistin kiinnitys kahvarunkoon poikittaiskiilalla oli jo ikiwanha keksintö (U.S. Pat. No. 580 924, myönnetty John M. Browningille 20.04. 1897, rauennut 20.04. 1910).

Steyr 1911:ssa oli aikansa tehokkain ysimilli. Patruunan teho vastasi myöhempää meikäläistä konepistoolipatruunaa.

Luistin lukitus kiertyvän ja perääntyvän piipun korokkeilla oli sekin patentoitu Browningin nimiin U.S.-patentilla No. 580 925, mutta patentti raukesi vuonna 1910, eikä sen suojaamien ideoiden mukaisia pistooleja oltu edes valmistettu muutamaa mallikappaletta enempää. Steyr-pistoolin sulun rakenne ja mekanismi ylimalkaan oli kyllin omaperäinen patentoitavaksi Englannissa vuosina 1911 ja -12. Melko taannoin, kun Coltin tehdas nimesi melko lyhytikäiseksi ja epäsuosituksi osoittautuneen mallinsa "All-American:iksi", ounastelin jo, että valheella ovat lyhyet jäljet, eikä ylimuistoisesti tunnettujen ratkaisujen yhdistelmä käy kaupaksi vain vetoamisella jenkkien isänmaallisuuteen.

Tuotemerkillä "All-Bohemian" olisi eksoottisuus voinut olla jonkinmoinen myyntivaltti? Mallimerkintä olisi ainakin ollut totuudenmukainen. Mekanismi oli kopioitu böömiläisen K. Krnkan kiertopiippu-sulusta ja "double-action only" -tyyppinen liipaisinmekanismi toisen böömiläisen, Alois Tomishka:n "Little Tom" -pistoolin laukaisukoneistosta, muutamien muidenkin "boheemien" viimeistelemien D.A.O.-mekanismien välityksellä; tulkoot heistä mainituiksi veljekset Frantishek ja Josef Koucky (laus: "kauski"), joiden kuuluisin luomus oli 9 x 19 mm pistooli C.Z. vzor 1975.

Sodan luhistamasta Itävalta-Unkarista lohkesivat erilleen Unkarin lisäksi myös Böömi ja Määri (= Bohemia ja Moravia), yhtyen "synteettiseksi" Tshekkoslovakian tasavallaksi. Tällaisten taannoin itsenäistyneiden valtioiden armeijoiden riesana oli aseistuksen monenkirjavuus. Aseita oli jäänyt "muistoksi" entisestä emämaasta, ja maailmansodan voittajavaltiot jakelivat avokätisesti itselleen tarpeetonta sotasaaliskalustoa kummilahjoiksi vastasyntyneille "demokratioille". Böömi ja Määri (erikseen mainiten Brnon seutukunta) olivat vanhastaan asetuotannon ja -suunnittelun tyyssijoja. Itsenäistyneen Tshekkoslovakian sotavoimien käytössä oli kahdeksan (8) erilaista virallisesti omaksuttua käsiasemallia, plus epälukuinen valikoima "pistooleja sekalainen."

Kotimaisen, malliltaan yhdenmukaisen käsiaseen omaksumiseen oli vahvoja paineita. Asetyyppejä ja -valmistajia tietenkin kilpailutettiin: Vaclav Holekin kehittelemää "karvahattu-kopiota" F.N. M/-10:stä, kaliberi 7.65 x 17 mm, tyrkytti Praga Zbrojovka. (Merkki ei viittaa Tshekkian pääkaupungin nimeen, joka on bööminkielellä Praze. Prahassa sijaitsi sittemmin eräs CZ-konsernin asetehtaista, jonka valmisteiden laatutaso oli moitteeton). 5000 Praga-pistoolia tilattiin kesällä 1920. Niistä vastaanotettiin 4600 asetta. Hankintaerän valmistus kesti runsaan vuoden, ja koitui yllättävän kalliiksi, etenkin aseiden laatutasoon verraten. Takuukorjaukset tosin rasittivat myös valmistajan taloudenhoitoa. Ennen tuotannon keskeytymistä palautui 400 asetta valmistajalle käyttökelvottomiksi havaittuina, ja toinen mokoma takuukorjattaviksi valmistajan kustannuksella. Aseiden siviilimyynti mahdollisti Praga Zbrojovkan sinnittelyn aina vuoteen 1926 asti. Sitten tuli eteen väistämätön bankrotti.

Praga oli rinnastettavissa suomalaisen FN M/-10:n piraattikopion, Ahlberg-pistoolin, maaseppämäiseen viimeistelyyn. "Aalbärit" sentään yleensä toimivat, kun taas Pragat tuottivat joka lajin "siuvatteja", eli ne olivat alttiita kaikenlaiseen lakkoiluun ja häiriköintiin, laukeamattomista aina sarjatulen pärähdyksiin, kun ensimmäinen patruuna syötettiin pesään "käsitempulla". Melko pian kiellettiin Praga-pistoolien merkitseminen armeijan kirjanpitoon ja niillä ampuminen "muulloin kuin äärimmäisessä hengenhädässä". Vaclav Holekin konstruktiossa sinänsä ei ollut vikaa, mutta tuotantoteknologiaa ei saatu koskaan "hanskaan": Toleranssi-oppia, tietämystä metallien lämpökäsittelyistä, tai muitakaan joutavanpäiväisiä triviaalitietoja, jotka ammattitaitoinen kyläseppäkin olisi hallinnut, jos joku olisi alentunut kysymään. Mutta neuvojahan kysytään AINA ylimystöltä (esim. kallispalkkaisilta konsulteilta), eikä niiltä, "jotka ovat pakostakin tyhmiä, koskapa ovat köyhiä..."

Praga Zbrojovkan tiedusteluun täydennys- ja jatkotilauksista tuli Tshekkoslovakian Kansallisen Puolustuksen Ministeriön alaiselta Jalkaväen Aseistuksen ja Varustimien Pysyväiseltä Kokeilukomissiolta lakooninen vastaus: "Kiitti! Riitti!" Pilzeniläisen Skoda:n tykki- ja automobiilitehtaan konstruktöörinä v. 1920 toimineen Alois Tomishkan 9 x 17 mm massasulkupistoolin "double-action only"-laukaisukoneistoa vierastettiin. Vuonna 1938 se viimein omaksuttiin CZ vz. 38-pistooliin, jonka rakenneratkaisuille länsimaiset asiantuntijat hirnuivat ja hohottivat selkäkeikassa, kunnes - nyttemmin - ovat pilkkaajat joutuneet häpeään, ja myöntämään vz. 38:n olleen puolisataa vuotta aikansa edellä.

"D.A.O."-laukaisukoneiston arvostelijoista tuskin yksikään oli edes kerran painanut CZ vz. 38:n liipaisinta, puhumattakaan ampumakokemuksen keräämisestä. Huomaamatta on jäänyt myös aseen muotoilu kahdenkäden ampuma-otetta silmälläpitäen. Nooh, länsimaissahan olivat arvostetuimpia ase-asiantuntijoita eläkkeelle jääneet kapitulantit, joiden innovatiivisyyden taso tunnetaan: Jopa diploomi-insinöörit kohtaavat heissä voittajansa, kilpailtaessa vanhoillisuuden ja kehitys-vihamielisyyden areenoilla! Suureen joukkoon mahtuu toki poikkeuksiakin; Julian Hatcher ja T.F. Swearengen, esimerkinomaisesti mainittuina - myönteisessä mielessä.

CZ vz. 38 purkautuu puolessa sekunnissa yhdellä kädellä. Kokoamiseen tarvitaan toinen sekunnin puolikas.

Vuonna 1920 ei Tomishka-pistoolilla ollut kuitenkaan jakoa. Myöskin Skoda oli kiinnostuneempi moottorikulkuneuvojen tuotannosta kuin kymmenentuhannen 7.65 x 17 mm pistoolin tilauksesta, jota puolustusministeriö tarjosi. Pikkupyssyjen tuotantolinjan perustamiskustannukset eivät olisi kuoleutuneet, koska jatkotilauksia ei oltu luvattu ja Tomishka-pistooli oli liian futuristinen, menestyäkseen kaupallisillakaan markkinoilla. Taannoisen sodan aikana Skoda oli valmistanut tykkejä. Käsiase-tuotanto olisi jouduttu opettelemaan aakkosista alkaen. Zbrojovka Brno:n "vieraileva tähti" Josef Nickl heitti pokeripöytään valttikortin: 9 x 19 mm aseprototyypin, joka oli valmistunut Mauser-Werken prototyyppipajalla vuonna 1917 tai -18.

Se perustui joiltain osin Mauserin alkuperäiseen konseptiin vuodelta 1909, mutta oli Akka- ja Neiti-Mausereista poiketen umpiluistillinen. Toimintaperiaate oli lyhyt piippurekyyli, kuten Steyr Modell 1911:ssa, joka oli "battle-proven" (= taistoissa testattu) maailmansodan ajan. Piippu perääntyi luistiin jäykkäyhteyteen kytkeytyneenä 8 mm:n matkan, samalla kiertyen, kunnes Colt M/ 1911:n sulkukorokkeita muistuttavat kaariulkonemat pyörivät sivuun luistin katon kytkentä-uurteista. Raskas luisti jatkoi perääntymistään saamallaan alkuvauhdilla. Luoti oli tässä vaiheessa jo kaukana ja piipunsisäinen paine haihtunut jokseenkin olemattomiin.

Josef Nicklin sovellutuksessa sijaitsevat sulkukorokkeet symmetrisesti piipun sivuilla. Molemmilla puolilla on nelikulmion muotoinen koroke. Systeemi tuo mieleen pulttilukkokiväärin sulun. Steyr M/-11:ssä ovat kaariulkonemat peräkkäin, eli kytkentä on epäsymmetrinen. Yhteistä konstruktioille on piipun alapinnasta ulkoneva, aseen kahvarunkoon nojaava loivan ruuvikierteen kaltainen kisko, joka saa aikaan runkoon nähden perääntyvän piipun kiertoliikkeen. Ainakin Steyr M/-12:ssa (joka mainitaan yleensä erillisenä vuosimallina) näitä spiraalikiskoja on kaksi. Niitä vastaavat uurteet on työstetty välittömästi kahvarungon materiaaliin.

Nicklin variaatiossa on yksi spiraalikisko, ja sitä vastaava ura on koneistettu kahvarunkoon erikseen kiinnittyvään "satulaan". Piippu kiertyy 22 kulma-astetta, jonka jälkeen sen jäykkäyhteys katkeaa ja luisti perääntyy, alkaen nyhtää hylsyä patruunapesästä. Hylsy on paineeton ja kutistunut irti pesän seinämistä. Myöhemmistä tshekkiläisistä aseista myös ainakin vzor 1927:ssä vastaavanlainen "satula", jonka uurteisiin käyvät piipun kolme kiinnityskaarta eli hammassektoria. Vastaava satulajärjestelmä esiintyy myös Bertel Flinck/Linkomiehen suunnittelemassa 9.00 mm VKT/ 44 -pistoolissa, täydennettynä puskurilla, joka jarruttaa taka-asemaansa pysähtyvän luistin iskeytymisnopeutta. Puskurin sisärakenne on tuntematon. (Emme onnistuneet purkamaan pikaisesti tutkimaamme Valmet/Tourulan tutkimuskokoelman pistoolia N:o 0013.

Nyttemmin ovat VKT/ 44:n yksilöt vihollisteni hallussa: N:o 0013 teillä tietymättömillä, N:o 0014 Sotamuseon vintillä tai kellarissa; jne). Puskurin ansiosta voitiin aseella ampua jopa konepistoolinpatruunoita, vaikka luisti on prässätty teräslevystä. Lastuten on työstetty sentään luistista irrotettavissa oleva iskupohja, jonka malli on selvästikin katsottu Praga-pistoolista. Mainittakoon, että ultra-modernissa Heckler & Koch P7:ssä toimii "käänteinen kaasumäntä" vain kaasupuskurina, pehmittämässä luistin tärskyä taka-asemaansa. Luistin liikkeellelähtöä hidastavat patruunapesän uurteiden takareunat, jotka tarraavat ruutikaasun paineesta uurteisiin puristuneen hylsyn seinämiin korkeimman paineen ajaksi. Alkuhidastus sekä loppujarrutus ovat itse-säätyviä, ruutikaasun paineen funktiona. Miedoimmilla napsauksilla P7 (PSP) toimii massasulkupistoolin periaatteella, säästäen hylsytkin jälleenlatauskelpoisiksi.

VKT/ 44:ssä oli puskurivaikutus ilmeisesti yhdenmukaisen tehokas. Miedoiksi ladatuilla patruunoilla onnistuimme ampumaan sarjatulta, koska puskurin vastus lienee säädetty konepistoolinpatruunan käyttöä varten. Sarjatulituksen osatekijänä oli tietenkin ampuminen tuelta pöydän päältä ja asiamukaisesti puristamalla suoritettu liipaisu. Lähinnä olisi kiinnostanut, onko aseessa jousipuskuri, vaiko kumi-bufferi (kuten 20 mm pst kiv L-39:ssä). Aseyksilöt ovat kuitenkin poissa ulottuviltani.

Josef Nicklin tshekeille esittelemä pistooliprototyyppi ei enää ollut pelkkä toimiva mallikappale viilanjälkineen ja hitsauspalkoineen, vaan jo esituotanto-sarjaa (vai sopisikohan sana "esittelytuotanto" paremmin). Ase oli valmiiksi asti kehitelty ja erittäin hienosti viimeistelty sisältä ja pinnaltaan. Tshekkien omista asemalleista etenkin Praga oli sen rinnalla kuin juopon kyläsepän tai ammattikoulun ekaluokkalaisen firaabelihomminaan viilailema tussarikyhäelmä. Mauserin kiertyväpiippuisten 9 x 19 mm aseiden yhteismäärää ei tiedä itse Rumahenkikään. Yksilön N:o 22 otaksutaan valmistuneen vuonna 1916. Jo se on siististi viimeistelty.

Tshekkoslovakian valtion aseteollisuuskonserni Brnossa valmisti kokeilumielessä Mauserilta lunastamallaan lisenssillä 2700 kappaletta 9 x 19 mm pistooleja, jotka tunnetaan nimellä Nickl-Brno, mallikappaleena Mauserin prototyyppi N:o 29, toteamuksella, että "meilläkin osataan!" Aikoinaan W.W. Greener ihaili Böömin aseseppiä, jotka pystyvät valmistamaan varsin alkeellisin välinein kopioita mitä laadukkaimmista aseista, kunhan esikuvana vain on vastaavanlainen kerska-ase. Nykyään löytyy tämänkaltainen ammattitaito Darran seutukunnan asesepiltä Khyber-solasta, Afganistanista. 40 kommunistivallan vuotta tuhosi vuosisataisen perinteen Bööminmaassa. (Rähmä-Suomessa palkitaan asesepäntaidon harjoittelija 2 vuoden vankeustuomiolla, mutta mehän elämmekin marxilais-leniniläis-bernsteinilaisen sosialismin ulkomuseossa, mikä on jo usein - vastaansanomattomasti - todettu).

Yksilössä N:o 29 ovat luistin kuusi sivu-uraa, joihin tartutaan manuaalista latausliikettä eli "käsitemppua" suoritettaessa, etuviistoon kaltevat, kuten myöskin myöhemmissä pistooleissa Vzor 22 ja CZ vzor 24. Aseet ovat tunnistettavissa niistä pikavilkaisulla. Mallissa CZ vzor 27 ovat viritysurat taas pystysuorat ja alaspäin kapenevat. Lukumäärä on vähentynyt neljäksi.Mainittakoon mallien AP vz. 22 ja CZ vz. 24 ulkopuoliset tunnusmerkit, joiden avulla variaatiot voi erottaa toisistaan: Vz 22:n piipunsuu ulkonee luistin etuhelasta korkeintaan parin millin verran, hylsynpoistoaukon takareuna on suora, laukaisumekanismin kansilaatta kahvarungon vasemmalla sivulla on tasainen ja tehtaan logo: "9 mm N. Cs. st. zbrojovka, Brno" (= 9 mm Nickl. Tshekkoslovakian valtion pajasto, Brünn) on kaiverrettu siihen. Liipaisimen ja kahvan välissä on peittämätön rako.

CZ vz. 24:n piipunsuu ulkonee n. 6.5 mm:n verran laakeriholkistaan. Hylsynheittoaukon takareuna on kaareva. Laukaisukoneiston kansilaatan alareunuksessa on ulkoneva pituussuuntaisen kisko, ja laattaan on kaiverrettu aseen sarjanumero. Sen yläpuolella luistissa on valmistusvuosi-leima esim. "cIz 26". (Kirjainten c ja z välissä on oikeastaan väkäpäinen sulitettu nuoli, kärki ylöspäin). Tehtaan logo, esim. "Ceska Zbrojovka A.S. v Praze" (Prahassa valmistetuissa aseissa), on kaiverrettu luistin yläpintaan. Liipaisinkaari on varustettu suojalaatoilla, joiden välistä liipaisin ulkonee.

Patruuna 9 mm N oli mitoitukseltaan kuin 9 x 17 mm Browning eli .380 Auto/ ACP, mutta latausta oli hieman voimistettu. Patruuna kehiteltiin Saksassa nimikkeellä 9 mm Pistolenpatrone M -22, mutta varsin pian alkoi niiden lataaminen myös Sellier & Bellot'n tehtailla Tshekkoslovakiassa; olihan pyrkimyksenä itseriittoisuus. Luoti oli hiukan kevyempi kuin tyypillisissä taskuase-patruunoissa, nimittäin 5.95-grammainen (vakiopaino aikalaisissa Browning-patruunoissa 6.15 grammaa), mutta lähtönopeus oli korotettu tasan 300 m/s lukemiin, kun se oli .380 Auto-patruunoissa yleensä 270 m/s tai vähemmän. Luodin vaippa oli kiiltonikkelöityä rautaa. (Hopeankiiltoinen Watt-niklaus oli tunnusomaista S & B- patruunoiden luodeille viime aikoihin asti). Latausmäärä oli 0.25 - 0.26 grammaa hienojyväistä hopeanväristä valtion ruutitehtaan pistooliruutia. Pienimmät jyvät ovat kuin pölyhiukkasia. Jyvämuoto litteä ja epäsäännöllinen.

Ruuti oli ranskalaisen Poudre S:n reseptillä valmistettua hiutalejyväistä vähäsavuista (barium- ja kaliumnitraateilla höystettyä) nitroselluloosaruutia, jollaisella ainakin vielä takavuosina ladattiin Sellier & Bellot'n 9 mm Makarov-patruunat. Tshekkian taas yhden kerran vapauduttua on ruutia alettu viedä USA:an. Sikäläinen kauppanimi on "Accurate Arms No. 2". Soveltuu erittäin hyvin luodikonpatruunain miedoimpiin kevytlatinkeihin. Myös venäläisen SOKOL-ruudin esikuvana on ollut Poudre S, joka omaksuttiin tuotantoon Ranskassa jo v. 1892. Reseptin kirjoitti kuuluisa ruudinkeksijä Paul Vieille. Accurate Arms No. 2 on suosittu niiden revolverinpatruunain lataajien keskuudessa, jotka ovat varjeltuneet "Magnum-hulluuden" tartunnalta.

Ensimmäinen 19 000 kappaleen erä "Armádni Pistole vzor 22:ia" tilattiin Brnon tehtaalta 20. huhtikuuta 1922. Alkuperäisestä Nicklin konseptista alettiin loitontua, mutta aseiden valmistuslisenssi oli lunastettu Mauser-Werkeltä, jolta oltiin ostamassa oikeuksia myös Mauser 98/22 -kiväärin lisenssituotantoon Brnossa. Kohta jouduttiin etsiskelemään muita valmistajia, koska Brnon tehtaat alkoivat olla ylityöllistettyjä kiväärituotannon käynnistyessä. Yksityisomistettu Etelä-Böömin Asetehdas, Jihoceska Zbrojovka s.s.r.o. Strakonicessa oli laajentamassa tilojaan ja konekantaansa. Tuotantokapasiteetti riittäisi piankin 20 000 pistoolin AP vzor 22 vuotuiseen valmistukseen, eli akuutisti tarvittavat satatuhatta asetta voitaisiin toimittaa viiden vuoden juoksussa.

Vuoden 1923 lopulla oli Jihoceska Zbrojovka hankkinut omistukseensa tuotantotilaa Etelä-Böömin ulkopuoleltakin, joten sen nimestä tiputettiin pois sana Jiho ( = eteläinen). Näin muotoutui maailmankuulu Ceska Zbrojovka ( = böömiläinen tehdas), jonka nimilyhenne on tuttu CZ. Pistoolin vz 22 konstruktio joutui uudelleenharkintaan, koska ajanmukainen konekanta mahdollisti tuotannon nopeuttamisen, edellytyksinä kuitenkin muutamien rakenteiden vähäiset muutokset. Perusratkaisuihin ei häädytty kajoamaan. Nickl/Mauserin prototyyppiin nähden oli jo tehty eräitä muutoksia, kuten patruunapesän lyhennys ja erikoislaatuisen laukaisumekanismin omaksuminen.

Se on sekamuoto hanallisesta ja piilohanallisesta koneistosta. Iskuvasaraa ei siis voida virittää ja päästää vireestä peukalolla (ainakaan helposti), vaan latausliikkeellä. Hana toimii lähinnä vire-ilmaisimena (o.t.o.), mutta se on myös suojassa kolhuilta, eikä takerru taskun tai tupen reunoihin tai kasvillisuuteen maastossa liikuttaessa. Hanallisten aseiden ajalta olivat muistissa onnettomuudet, joita luistin ulkopuolinen iskuri oli aiheuttanut virityttyään tahattomasti lähelle "täyttä pänniä", mutta ei aivan täyteen veteeseen asti. Viritetyn hanan ja aseen nallipiikin väliin kiilautunut risu tai heinätukko oli myös koitunut monen soturin surmaksi, estäessään aseen laukeamisen: Vainolainen ampui ensin, tai listi kaalin sapelillaan.

Varsinainen liipaisinmekanismi on alkuperäinen Nicklin konstruktio, mukaanlukien painonappivarmistin, joka periytyi jo Akka-Mauserin alkuperäisestä konseptista. Varmistinta on sekä kehuttu että moitittu avautumisensa nopeuden ja helppouden takia. Se ei viivästytä tulenavausta käytännöllisesti katsoen lainkaan, mutta voi aueta tahattomasti etenkin taskussa kannetussa aseessa. Viranomais- ja sotilaskäyttöön tarkoitettua pistoolia tosin kannetaan yleensä tupessa, eikä esimerkiksi paljaaltaan suolivyön alle tungettuna. (Itse olen syyllistynyt viimeksimainittuun syntiin, mutta huolehtinut toki siitä, ettei pesässä ole patruunaa! Manuaalisen latausliikkeen rautainen helskähdys kertoo opponentille, että ase ei ole muovilelu: Sitä ei tarvitse edes ojentaa uhittelijaa kohti. Kokemus puhuu.!).

Aseen edelleenkehittely "tuotanto-ystävällisemmäksi" uudistetulle konekannalle alkoi Brnossa vuoden 1924 vaihteessa ja se jatkui Strakonicessa, jonka tuotantovälineistöä ajatellen työ jouduttiin tosiasiallisesti tekemäänkin. Modifikaatioita jouduttiin pähkäilemään vuoden päivät. Edelleenkehittelyprojektin johdossa toimi konstruktööri Frantishek Myshka. Ensimmäiset 200 kappaletta CZ:n valmistamia pistooleja vzor 1924 alistettiin Pysyväisen Komission hyväksymistesteihin elokuussa vuonna 1925. Brnossa ei tiettävästi valmistettu yhtäkään täydellistä asetta vzor 24, vaan pelkästään pähkinäpuisia kahvoja CZ:n tuottamiin aseisiin.

Frantishek Myshka suunnitteli jo vz 24:n kehittelyn kestäessä 7.65 x 17 mm Browning-patruunaa ampuvan massasulkuisen variaation, jota valmistettiin pienehkö tuotantoeräkin jakeluun mm. poliisivoimille. CZ vzor 1927:n siemenet alkoivat itää. Erityisesti Myshka tiesi tekevänsä hukkahommia, kehitellessään varsin komplisoitua lyhytrekyylitoimista asetta patruunalle, jota olisi voitu ampua massasulkuisellakin pistoolilla, huolimatta 9 mm Nickl-patruunan eli "cs. pistolvy naboj 9 mm vz. 22:n" hieman normaalia suuremmasta lähtöenergiasta. 9 x 19 mm patruunaa ammuttaessa olisi lyhytrekyyli-systeemi ollut paikallaan, mutta taskuasepatruunalle olisi riittänyt taskuaseen mekanismikin.

Myshka osoitti väittämänsä todeksi ampumalla 9 mm patruunoita "naboj vz. 22" jokseenkin kaikilla käsiinsä saamillaan .380 Auto-kaliberisilla aseilla jopa paljonkin, saamatta yhdestäkään "ruuperää otsaansa". 1930-luvun lopulla, kun meriittiä ja arvovaltaa asesuunnittelun alalla oli jo kertynyt, saattoi Myshka toteuttaa ideansa, suunnittelemalla massasulkuisen pistoolin vzor 1938 spesifisesti 9 x 17 mm N -patruunalle, mutta aseella voi tietenkin ampua myös tavanomaisia .380 Auto -patruunoita. Itse testasin aseen muistaakseni lapualaisilla, mutta testiraportille ei ollut enää julkaisukanavaa, joten se jäi tekemättä. Osumatarkkuus oli se, mihin pystyn ylimalkaan pistoolilla. Ei ainakaan huonompi, kun laukaisun venyvyyteen tottui.

Oikeassa elementissään oli pistooli vzor 1924 pesitettynä 9 x 19 mm patruunoille. Tällaisia variaatioita valmistettiin määrältään tuntemattomaksi jäänyt vientierä Turkin armeijan tilauksesta, lisävarusteenaan koteloperä tai perälauta. Perusmallin vz. 24 valmistus päättyi Tshekkoslovakian sulautumiseen Suur-Saksan valtakuntaan Böömi-Määrin protektoraatiksi vuonna 1938. Pistoolin vz. 38 tuotanto ei ehtinyt kunnolla edes käynnistyä, vaikka monet maallikot luulevat sen olevan yleisemmän kuin ovat mallit vz. 22 ja 24. Eniten tuotettiin toki CZ vz. 27:ää, jota valmistettiin tauottomasti vuoteen 1946 saakka.

Harvinaisimpia lienevät 9 x 19 mm Nickl-Brno -pistoolit, joita valmistettiin lokakuuhun 1921 mennessä 2700 kappaletta, jakeluun "militialle", eli suojeluskunnalle, joka ehkäisi pelkällä olemassaolollaan ne äärivasemmiston salahankkeet, jollaiset lopulta onnistuivat Tshekkoslovakiassa vuonna 1948. Valpasta vastavoimaa ei enää ollut, koska sitä ei kuviteltu tarvittavan.

Aseiden kokonaistuotannon lukumäärät ovat:
Praga (1920 - n. 25) n. 10 000 kpl.
Nickl-Brono (1920 - 21) 2700 kpl.
Vz. 22 (1922 - 25) 18 000 kpl.
CZ vz. 24 (1925 - 38) n. 172 000 kpl.
CZ vz. 27 (1927 - 39) n. 183 000 kpl.
CZ vz. 27 (1940 - 45) n. 475 000 kpl.
CZ vz. 27 (1945 - 46) n. 45 000 kpl.
CZ vz. 38 (1938 - 39) n. 12 000 kpl.

Unohtuikin korostaa sitä, ettei yksikään pistooli vzor 22 ole merkkiä CZ. Niiden lukumäärästä on olemassa täsmällinen tieto; muiden tuotantomääristä löytyy vain pyöristettyjä arvioita, joten "Save Errors and Omissions." Huomattakoon myös pistoolien CZ vz. 1927 tuotantotilaston kolmijako 1. tasavallan kaudelle, limittyen protektoraattikauteen, ja 2. tasavallan kaudelle.

Pistoolin Vzor 22 teknisiä ominaisuuksia ovat: Kokonaispituus 152 mm, piipunpituus 87.4 mm ja nettopaino 620 grammaa. (Tyhjän lippaan kera). Pistooli CZ vzor 24 on 159 mm:n pituinen; piipunpituus on 90 mm ja nettopaino 660 grammaa.

1104 MM; Pete


Piekkarin piipunpituudesta

Lainaan vastaustasi eräälle hylsynpituuksia kysyneelle: "Käyttöaseiden piipunpituus Suomessa on usein vain 1/3 patruunatehtaan testipiipun pituudesta, koska piipunpituuden vähimmäisvaatimus ei koske piekkareita, ja vaimentimen asennus on pikemminkin sääntönä kuin poikkeuksena. Aseen kokonaispituuden vähimmäisvaatimus on sama kuin haulikoille ja luodikoillekin."

Onko näin, että piekkarin piippu saa olla lyhyempi, kuin kiväärin 400 mm? Nyt lainaan voimassaolevan aselain 6 2 ja 3 momenttia:
2) Kiväärillä tarkoitetaan... ampuma-asetta, jonka kokonaispituus on vähintään 840 millimetriä ja piipun tai putken pituus vähintään 400 mm...
3) Pienoiskiväärillä kivääriä, jossa käytetään .22 kaliperista reunasytytteistä patruunaa.."

Eli kun olen lukenut lakikirjaa kuin piru raamattua, olen tulkinnut sen niin, että pienoiskivääriä koskee nämä kiväärin mitat. Jos on toisin, tervehdin ilolla uutista, koska olen pitkään himoinnut vanhan Brno-piekkarini piipun lyhentämistä ja vaimentimella varustamista tehdäkseni siitä kätevän ja huomiota herättämättömän vahinkolintupyssyn datshalle eli maaseutuasumukselle.

Nimimerkki "Epätietoinen Espoosta"

  Koska pienoiskivääri mainitaan erillisenä asetyyppinä, on kokopituuden minimi ainoa, minkä "laki ja profeetat" vaativat. Tietämäni mukaan oli eriyttämisen syynä ainakin liikkuvan maalin ammuntaan käytettävien piekkareiden erikoisrakenteen mahdollistaminen. Muunmuassa villikarju-ammunnan (urheilulajin) aseessa koituu piipun rihlatun osuuden liikapituudesta pelkkää haittaa, koska luodin piippuaika pitenee, mutta luodin lähtönopeus ei sanottavammin lisäänny. Lyhyimmissä karjupyssyn piipuissa saattaa olla rihlatun osuuden pituus 150 mm:nkin luokkaa, vaikka aseen kokopituus on toista metriä. Piipun etupää on vaikkapa vesijohtoputkea. Sama homma pelaa myös ampumahiihtopiekkarin tapauksessa: Piippuajan lyhentämisestä koituu hyötyä, vaikka maalitaulut ovatkin kiinteät.

Kun on hiihtänyt itsensä hikeen, palkeet puhkuvat sukkelaan, ja pulssi on kuin Nasmythin höyryvasaran jytkytystä, ei tähtäyksen kovin pitkällinen "jälkipito" tahdo oikein onnistua. Vanhastaan on tunnettua, ettei .22 LR-patruunaa ampuvan aseen käyntitarkkuus huonone piipun rihla-osuutta lyhennettäessä, ennenkuin mennään alle 150 mm:n tai joissain tapauksissa 127 mm:n pituuden, mutta piipunseinämissä mahdollisesti esiintyvät epätasaiset metallin jännitystilat vaikuttavat sitä enemmän osumapistettä siirtävästi, metallin lämpötilan muuttuessa, mitä pidempi on rihlattu osuus.

"Jatkoputken" sisäläpimitta on yleensä niin avara (jopa 20 mm), ettei luoti missään olosuhteissa kosketa sen seinämää, joten sen mahdollinen "eläminen" lämpötilan vaihteluiden seuraamuksena ei vaikuta aseen osumatarkkuuteen. Esimerkiksi aseen vaimentimissa (cal. .22) on varsin tavanomainen luodin läpikulkuaukkojen läpimitta kammioiden väliseinämissä 7.5 mm; joskus vain 7 mm ja harvemmin yli 8 mm. Asianmukaisesti asennetun "suputtimen" läpikulkuaukkojen reunoihin ei luoti hipaisekaan. Muussa tapauksessa ei osumatarkkuutta saavutettaisi. Vaimenninkin voisi turmeltua luodin kosketuksesta sisärakenteisiin, ja sen harhautumisesta pahastikin sivuun aiotusta lentoradastaan.

Nämä faktat lienevät olleet tiedossa, kun pienoiskivääri eriytettiin omaksi "aselajikseen". Ja jos tutkitaan pirullisen raamatuntulkinnan periaatteella kivääriäkin koskevia vähimmäispituuden vaatimuksia, kiinnittyy huomio samamuotoon: "... piipun tai putken pituus vähintään 400 millimetriä." Jos tarkoitettaisiin piipun rihlatun reiän pituutta, olisi sanamuoto todennäköisesti täsmällisempi. Ja tokkopa kaikki kiväärit ovat muutaman vuosikymmenen kuluttua edes rihlattuja? Johan vuonna 1887 oli vahvasti ehdolla sileäreikäinen, "keihäsluoteja" ampuva sotilaskivääri ainakin Saksassa. Jo silloin todettiin, että nuoliammusten valmistusteknologia on "jo kyllin kehittynyt uudistuksen toteuttamiseksi", mutta lyijyä raskaampien metallien harvinaisuus ja hinta, sekä työstövaikeudet, nousivat esteeksi.

Tuonaikaiset ampumaetäisyyksien vaatimukset olivat, kuten aseiden tähtäinhahlojen asteikkojen lukemista havaitaan, lievästi sanoen yli-optimistisia. Niiden täyttämiseksi, sivutuulellakin ammuttaessa, olisi "keihäsluodin" kärkimateriaalin ominaispainon pitänyt olla lähellä 20 grammaa/ ccm. Kohtuullisemmille etäisyyksille olisi riittänyt lyijyseoksinen kärki, mutta vasta maailmansotien myötä alkoi hahmottua "kohtuuden" käsite. Joillakin "antimateriaali-kivääreillä" ammutaan JO NYT nuoliammuksia rihlaamattomasta reiästä, mutta etevimmillään on pyrstövakautuva ammus alisoonisilla lähtönopeuksilla laukaistuna.

Laki ei myöskään nähdäkseni vaadi piipulta ja putkelta rakenteen "monoliittisyyttä", vaan jatkoputken kiinnittäminen kivääriin on mahdollista, kunhan piipun ja putken yhteispituus on sanotut 400 millimetriä, eikä kokonaispituuden muodostava osa ole pikakiinnittyvä (irrotettavissa tai kiinnitettävissä ilman työkaluja?). Käsitykseni mukaan ovat voimassa samat säännöt kuin aseen perän kiinnityksessä. Eihän perääkään vaadita koplattavaksi lukkopiippuun hitsaamalla, kovajuotoksella, liimaamalla tai muulla aseen myöhempää huoltopurkamista vaikeuttavalla pysyväisliitoksella. Siksi on kohtuutonta vaatia vaikkapa vaimentimen liimaamista kiinnityskierteisiinsä.

Jos laintulkinnoissa esitetään vaatimus vaimentimen irrotettavuudesta VAIN työkalua käyttäen, niin JO VAIN se SOPII! Useampikin jo 1970-luvulla kehittelemäni kitkakiinnike vaati avuksi työkalun (viidenpennin kolikon): Irtoaa sekunnissa; kiinnittyy kahdessa! Pysyy kuin syntymä-saasta, ellei käytetä työkalua. Aseen "väärinkäytön" (khihihii! ÄLYTÖN termi!) ehkäisemisen kannalta lienee kokopituus-minimillä suurempi merkitys kuin piipun tai putken pituudella. Tavoitteena on nähtävästi aseen kätkettävyyden vaikeuttaminen? 840 mm:n pituista pössykkää on tosiaan hieman hankalaa kantaa huomaamatta "henkilöön kätkettynä", mutta esimerkiksi reippaan urheilijanuorukaisen varusteisiin kuuluva maila-pussi voi sisältää pidemmänkin aseen.

Vieläköhän kerran pitäisi tehdä selkoa ampuma-aseiden pituutta sääntelevien normien esihistoriasta?! Vielä!: Ilmiö on kotoisin pulakauden USA:sta. Normeilla ei ollut MITÄÄN tekemistä "Yleisen Järjestyksen ja Turvallisuuden" kanssa! Jokainen niistä VÄHENSI yksityisten kansalaisten turvallisuutta: Mahdollisuutta katurikollisten oikeudettomien hyökkäysten välittömään torjuntaan, tai esimerkiksi koteihin tunkeutuneiden murtovarkaiden välittömään ja pysyvään rankaisemiseen, vaikkapa kasvoihin osuneella .410-kaliberisen "käsihaulikon" tupruhauli-laukauksella, joka ei tappanut, mutta joka aiheutti elinikäisen kyvyttömyyden rikosten tekemiseen: Suuristakaan nyrkeistä ei ole hyötyä, jos nyrkkipukarin silmien tilalla ovat näkökyvyttömät lasiproteesit.

Liittovaltion Asetus Ampuma-aseista vuodelta 1934 oli tilapäiseksi aiottu (mutta pysyväiseksi jäänyt) kokoelma säännöksiä, joiden nojalla kerättiin "mätkyveroja" lamantorjunta-ohjelman, "New Dealin" rahoitukseen - ja tietenkin työvoimaa orjaleireihin, joiden asukkailla teetettiin ruokapalkalla monet "yleiset työt" - lähinnä USA:n valtatie-verkoston rakentaminen.

Kukaan ei ole edes yrittänyt osoittaa tätä ilmeistä faktaa vilkkaan mielikuvituksen tuotteeksi, ja vaikeaahan sen dementoiminen olisikin, koska yleisesti tiedetään, että Jenkeissä valvoo aselainsäädännön erityismääräysten noudattamista sikäläisen Valtiovarainministeriön alainen B.A.T.F.-virasto, eikä siis mikään Sisäasiainministeriön (= poliisiministeriön) alainen laitos. "Fucking Bunch of Idiots" -organisaatiolta (F.B.I.) rongutaan joskus tarvittaessa virka-apua. Mainittakoon vähemmän tunnettuna triviaalitietona, että kuuluisa "Lahjomaton Nessinen" (Elliot Ness) toimi Valtiovarainministeriön tehtävissä, eikä hän siis ollut missään vaiheessa varsinainen poliisiviranomainen.

Siksipä hänen valtuutensa olivatkin VÄHINTÄÄN yhtä rajattomat kuin Neuvosto-Venäjän TsheKa:n/ GPU:n tai Saksan GeStaPo:n virkailijoilla aikoinaan, ja menettelytavatkin samat kuin virkaveljillään. TsheKa:n perustaja Felix Dzerzhinski ja USA:n Valtiovarainministeriön virkailija (F.D. Rooseveltin neuvonantaja; myöhemmin Vv-ministeri) Henry Morgenthau olivat kosmopoliittien vähemmistöryhmän edustajia. Heidän hillitön himonsa valtaväestön "kyykyttämiseen" saattoi siis olla geneettistä perimää satojen vuosien ajalta. Suomessa vallitseva niuhotus aseiden pituuksista perustuu yksinomaan USA:n systeemiin: Jostakin oli katsottava malli hallinto-alamaisten alistamiselle. Muutenhan he pian lakkaisivat olemasta orjamielisiä alamaisia.

Jenkeissä tai Suomessa ei ole voitu toteennäyttää yhtäkään tapausta, jolloin aseiden piipunpituus- tai kokonaispituus-säännökset olisivat estäneet ennalta rikosta, jonka teko- tai apuvälineenä on käytetty ampuma-asetta. Kun Suomessa astui voimaan katkaistun haulikon hallussapidon kriminalisoiva asetuksen muutos 1. päivänä marraskuuta 1986, moninkertaistui kyseisen asetyypin käyttö esimerkiksi aseistettujen ryöstöjen välineenä edellisvuosiin verrattuna. Tätä käännettä ei ole sallittua tehdä vieläkään tiettäväksi painetun sanan välityksellä, vaikka julkaistaisiin pelkät kylmät tilastonumerot, pidättäytyen vahingonilon ilmaisuista, taikka "enkös tuota jo etukäteen ennustanut?" -tyylisistä kommenteista.

Jos aihe jotakuta tutkijaa kiinnostaa, suosittelen perehtymään esimerkiksi iltapäivälehtien arkistokappaleisiin, vaikka vain aikavälillä 01. 11. 1986 - 01. 11. 1991. "Lex Silleenin" seuraamukset ovat helposti nähtävissä, alkuun etusivun otsikoista ja myöhemmin sisäsivujen pikku-uutisista, kun katkaistua haulikkoa heristellen tehdyt ryöstöt muuttuivat arkipäiväisiksi tapahtumiksi. Lopulta ne eivät enää ylittäneet uutiskynnystä. Vaikka "Lex Silleen" oli voimassa kaikessa ankaruudessaan edellämainitusta päivästä alkaen ampuma-aselainsäädännön uudistuksen ykkösvaiheeseen asti, ja erinäisten satojen tai tuhansienkin pienoiskiväärien piiput oli ehditty lyhentää "laittomaan pituuteen" vaimentimia asenneltaessa vähintään viiden vuoden juoksussa, ei tiedossani ole yhtään tapausta, jolloin:

- "varispiekkariin" olisi asennutettu pidempi piippu,
- vaimenninasennuksen yhteydessä lyhennetyn aseen hallussapitoon olisi "anottu mitä alamaisimmin" poikkeuslupaa, taikka
- kyseisenkaltaisen aseen hallussapito olisi sinänsä johtanut syytteen nostamiseen tai rangaistusseuraamukseen. Poikkeuksia muodostavat tapaukset, jolloin ase on ollut johonkin OIKEAAN RIKOKSEEN syyllistyneen henkilön hallussa. Tokkopa edes kenttätyötä tekevistä poliisihenkilöistä useampi kuin joka kolmas mieltää pelkät hallussapito-tapaukset todellisiksi rikoksiksi: Kaikki eivät ole "sikoja" tai "hopfoja", mutta sikamaisia ja hoplofoobisia lakeja heidän pitää noudattaa vastoin vakaumustaankin, jos mielivät pysyä uraputkessaan.

Onhan tietysti myöskin TAANNEHTIVAN lainsäädännön laadinta vastoin yleistä oikeudentajua ja käytäntöä, mutta moisista pikkuseikoista ei paljoja piitattu: Lieneekö taustalla piillyt sen saman "isonveljen" antama direktiivi, jollaisen nojalla säädettiin mm. "laki sotaansyyllisyydestä"?! Arkistot eivät toistaiseksi kerro, mutta eipä niitä ole vielä pengottukaan perimmäisiä lokeroitaan myöten.

Monet poliisitoimen suoritusportaan henkilöt luovuttaisivat jo lähes sietämättömäksi taakaksi osoittautuneen aselupa-hallinnon jonkin muun viraston rasitukseksi, enkä valehtele ehkä lainkaan väittäessäni, että jopa 50 % poliisihenkilöistä ei vaipuisi masennukseen, vaikka Suomessa palattaisiin esi-bobrikoviaaniseen (vuotta 1903 edeltäneeseen) menettelyyn, jolloin ei ollut "asepolitiikkaa" - mutta ei myöskään "ase-ongelmia". Enintään kolmannes tai ehkä vain 25 % poliisihenkilöistä olisi valmis aseistariisumaan yhteisen kansan - ajattelematta pidemmälle toimenpiteen seuraamuksia: Aseiden massiivista salakuljetusta Suomeen kaikkalta, missä on käsiaseiden ylituotantoa (jota on kaikkialla), tai salaista kotimaista asetuotantoa. Aina on muistettava, että kellaripajassa, autokorjaamossa tai ammattioppilaitoksen metallityö-verstaassa syntyy helpommin konepistooli kuin laadultaan keskinkertainenkaan ilmakivääri.

Kiväärejä koskevan säännöksen sanamuoto "piippu tai putki" on melko yksiselitteistä tekstiä: Yli 20 mm kaliberisissa aseissa on putki, koska siirrytään kiväärikalibereista tykkikaliberien puolelle. Tuossa kiväärin piipunpituuteen mukaanluettavassa jatkoputkessa saa, aselainsäädännön sanallakaan estämättä, olla erilaisia täytekappaleita tai muita rakenne-osia, jotka tekevät putkesta liekinsammuttimen, suujarrun tai vaimentimen. Ainakaan pienoiskiväärin tapauksessa ei epäselvyyttä ole, koska se mainitaan erillisenä asetyyppinä, vaatien vain 84 cm:n kokopituutta. Kun pienoiskiväärin muiden osien yhteispituus miinustetaan tuosta lukemasta, on perin vaikeaa kuvitella asetta, jonka piipun + jatkoputken yhteispituus on lyhyempi kuin 400 mm.

Mainitsemani putkella jatketut urheiluaseet ovat yleensä jopa perinteisiä kilpailupiekkareita pidempiä, tasapainon, vakauden ja riittävän tähtäinvälin aikaansaamiseksi niiden urheilulajien välineisiin, joissa optisen tähtäimen käyttö on sääntöjen kieltämä. Kaikki "disipliini-lajit" ovat kiikarikiellon alaisia. Samoin ampumahiihto. Lajisäännöt, eivätkä siis aselainsäädännön normit, asettavat rajat "kilpailupiekkareiden" ja "harrastuspiekkareiden" välille. Jos keinotekoisia raja-aitoja aletaan pystyttää, niin ainahan on mahdollista kehitellä uusia ampumalajeja, joiden sääntöjä ei räätälöidä Keski-Euroopan asetehtaiden kaupallisten intressien turvaamiseksi.

Erilaisten pika-ammuntalajien sekä "sniping"-taitoja kartuttavien lajien kehittely on ollut retuperällä. Niin myöskin vaistonvaraisen ammunnan taitoa vaativa "instinct"-piekkariammunta, jonka säännöt kieltäisivät muunlaisen tähtäimen, paitsi suoraselkäisen kiskon tai tasapaksun piipun tahi piippuvaipan yläpinnan käytön aseen suuntaamiseen. Viimeksimainittu laji palauttaisikin ampumaurheilun lähelle alkujuuriaan, oikeastaan ruudin keksimistä edeltävälle kaudelle: Jalkajousiinhan kuului harvemmin tähtäin, poislukien erikoisjouset, joilla ammuttiin kiviä, kuulia tai kranaatteja.

1004 MM; Pete


Isin "keviri"

Ase on FN (Fabrique Nationale des Armes, Herstal, Belgique lukee kyljessä), kaliiberi 7.62 x 53R, mutta olisikohan se joskus ollut joku muu, vaikka 7 x 57, (esim. ulosvetäjää on viilattu väljemmäksi). Vuosiluku -42 on muistaakseni löytynyt jostain aseen sisältä. Kivääri on Mauser-lukkoinen, eli K 98:n klooni (tukki on vain puoleen väliin piippua). Aseessa on diopteritähtäimet (edessä rengastähtäin) ja Me Opta 3x kiikaritähtäin. Sarjanumero on 286xxx. Mikähän lienee ollut aseen historiikki suuren kansainvälisen sodan melskeissä?

Pikku Pete ja Iso Pat

Tiedot jälkikäteen asennetusta tähtäinvarustuksesta ovat toisarvoisia! Enemmän kiinnostaisi makasiinin rakenne: Asettuvatko patruunat yhteen vaiko kahteen riviin ja ulkoneeko makasiini aseen tukista kuin Mosin-Nagantissa? Jos ulkonee, on ase "sporterisoitu" belgialainen sotilaskivääri M/ 1889, joka oli varsin yksinkertainen pesittää 7.62 x 53R:lle, koska piipun mitoitus oli sinällään sopiva. Pesää piti vain avartaa hieman ja tahkota hylsynkiskuria suurempikantaisen laipallisen hylsyn käyttöä varten. Lukko ei ole Mauser M/ 98 k:n klooni, vaan lähes vuosikymmenen verran aiempi keksintö, josta katsottiin mallia 98:n lukon kehittelyyn.

Piipun mitoitus taas oli esikuvana, kun Belgiassa rakennettiin Mosin-Nagant M/ 1891:n prototyyppejä. Belgian Mauserin patruuna 7.65 x 53 mm tunnetaan nykyisin enimmäkseen "Argentiinan Mauserin" patruunana, vaikka kyseisen kaliberin aseita myytiin moniin maihin, muunmuassa Turkkiin satatuhatta kappaletta enemmän kuin Argentiinaan. Turkin Mauserit M/ 1890 oli tosin valmistettu enimmäkseen Saksassa.

FN valmisti myöskin metsästysaseita, eli kaikki puolitukilliset aseet eivät olleet sporterisoituja entisiä sotapyssyjä, vaan jo alkuaan siviilikäyttöön rakennettuja. Koska vaihtoehtoja on paljon, ei tyhjentävää vastausta voida antaa. Sarjanumerostakaan ei voida päätellä mitään, koska belgialaiset asetehtaat tuhosivat tilaus- ja toimitusrekisterinsä 2. maailmansodan aikana. Niiden joutuminen saksalais-miehittäjien haltuun olisi voinut johdattaa Gestapon aseenomistajien kimppuun, suorittamaan kotietsintöjä ja takavarikointeja.

Matoisessa ja sotaisassa maailmassa on vaikeaa nimetä järjettömämpiä käytäntöjä, kuin ovat ampuma-aseiden luvanvaraisuus ja niiden rekisteröiminen. Sotilasaseiden tapauksessa on jotenkuten ymmärrettävää esimerkiksi aseiden varustaminen sarjanumeroilla - kirjanpidollisista syistä - mutta siviiliaseiden tapauksessa on numeroinnista koituva ainoa hyöty se, että omistaja saa EHKÄ halutessaan selkoa siitä, milloinka hänen keräilyaseensa on valmistettu. Asia olisi voitu hoitaa leimaamalla aseisiin valmistumis-päivämäärä. Juoksevan sarjanumeron perusteella on valmistusajankohdan selvittäminen vaikeaa tai mahdotonta, jos asetehtaan kirjanpito on jouduttu tuhoamaan vihollisen tunkeutuessa maahan.

Ja kun jokin maa valloitetaan tai miehitetään, on eräs maahantunkeutujien ensimmäisistä toimenpiteistä kautta aikojen ollut yksityisomistettujen ampuma-aseiden/niiden omistajien rekisteriluetteloiden haltuunottaminen. Siksipä ei "pimeiden" aseiden hallussapito ole yleisen oikeustajun mukaan rikos tai edes moitittava teko, vaan olennainen osa omaehtoista maanpuolustustoimintaa "pahimman vaihtoehdon varalta". Pitäähän valloittajien olo tehdä jollakin tavoin tukalaksi, ja siinä touhussa on kyettävä toimimaan omin voimavaroin - "turvautumatta vieraaseen apuun", jota Suomen kaltainen Euroopan Syrjäkylä ei kuitenkaan saa mistään, kun sitä kipeimmin tarvittaisiin: Nähtiinhän tuo Talvisodan aikaan.

"Keskus-aserekisterin" puolestapuhujille voitaisiin esittää parikin kiusallista kysymystä: Minkä vieraan vallan tai vihamielisen ideologian toimeksiannosta te olette maanpetollista puuhasteluanne harrastaneet? Ja minkä vieraan vallan tai ideologian edustajille on rekisteritietoja kenties jo vuodatettu??

Pete


Hirveä hirvilatinki

Kun kokemus jälleenlataamisesta on vielä toistaiseksi melko niukkaa, ja budjetti ei salli luodinnopeusmittarin hankintaa, on latausten kehittely toisinaan hiukan vaikeaa. Voisitko käydä kertauksen omaisesti läpi esim. paineen päättelemistä eri merkeistä kuten esim. nallin "liiskaantumisesta" ym. huomioiden muut mahdolliset asiaan vaikuttavat seikat kuten sulkuväli ym.

Kehittelin taannoin hirvijahtia varten seuraavanlaista patruunaa: Kaliperi .30-06, hylsy Sako, nalli Winchester LR, luoti 12 g Mega, latauksia kokeilin N560:lla 3,8:lla grammalla suurimman määrän ollessa 4,0 g. Testasin latauksen: Karmea liekinheitin, joka sokaisee silmät jopa päivänvalossa. Aseena oli Valmet 412 tuplapiipuilla. Kun mietittiin syytä kavereiden kanssa, tuli mieleen kaksi vaihtoehtoa (nopeusmittaria ei siis ollut saatavilla): Ruuti ei ennätä palaa piipussa, ts. liian lyhyt piippu suhteessa ruudin palonopeuteen, tai sitten epätodennäköisempänä vaihtoehtona liian alhainen lataus ts. ruuti palaa epätasaisesti ja siten myös piipun ulkopuolella.

Miten piipunpituus vaikuttaa lähtönopeuteen kiväärikalipereissa ja miten paljon ruudin palonopeudella on merkitystä? Ko. aseessa on melko lyhyet piiput, muistaakseni luokkaa 22" tai 23". Onko aseeen rakenteellisessa kestävyydessä (tuplaluodikko) jotakin, joka voisi vaatia tavallista pulttilukkoista alhaisempia paineita?

Kantavana ideana oli kehittää "napakka" lataus, eli käyttää tuoreessa kysy/vastaa- palstallakin esiintyneessä jutussa mainittua .30-06:n tehoreserviä hyväksi. Latausta ei luonnollisestikaan ole tarkoitus viedä aivan äärirajalle, tarkoitus olisi saada lisää tehoa, turvallisuuskin huomioiden.

(Ostaisin kyllä sen 9.3 x 62:n jos varat sen sallisivat...) Juuri tässä kohdassa törmään ongelmaan: Ei mitään käsitystä paineesta/nopeudesta! Ajattelin kehittää ensi syksyksi sopivan latauksen Norman 13 g:n Oryxille em. periaatteita noudattaen. Olisiko vinkkejä?

T: Marko

  Koska latauksesti on ns. Virallisen Valistuksen "siunaama", eikä siis "supu"-, kevyt-, tai säästölataus, voinee komponenttien valmistajiltakin kysellä tietoa siitä, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä epänormaalin (?) suuren ja häikäisevän suuliekin muodostuksen vähentämiseksi. Luodin valmistaja (Lapua Oy) tai ruudin tuottaja (VihtaVuori Oy) ovat lähinnä velvollisia jakamaan neuvoja tuotteittensa käytöstä, etenkin kun lataukset ovat julkaistun "ohjesäännön" mukaisia; ehkä sentään hiukan alakanttiin. Ruudin lisäys ei tosin korvaa sitä, mitä piipunpituudesta puuttuu, eli johtopäätöksesi on oikea, joskin mainintasi piipunpituuksista on epämääräinen: Yksikkö nimeltä MILLIMETRI on yli 200 vuotta vanha, ja mittanauha on sitäkin vanhempi keksintö.

Jos tuntisin ruudin N560 koostumuksen, nimenomaan lisäaineiden suhteen, edes niin hyvin kuin vaikkapa Hodgdon H870:n/ Olin-Mathiesson WC 870:n analyysitiedot, niin osaisin todennäköisesti neuvoa toimenpiteet ja laatia ennusteen senkin suhteen, voidaanko epäkohta eliminoida ylimalkaan, vai pitääkö ruutilajia vaihtaa. H870 kehittää sekin aikamoisen lieskan piipun tai putken suulle, ja on taatusti liian hidaspaloista lyhytpiippuiseen .30-06 kaliberin luodikkoon 12-grammaisen luodin saatteeksi. Etenkin Gatling-tyyppisellä konetykillä GAU-4 tulittaminen hämärässä valaistuksessa tuo mieleen liekinheittimen "alku-suhaukset" sytytysvaiheessa; liekki vain on kirkkaampi. On olemassa tiettyjä yhtäläisyyksiä N560:n ja H870:n välillä, vaikka jyvämuoto on erilainen valmistusteknologioista johtuen.

Alkuaan ovat molemmat ruudit nitroselluloosaruuteja, jotka jälkikäsitellään imeyttämällä ruutijyvien pintakerrokseen nitroglyserolia; H870:een vesi-emulsiosta, N560:een ehkä spriiliuoksesta. N560:en perustana on vuosikymmenten ajan valmistettu putkijyväruuti N160. Tiedossa ei ole, sekoitetaanko salainen "piipunsuoja-aine" jo taikinamaiseen ruutimassaan ennen sen pursottamista putkeksi makarooniprässistä kehitetyllä aparaatilla. H870:een lisätään tinadioksiidia sakeahkoa oksalakkaa muistuttavaan liuokseen, josta pallomaiset ruutijyväset muotoutuvat, uidessaan kuumassa suolavedessä, jossa nitroselluloosan liuotin tislautuu pois ruutiliuos-pisaroista.

Veden suolapitoisuus on säädetty siten, että pisarat eivät kunnolla kellu, eivätkä ne uppoa liian nopeasti ennen kovettumistaan. Suola on kemiallisesti tehotonta. Sen avulla säädellään vain "uimaveden" ominaispainoa. Liuotettu ruutimassa on hiukan sitä kevyempää, ja kovettuneet jyvät hieman suolaliuosta raskaampia. Pisarat ovat aluksi kuin sammakonkutua, sitten kuin muikunmätiä, kovettuen prosessin edistyessä kumimaisiksi ja lopulta muovimaisiksi pikku helmiksi. Ilmeisesti kumpainenkin ruutilaji sisältää 12.5 % verran typpidioksidiksi sitoutunutta typpeä, joka on kohtalaisen hyvin liukenevaa liuottimeen, kuten Suomessa käytettävään eetteri-alkoholiseokseen, jonka kansanomainen nimi on "Hokmannin tipat".

(Pohjoisimman Suomen apteekeista myytiin aikoinaan "Gutt. Hoffmannii" paikallisille viinamäen miehille eräänlaiseksi terveysjuomaksi, joka aiheutti pikaisen, mutta lyhytkestoisen "sammumisen". Lumihankeen nukahtanut sahtimieskään ei ehtinyt jäätyä tönköksi ennen heräämistään. Pelkän alkoholin aiheuttamasta narkoosista ei hankeen sammunut tipoittelija olisi herännyt ehkä milloinkaan, tai olisi ainakin saanut paleltumia. Apteekkarit tunsivat yleensä kanta-asiakkaidensa sietokyvyn, säännöstellen kerralla myytävän annoksen sen mukaiseksi. Reseptivapaasti edelleen saatavien kamferitippojen liuottimena on Hoffmanin tippoja. Muutamien kamferia sisältävien ruutilajien liuottimen koostumus vastaa jokseenkin vanhoja "laakitippoja". Kamferilisäyksellä saadaan ruuti plastiseksi ja sitkeäjyväiseksi).

Suurempaan typpidioksidi-pitoisuuteen nitrattu selluloosa on räyhäkämmin palavaa, mutta vaikeammin liukenevaa. Noin 13 % typpeä sisältävä nitroselluloosa muistuttaa pikemminkin huopaa kuin muovia ja jos typpipitoisuus on maksimaalinen, 13.3 % luokkaa, jäävät nitroselluloosan kuidut irralleen, kun liuotin on haihdutettu pois. Näin korkeaan nitrautumisasteeseen ei päästä tavanomaisella typpi- ja rikkihappojen seoksella, vaan kaasumaisilla typen ja hapen yhdisteillä, eikä siihen edes pyritä ruutituotannossa. Liukoinen, liukenematta jääneitä kuituja niukalti sisältävä "pyroxyliini" on helppo pursottaa putkiksi tai langoiksi.

Jos typpipitoisuus on 12.5 % luokkaa, kaasuuntuu ruuti palaessaan yhtä epätäydellisesti, kuin pilkkeet sodan aikaisessa auton häkäpöntössä, palaessaan vajavaisella happimäärällä, joka riitti ylläpitämään vain kituliaan kytemisen. Ruutikaasu sisältää palamiskykyisiä ainesosia, kuten vetykaasua, häkää ja metaania, sekä tietenkin typpikaasua. Riittävällä happimäärällä palava ruuti muodostaa typen lisäksi hiilidioksidia ja vesihöyryä, mutta täydellinen palaminen kehittää myös jopa tuhatkunta astetta korkeamman lämpötilan kuin "häkäpytty-palaminen". Patruunoissa, joiden ruutimäärä on piipunreiän tilavuuteen verrattuna suhteellisen suuri, ei ole edullista poltella korkean kuumuuden kehittäviä ruuteja.

Piipunputki turmeltuu "palamalla" (nopeiden, rajujen lämpötilanvaihteluiden aiheuttaman eroosion seurauksena; kuten murenevat saunan kiuaskivet), eikä niinkään kulumalla, vaikka usein toisin väitetään, kun tarkoituksena on vaikkapa ehkäistä rautavaippaluodillisten patruunoiden maihinnousu Suomemme rannoille ja tuleminen "markkinahäiriöiksi", eli hintavertailujen perustaksi. Erittäinkin hintavissa ja maineikkaissa metsästyspatruunoissa saattaa tosin olla rautavaippaluoti: "Nikkelivaipan" nikkelikerros on vain pintasilaus. Magneetti paljastaa sen alta löytyvän metallin todellisen lajin. Kolmas piipunreiän turmeltumisen muoto on korroosio, eli ruostuminen tai syöpyminen. Sen aiheuttamisesta syytetään "laadultaan epämääräisiä halpatuontipatruunoita, joiden nalleissa on mitä-lie rotanmyrkkyä", mutta aseensa ruostuttanut pyssymies löytää todellisen vikapään peiliin vilkaisemalla.

Nitroglyserolin imeyttämisellä ruutijyvien pintaan saadaan aikaan kompromissi-ruuti, joka palaa syttymisen jälkeen kuumalla liekillä, mutta jatkaa palamistaan "Mendelejevin Periaatteen" mukaisesti - eli häkäpytty-palamisena, kehittäen palamiskykyisiä kaasuja ja ehkä jopa hiilipölyä. Piipunsuusta ulkoilmaan päästyään ja ilman happeen yhtyessään vety, metaani, häkä ja mahdollinen hiilitomu leiskahtavat ilmiliekillä. Suuliekin kirkkautta lisäävät ruutimassaan kenties lisätyt epäorgaaniset hivenaineet, kuten piipunsuoja-aineeksi lisätty tinadioksiidi, joka välillä pelkistyy höyrystyneeksi metallitinaksi, mutta palaa taas ilmassa oksiidiksi eli "tinatuhkaksi".

Joitain hivenaineita voidaan lisätä myös suuliekin estoaineeksi, mutta niitä tarvitaan lähinnä tykkiruudeissa. Nitroglyserolia käytetään ruutijyvien pinnan kyllästeenä, koska se enentää ruudin syttymisherkkyyttä, sisältää kemiallisesti sidottua lämpöenergiaa enemmän kuin nitroselluloosa, palaen siis kuumalla liekillä, ja se sisältää myös pienen ylimäärän happea, jota "pyroxyliini-nitroselluloosa" on vailla. Kun nitroselluloosaruuti on kunnolla lämmitetty kuumalla alkupalamisella, se jatkaa palamistaan niukemmallakin lämmöllä suhteellisen puhtaasti ja säännöllisesti. Pyroxyliiniruutien tavanomaisia epäkohtia, joidenkin ruutijyvien jäämistä syttymättä ja muutamien jyvien "sammumista" alkupalamisen jälkeen, ei ainakaan pitäisi esiintyä. Aina taattu syttyminen voi tosin olla myyntipuhettakin.

Ruutijyväthän on "kuorrutettu" syttymisherkkyyttä vähentävällä uretaanijohdannaisella, sentraliitilla, ettei aseen pesäpaine kohoaisi liian nopeasti kovin korkeaksi. Sentraliitin kaltaista "hillitintä" on sekoitettu myös ruutimassaan. Sen avulla kontrolloidaan ruudin palamisnopeutta, ja se toimii myös ruudin stabilisaattorina. Nitroselluloosahan ei ole luonnostaan pysyväinen yhdiste, vaan se hajaantuu verkalleen itsestään selluloosaksi, ja kaasumaisiksi typen oksiideiksi. Tämä ominaisuus on tuottanut turmelusta mm. suomalaiselle kulttuurihistorialle: "Salawiinan Polttajat" muuttuivat ruosteenruskeaksi jauheeksi. Anarkkisen riemastuttava "Peski ja Lappa" pätkis-sarja on myös tuhoutunut sukupuuttoon: Yhtään kelaa ei liene jäljellä?!

Entisaikojen elokuvafilmien materiaali oli nauhaksi valssattua gelatinoitua, kamferilisäyksellä notkistettua nitroselluloosaa, joka hajaantui itsekseen muutaman vuosikymmenen juoksussa pölymäiseen olomuotoon. Filmiltä vaadittiin lasimaista kirkkautta, joten nitraattifilmin selluloidiin ei voitu lisätä stabilointiaineita, joita kyllä tunnettiin jo 1800-luvulla. Ruutikemisti Munroen keksimästä "Indurite"-rannikkotykkiruudista muottiinvaletut, vuodesta 1913 vuoteen 1926 tuotetut Edison-Bell "Blue Amberol"-soittolieriöt ovat säilyneet kirkasäänisinä meidän päiviimme asti (ellei grammofooni-kauteen siirtyneen perheen nuoriso käyttänyt niitä ilotulitusrakettien "moottoreina").

Niin myös Edisonin studioiden tuottamat "Diamond Disc"-äänilevyt, vaikka niitä on joskus soiteltu hakaneulan ja tulitikkurasian avullakin, kun alkuperäisen soittimen timanttineula oli katkennut, eikä uusia saanut enää mistään. Etenkin ruutilieriöt kestivät "toiston uskollisuuden wähenemättä" jopa 20 000 soittokertaa. Taannoiset vinyyli-LP:t, EP:t ja sinkut alkavat hukata herkimpiä nyanssejaan jo noin sadan soittokerran jälkeen. Pintakovan ja kemiallisesti vakaan Induriitin keksijä Munroe tunnetaan alallamme myös ontelopanoksen periaatteen keksijänä.

"Munroen Efektiä" alettiin soveltaa käytäntöön vasta runsaat puolisataa vuotta sen havaitsemisen jälkeen. Suomessa kuitenkin jo aiemmin, ehkä 1920-luvulla, ratakiskon katkaisupanoksen muodossa. Nykyisistä "ex tempore"-sovellutuksista raflaavimpia on kilometrin(kin) pituinen viuhkamiina, joka ladataan tienvieren "sillankaideprofiilin" pinta, ojan puolella, muovailtavalla heksogeenilla. Kaidemiina toimii kuin pitkäteräinen viikate. "Ruohona" on vihollisen marssikolonna, joka houkutellaan jalkautumaan kaiteen kohdalle jollakin motituskonstilla. Jyrähdyksen jälkeen käydään kysymässä, että: "Onkos täällä ehkäpä tapeltu?! Tie on täys miehenpuolikkaita."

Nämäpä taas soitannon alalta, yms. huvituksista. Tupla-Valmettisi latingin tarkistin VihtaVuoren uudesta manuaalista. Spesifinen resepti löytyi 12-grammaiselle Scenarille. Annos on "kultaisella keskitiellä" minimin ja Max. Loadin välillä. Testipiippu on ollut 62 cm:n pituinen, eli ruuti N560 on yksinkertaisesti liian hidaspaloista karabiinipituiseen piippuun. N150 tai N550 voisi antaa jopa suuremman nopeuden. Magnum-luokan lataus vaatii, palaakseen tehokkaasti loppuun saakka, myöskin Magnum-luokan piipunpituuden. Kiinteää palavaa ruutia N560 voi olla vielä suuliekin seassa, ja jos "piipun suoja-aine" on tinadioksiidia, korostaa ulkoilmaan vapautunut tinahöyry, happeen uudelleen yhtyessään, liekin häikäisevyyttä.

Nitroglyserolilla pinnoitetun ruudin palonopeuden omatoimiseen lisäämiseen ei ole olemassa helppoa, turvallista kotikonstia! N100-sarjan ruuteja tohtii vielä härnätä pienillä virikepanoksilla N300-sarjan ruutia, jos tietää, mitä on tekemässä. Tykkien laukauksissa on ruutivirikkeen käyttö pikemminkin sääntö kuin poikkeus, mutta tykkiruutien ominaisuuksia ei pyritäkään salailemaan niiltä, jotka latinkeja laativat.

Hirmuinen suuliekki voi syntyä ruudin stabilointiaineestakin.Stabilisaattoria tarvitaan sitomaan itseensä ruudin hajaantuessa muodostuvat typpioksidit, jolloin ne eivät karkaa ruudista. Hajaantumisprosessi olisi muutoin itse itseään kiihdyttävä ja lämpöä synnyttävä - aina ruudin itsesyttymiseen saakka. Lievemmissä tapauksissa ruuti heikkenee ajan myötä, koska nimenomaan typpi antaa ruutikaasulle "poweria" sekä paisuntakykyä, ja happi on välttämätöntä ruudin palamiselle. Ruutijyvistä karkuun haihtunut typpioksidi koostuu näistä kaasuista. Stabilisaattori vangitsee karkulaiset. Stabiloiva aine voi olla epäorgaanista, lievästi alkaalista suolaa. Alkuperäisessä Ball-C (1)-ruudissa oli tässä tarkoituksessa liitujauhoa, jolla stabiloitu ruuti on ikuisesti pysyvää.

Vietnamin sodan aikaan käyttöönotetun kiväärien Stoner-sulkumekanismin "kaasupilli" meni kuitenkin usein tukkoon liitujauhosta, joten piti omaksua orgaaninen stabilisaattori. Ball-C (2)-ruudissa se on ruutimassaan sekoitettua etyyli-sentraliittia. Stoner-mekanismi on rynnäkkökivääreissä AR-15 ja M16, sekä sen variaatioissa. Liitujauholla stabiloitu ruuti kehitti kirkkaan suuliekin, hehkuvien liitupartikkelien toimiessa Tilley-lampun "hehkusukan" tai Drummont-"kalkkivalaisimen" hehkukappaleen tavoin.

Sukallinen voimalyhty eli Petromax on yhä yleisesti käytössä. Drummont-valon käyttö rajoittui valonheittimiin ja "taikalyhtyihin" sekä elokuvaprojektoreihin maaseudulla, jota ei oltu sähköistetty. Petroolilyhdyn liekin kuumentama liidunpala ( = engl. "chalk"; termi "kalkkivalo" on käännöskukkanen) hehkui kirkasta, sinertävää valoa, jäämättä paljoakaan jälkeen hiilikaarilampun valovoimasta. Liituun oli imeytetty pieni määrä torium- ja cerium-suoloja, kuten myös Tilley-sukan kudokseen. Pelkkä liitukin valaisee toki esim. hitsausliekillä kuumennettuna.

Nykyisin on Drummont-valaisin unohdettu keksintö, kuten myös Jablokovin ja Jacobin "kynttilät", joissa valon synnytti sähkövalokaarella kuumennettu liitu tai vastaava materiaali. Ensimmäiset, jo vuonna 1832 keksityt vaihtovirta-generaattorit syöttivät virtaa katuvalaistukseen käytettyihin "kynttilöihin", jotka olivat vanhin käytännössä toteutettu sähkövalaistuksen menetelmä. Itsesäätyvä hiilikaarivalaisin syrjäytti ne käytöstä varsin pian 1850-luvulla ja sisävalaistukseen keksittiin hehkulamppu v. 1879, kuten jokainen muistanee. Sen kehittelyyn osallistui muuan Hiram S. Maxim niinkin "johtavana sieluna", että Thomas A. Edison lahjoi hänet siirtymään pois sähkö-alalta, ja Edison myös yllytti Maximia kehittelemään "kuolemansorviaan".

Ruuti N560 saattaa olla sopivaa 200-grainisten Oryxien saatteeksi, eli pidä se toistaiseksi tallessa. Aseesi piippuparin pituuden vajavuudelle ei mahda mitään! Kaksoisluodikkoon ei voi asentaa edes jatkoputkea, kuten vaikkapa pulttilukkoiseen pyssyyn voisi. Täytyy toimia "annetuilla ehdoilla"! Kaksoisluodikon kestävyydessä ei ole ratkaisevaa eroa pulttilukkoiseen verrattuna, tai riippuu siitä, mihin vertaa: Arisakan ja Ruotsin Mauserin lujuuksilla on sota-asepuolella vissi ero, puhumattakaan niistä Springfield M 1903:n yksilöistä, vuosikerta 1917, joiden valmistusvirheiden takia joudutaan .30-06 kaliberin patruunat yhä vieläkin lataamaan SAAMI-normien mukaan melko kesyiksi.

TÄRKEÄ HUOMAUTUS: VihtaVuoren nykyiset reseptit on kirjoitettu C.I.P.-normien mukaiseen maksimipaineeseen, eli kovimmilla mälleillä on "tehoreservi" käytetty turvalliseen ylärajaansa asti. Painetta lisättäessä alkaa kylsyjen käyttöikä lyhentyä, ja sitten myöskin aseen elinkaari. Valmetilla (viimeisillä malleilla, joissa on lisäsulku-koroke piippuparin peräpäästä alaspäin ulottuvana) on edullista ampua kovimmat kaatolatingit alapiipulla. Yläpiipulla ampuminen rasittaa liukusulkua "taittomomentin" kautta. Alapiipun rekyylin ja piippuparin massanhitauden yhteisvaikutuksesta syntyvä rasitus kohdistuu lähinnä lisäsulkuun, koska se on pääsääntöisesti pituussuuntainen.

Winchester LR-nallia voi käyttää jonkinlaisena paine-anturina, vaikka sen tasoittumisen asteesta eri painetasoilla ei ole tehty yhtä tarkkoja havaintoja kuin vanhoista VihtaVuoren nalleista n:o 28 (joiden valmistus lopetettiin yllättäen, kun niitä alettiin käyttää jo yleisemminkin paine-indikaattoreina). Kun enimmäispaineen raja 405 Mega-Pascalia (n. 4000 ilmakehää pietzosähköisesti mitattua painetta) alkaa lähestyä, on Winchester LR-nallin reunapyöristyksen ja nallipesän sauma vielä jotenkuten havaittavissa. Jos nalli ja hylsynkanta ovat kuin samaa ainetta, eli nalli levinnyt pesän täyttäväksi, ja reunapyöristys muuttunut teräväksi, aletaan olla ylipaineiden alueella.

Tupla-Valmet voi, muistaakseni yläpiipulla ammuttaessa, petkuttaa lataajaa, näyttämällä ylipaineen merkit täysin normaaleillakin paineilla. Kyseessä oli ns. "leipurinhattu-ilmiö", eli lievästi ylisuuren sulkuvälin aiheuttama nallin perääntyminen ulkonemaan hylsystä, hieman ennenkuin hylsynkanta iskeytyy baskyylin iskupohjaan. Omalle kohdalleni sattui ilmiö testattaessa 9.3 x 74R-patruunan säästölatauksia ruudilla N340. (Turhempaa julkaistua lehtijuttua en muista kirjoittaneeni milloinkaan, kuin oli tämän "herrasväen patruunan" jälleenladattavuuden tutkimusraportti. Eihän ylimystö harrasta kotilatailua.!!).

Tutkimatta jäi, oliko kyseisten hylsyjen kantalaippa kenties liian ohut. Mauser-tyyppiseen pulttilukkokivääriin suunniteltua .30-06 kaliberin patruunaa kaksoisluodikossa käytettäessä ovat sulkuväli-ongelmat mahdollisia ja todennäköisiäkin, koska aseessa on kaksi (aina hieman erikokoista) patruunapesää, ja hylsyn hartiat ovat loivakulmaiset. Valmetin ulosvedinkonstruktio voi ehkä estää laukeamattoman, vaikka sulkuvälin välys on liiallinen, mutta hylsykiskuri rikkoutuu herkästi, jos luodikkoa taitetaan kiinni, kun pesässä on jostain kohdastaan lievästikin ylimittainen urahylsyinen patruuna, joista juuri .30-06 työllisti ehkäpä eniten Valmetin takuu-korjaajia.

Jos käyttämäsi ruuti-/ luotiyhdistelmä haluttaisiin antavaksi täysi liike-energian tuotto ja hyöty, pitäisi hylsyn hartiakulman olla lähempämä 30 kulma-astetta, kuten on Parker Otto Ackleyn jo noin 60 vuotta sitten ideoimissa .30-06 Improved-hylsyissä, jollaiseksi tehdaspatruunan hylsy muovautuu laukaistuna "parannetussa" patruunapesässä. Mainittu parannus olisi toteutettavissa muutamia sekunteja kestävällä patruunapesän lastuavalla työstöllä, joka siis muuttaa vain pesän olkakartion nykyisestä 17 asteen 30 minuutin luisevuudestaan jyrkemmäksi, ehkäisemättä tavanomaisiin hylsyihin ladattujen tai tehdasladattujenkaan patruunain ampumista. Sulkuväli ei muutu, jos sen ei haluta muuttuvan, mutta kaksoisluodikon pesien sulkuvälit voidaan yhdenmukaistaa "improveerauksen" yhteydessä, jos työn tekijä osaa hommansa.

Ampu-muovautuneisiin jyrkkähartiaisiin hylsyihin ladatut patruunat parantavat nimenomaan hitaasti palavien ruutien hyötysuhdetta aseissa, joiden piipunpituus ei ole riittävä täyden tehopotentiaalin saamiseen pidempään piippuun kehitetyllä latausyhdistelmällä. Ruutimääriä ei häädytä edes lisäämään Virallisen Valistuksen siunaamista Magnum-tehon rajaa hipovista enimmäisannoksista, vaikka hylsyn hieman kasvanut tilavuus sen sallisikin. (Kaliberiluokassa .30/.308/ 7.62 mm tuo "magnumillisuuden raja" on 4.0 grammaa ruutia - jos ruutipanoksesta pystytään muuttamaan luodin liike-energiaksi vaikka vain 1000 Joulea kustakin grammasta, eli yhteensä 4000 Joulea. Hyötysuhteen vaatimus ei ole mitenkään kohtuuton: Alle 30 %). Nimenomaan .30-06 -kaliberiset, suhteellisen lyhytpiippuiset aseeet pitäisi jokainen muuttaa .30-06 "Improved"-pesäisiksi, mutta löytyneekö Suomesta pesityksen korjaajia - yhtäkään?

Patruuna .30-06 on sinällään vihonviimeinen vaihtoehto kaksoisluodikkoon, johon vanhoillisen (mutta pragmaattisen) näkemykseni mukaan kuuluu laippakantahylsy. 7.62 x 53R lähentelee ihannetta yleiskäyttöaseessa maassamme, jossa norsun, sarvikuonon tai Kapin puhvelin kanssa joutuu harvemmin silmätysten: Meikäläiset sarvikuonot eli änkyrät talttuvat muutamalla .22 Colibrin terävällä nokkaisullakin. Sinun lienee pakko tulla jotenkuten toimeen jo olemassaolevalla kalustolla! Suosittelen seuraavanlaista käytäntöä: Kun tyhjentelet hylsyjä (kiireettömästi; ampumaradalla) tee metalliin tarttuvalla tussikynällä merkki yläpiipulla ammutun hylsyn kantaan, ja jätä alapiipun hylsy merkitsemättä.

Näin voit ladata erikseen patruunat kumpaankin pesään. Hylsyjä supistettaessa on tällöin jopa mahdollista minimoida sulkuvälin välys piippukohtaisesti, suorittamalla vain hylsyn kaulaosan supistaminen: Hylsyjen täyssupistus-holkkia ("resizing die") ei tällöin kierretä latausprässin ylä-orteen niin syvälle, että holkin suu nojaa ylimmässä kohdassaan olevaan hylsynpitimeen, vaan holkin ja hylsynpitimen väliin jätetään esimerkiksi 1.2 mm:n rako (jonka leveyden voi "tulkata" kielonkukka-kymmenpennisellä). Osittaissupistetut hylsyt ovat piippukohtaisia, joten ne on suositeltavaa merkitä jollain nopealla silmäykselläkin erottuvavalla tavalla.

Jommankumman piipun hylsyn niklaus ja toisen piipun hylsyn kemiallinen mustaus olisivat selkeimmin erottuvat merkintätavat, mutta sitten on muistettava "selkäytimellä ja tilanteessakin", kumpaanko piippuun kuuluu tumma hylsy ja kumpaanko hopeanvärinen. Meille vieraan siirtomaa-nostalgian (ja jonkun Valmetin "rakutaattorin" ) aikaansaama kaksoisluodikko-villitys alkaa onneksi olla ohi Suomessa: Allahille/ Hospodille/ Ukko Ylijumalalle/ Jehovalle kiitos ja Korkia Weisu! Kyseessä on pääsääntöisesti tehdaspatruunoita polttelevien "safari-erämiesten" suosima asetyyppi, jonka patruunain jälleenlataamisessa on jos jonkinlaista kommervenkkiä ja ylimääräistä muistettavaa. Tämä tulkoon mainituksi niille, jotka ovat parhaillaan harkitsemassa asehankintaansa tulevalle ulkorata- ja jahtikaudelle.

0904 MM; Pete


Lisää >>

<< Uusimmat  Osa 14 >>  Osa 13 >>  Osa 12 >>  Osa 11 >>  Osa 10 >>   Osa 9 >>   Osa 8 >>     Osa 7 >>    Osa 6 >>   Osa 5 >>    Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>   Osa 1 >>     Gunwriters    Kickback - Q&A in English    Linkkisivulle