<< Uusimmat  Osa 17 >>    Osa 16 >>  Osa 15 >>  Osa 14 >>  Osa 13 >>  Osa 12 >>  Osa 11 >>  Osa 10 >>   Osa 9 >>   Osa 8 >>     Osa 7 >>    Osa 6 >>   Osa 5 >>    Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>   Osa 1 >>     Gunwriters    Kickback - Q&A in English   guns.connect.fi   Linkkisivulle

TOKKO TIETOA ON?

"G.O.W.":n kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu

Osa 18, päivitetty 03.07.2000

Toimiiko uusi vuosimaksusysteemi?

Tätä pähkäilimme itsekin kuukauden päivät, kunnes PL:oon eli P.O.BOX:iin ilmaantui pari ensimmäistä läpinäkymätöntä kirjekuorta, toinen Ameriikasta ja toinen koto-Suomesta. Jälkimmäisessä mainittuun E-mailiin tulee jokunen artikkeli(sarja), jota tohtii tuskin julkaista sinällään netissäkään, ja lehdissä niin paljon itsesensuroituina, että hävettää.

2906 MM; PT.


Supulatingeista ja muistakin

Minulla olisi muutama kysymys aliäänilatauksista ja parista muusta latauksesta.

1. Miten onnistuu .223 Rem. patruunoiden lataus aliäänisiksi? Aseena on Thompson/Center Encore pistooli 15 tuuman piipulla, luotina on Lapuan 55-graininen FMJ.

2. Onko sinulla latausohjetta .223 Rem.- patruunalle ruudille N110, ja miten tämä ruuti sopii kyseiseen kaliberiin? Aseena sama Thompson, ja luotina edelleen 55 gr. Lapua. Tarkoituksena olisi normaalitehoinen lataus eikä alisooninen.

3. Haluaisin latausohjeita myös 7.62 x 39 mm patruunalle. Luotina on 8 g S405 ja aseena Sako M 92 S. Haussa ovat normaalitehoiset lataukset ruudeille N110 ja N133, koska Herrra VihtaVuori ei ole julkaissut ohjeita kuin ruudille N120.

Kiitos erittäin hyvistä aseita käsittelevistä www-sivuista! Nimim. "Rigor Mortis"

  Muutamat "lapualaaset" olivat aikoinaan sitä mielipuolta, että .223 Remington on joteskin "ongelmallinen" ladattava aliääniseksi. Tuona aikana ei ollut vielä tietämystä esimerkiksi nallipesän liekkireiän näiverryksestä noin 3.0 mm:n läpimittaan, eikä luotien liukastuksesta omatoimisesti, tai jo luodinvalmistajien toimesta. On huvittavaa huomata, että ainakin tshekkialaisissa 7.9 x 57 mm Mauser-patruunoissa oli jo 1920-luvulla kiinnitetty erityinen huomio ruudin syttymisvarmuuteen: Nallit olivat tyyppiä "Berdan", eli vailla irto-alasinta, mutta hylsyjen nallipesiin integroidussa alasimessa oli liekkireikä putkimaisen alasimen keskiössä, ja nalleissa oli ytyä enemmän kuin on samankokoisissa Boxer-nalleissa.

Reikä ei myöskään ollut liereä, vaan kartiomainen: Ruutitilaan päin avartuva. Alasimen muodosta johtuen oli Brno Vzor 1926-pikakiväärin iskurinkärki talttamainen, koska tavanomainen puolipallomainen nallipiikin kärki olisi lyhyenkin sytytysviipymän seuraamuksena ehkä lyönyt liekkireiän tukkoon, tuottaen "suutarin" tai sitäkin vaarallisemman vajaasytytyksen. Putkimaisia Berdan-nallin alasimia esiintyi sittemmin myös venäläisissä messinkisissä haulikonhylsyissä, joihin käyvät wanhat VihtaVuoren "patanallit.

Haulikon nallit oli nimetty pelikorttien "maiden" mukaan. Kun aikoinaan tiedustelin niiden nimellismittoja ja toleransseja VihtaVuorelta, sain ainoaksi informaatioksi valheellisen selonteon Hodgdon-ruutien kaikinpuolisesta turmiollisuudesta kotilatingeissa, eli siis: "Hyvää päivää/ Kirvesvartta!" Yhteistyö päättyi siihen: Myyntipuheet kun maistuivat parkkihappoiselta pajunköydeltä, ja ruutikemian asiantuntemukseni aliarviointi kyrsi kaikkein eniten, vaikka tuona aikana olivat takanani "vasta" 30-vuotiset itseopinnot ruudeista! (Tietääkseni ei yksikään opistoinsinöörejä valmistava opinahjo kouluta erikoistuneita "ruuti-inssejä".  Peruskoulutuksenikaan ei olisi piisannut ruuti-insinööriopistoon hakeutumiseen, vaikka kansakoulun päästötodistus varsin kymppipitoinen onkin. Tyydyttäviä numeroita vain laulussa, voimistelussa, puukäsitöissä ja ... piirustuksessa. "Taidottomuus" ei sittemmin ollut esteenä osallistumiselle esim. tietokirjojen kuvitustoimintaan.)

Venäläisissä haulikoiden kestohylsyissä (ainakin 12 kal./70 mm) on kaikkiaan kolme liekkireikää, joista keskimmäinen edesauttaa nallinkuorien poistoa teräväkärkisellä esineellä. Sen molemmin puolin sijaitsevat reiät lienevät varsinaisia "sankkireikiä". Tehdaspatruunoiden hylsyt, kaliberi .223 Rem., joiden nallipesien liekkireiät avartuvat 60 asteen kartiokulmaisina takaa ruutitilaan päin, alkaen vaikkapa 3.0 mm läpimitasta, ovat tietenkin kaukaista (?) tulevaisuutta, mutta kotilataajahan tekee mitä tahtoo: Tehtaat tekevät vain sen, minkä C.I.P:in tai S.A.A.M.I:n kalkkivaarit sallivat. Seuraavat annossuositukset ovat pakostakin ylimalkaisia, koska tarkkoja tietoja hylsyjen tilavuuksista ei ollut syöttävissä ballistiikka-ohjelmaan.

1: T/C Encoreen 15" piipulla, luoti Lapua S350: Ruuti VV N310, annos 0.20 grammaa, nopeus 306 m/s, paine 843 baria eli ilmakehää. Hylsy "keskimääräinen", normaalilla nallipesän liekkireiällä, nallilla Small Rifle Boxer. Tämä on aloitusannos! Lisäile ruutia 0.01 gramman "askelin", kunnes lentävät luodit alkavat räikyä, ja vähennä sitten 1 - 2 gramman sadasosaa. Anna jonkun kaverisi ampua testipatruunat ja kuulostele itse luotien lentoradan sivulla, milloinka "äänivalli murtuu" (tai oikeastaanhan se MUODOSTUU luodinkärjestä sivuille leviäväksi melukartioksi).

2: Minulla ei ole niitä, mutta H. Brömelin QuickLOAD- ballistiikkaohjelmasta jotain löytyneekin. Vähimmäisannos: 1.00 gramma ruutia N110 55-grainisen Lapuan kokovaippaisen taakse. Ennakoitu lähtönopeus 15" piipusta on 774 m/s ja paine 2768 baria. Äärimmäinen enimmäisannos on 1.20 grammaa N110:tä. 3.6 grammaa painavan kokovaippaluodin se matkaansaattaa luodikkomaisella nopeudella 873 m/s, mutta ballistiikkaohjelman ennakoima paine 4206 ilmakehää ei ennusta pitkää ikää hylsyille, eikä lopulta aseellekaan, vaikka se ei ylitä nykyisillä menetelmillä mitattavaa tehdaspatruunoille sallittua max.-painetta.

Antamasi tiedot ovat liian puutteelliset, eli on syytä jättää marginaalia tuntemattomille muuttujille. Varsin tärkeä hylsytilavuuden määritys on neuvottu taannoin QuickLOADin esittelyartikkelissa. Tilavuudet vaihtelevat patruunamerkki-kohtaisesti jopa yllättävän paljon, eli on syytä olla pikkutarkka. Sinänsä on ruuti N110 likimain ihanteellista .223 Rem.-kaliberin pistoolilatauksiin, kun tehoa kaivataan: Miedommillakin nasauksilla on (sala)kaadettu erinäisiä satoja hirviä vuosikymmenten juoksussa Suomessa, ja karhuja on jopa julki-kaadettu 3.6-grammaisilla 5.7 mm kokovaippaluodeilla. Jos osumatarkkuus riittää, ei 1.10 gramman ylitykseen ole aihetta, ja gramman latauskin voi olla sopiva "kertaheitolla". Etenkin erikoisaseen, kuten metsästyspistoolin, patruunoiden kotilataaja joutuu hienosäätämään itse latinkinsa tarkoituksenmukaisiksi.

3: Sakon "Sportterin" 7.62 x 39 mm patruunalle löytynee latinkeja kysymilläsi ruudeilla jo aiemmista GOW:n artikkeleista. Ruudin N110 enimmäisannos on 1.10 grammaa, lähtönopeudet 8 gramman luodilla asekohtaisesti vaihdellen 550 - 560 m/s. Ruudilla N133 ladattaessa ei tarvita vaakaa, annostinta, tai edes kauhaa: Koukataan vain hylsy suuta myöten täyteen ruutia ja rutistetaan 8 gramman luoti paikalleen, ynnä niipataan. Lataus ei ole sinänsä ylipaineinen, mutta kaasumäntään vaikuttava paine voi tuottaa turhan rätväkän automaattitoiminnon. Sako M 92 S:n kaasuventtiili on viisainta pitää kiinni näitä "uskonnonvastaisia" latinkeja ammuttaessa.

QuickLOADIN mukaan palaa ruudista enintään 90 % piipussa, joten lataus ruudilla N133 on epätaloudellinen, eikä erityisen suositeltava. Suputtimella eli vaimentimella varustettuun aseeseen on lataus erityisen epäsopiva, koska piipun etupuolella palava ruuti palaa vaimentimen sisällä räjähdysmäisesti. Ainakin omatekoisen suputtimen sisäkalut ovat joskus lentäneet ulos vaipastaan, ja potku on ollut kuin kiväärikranaattia ammuttaessa: Yhdestä solisluun + ylimmän kylkiluun murtumastakin on raportoitu. Aseen kaliberi oli tosin silloin ollut .308 Win.

2706 MM; PT


Pykälät ja keksinnöt rautaoven takana

Mitä ymmärretään sanonnoilla "kassakaappi-laki" ja "kassakaappi-keksintö"? Ne ovat jo ajalta kauan ennen ampuma-aselain kakkosvaiheen valmistelua, eivätkä siis tarkoita aseiden säilytystiloja koskevia tulossa olevia määräyksiä tai aseiden säilytyskaappien rakenteita, kuten pellin paksuutta tai lukkojen lukumäärää, vaikka sanonnat ovat jo saamassa uusia merkityksiä.

Nimim. "Sweet William's Ghost"

  "Kassakaappilaki" on julkisuudelta salassa valmisteltu ja eduskunnan yhtä salaa hyväksymä lain tasoinen säädös, joka astuu voimaan kriisitilanteessa, lähinnä silloin, kun maa julistetaan sotatilaan. Silloinhan kaikki perustuslain turvaamat kansalaisoikeudet ja -vapaudet kumoutuvat kertalaakista, jos (uusimmassakin) perustuslaissa esiintyvät asiaa koskevat kolme sanaa: "Lailla voidaan määrätä...", jotka käytännössä tarkoittavat sitä, että: "Lailla on jo määrätty..." Poikkeukselliset säädökset poikkeustilassa voitaisiin kai muuten hyväksyä, mutta niitä ovat olleet laatimassa 19. 09. 1944 jälkeen myös kaikenlaiset "silleenit ja tälleenit", joten Oikeat Ihmiset voivat joutua yllättäviin tilanteisiin. Esiintyyhän viranomaisten mielivaltaa jo ns. normaaliaikoinakin.

Lisäksi on poikkeustilaa varten säädetyillä normeilla taipumus jäädä voimaan pysyväisesti. USA:n Liittovaltion Ampuma-aseasetuksen piti auttaa rahoittamaan hätäapu-töitä 01. 01. 1934 - 31. 12. 1938. Pulakausi oli jo ohi hätätila-säännöksen "eräpäivänä", mutta kyseinen verolainsäädännön piiriin kuuluva asetus on pysynyt ja pahentunutkin jo yli 66 vuoden ajan. Lienee toivotonta yrittää saada asianosaisia uskomaan, että heitä on ukotettu pahemman kerran. Faktat torjutaan kai "antisemitistisenä propagandana" - jopa USA:n aseharrastajien keskuudessa.

Suomessa on aihe ajankohtainen, koska tekeillä on kaikessa hiljaisuudessa ampuma-aselain uudistuksen Kolmas Vaihe, "harmonisoituna" mahdollisiin YK:n direktiiveihin, koskien aseiden yksityisomistusta. Kassakaappilaki on valmisteltuna, jos YK:lta joskus tulee käsky ampuma-aseiden hallussapito-oikeuden rajoittamisesta valtiollisten väkivaltakoneistojen yksinoikeudeksi. Aloitteentekijä on ollut Suomen Ulkoministeriö: Taannoinen ministeri "She-Slobodan" ja nykyinen, 1960-luvun Repo-Vision talk-showsta "Vedenjakajalla" tuttu hoplofoobikko.


Innovaatiot telkien takana

Käsite "kassakaappi-keksintö" tarkoittaa jotakin patentoitua tai mallisuojattua keksintöä, jonka valmistuslisenssin on jokin firma ostanut keksijältä, yksinoikeudella, ilman aikomustakaan aloittaa patentin/mallisuojan tarkoittaman välineen tai valmisteen tuotantoa. Pyrkimyksenä on tällöin firman jo olemassaolevien välineiden/valmisteiden menekin turvaaminen seuraavien 10 - 15 vuoden ajaksi. Eräs asehistorian kuuluisimmista kassakaappikeksinnöista oli John M. Browningin äärimmilleen pelkistetty pienoiskivääri, jonka iskuri toimi myös lukkona.

Osia oli sulku-/laukaisukoneistossa vain kolme, liipaisin mukaanlukien. Aikalaisten mustaruutipatruunoiden tyhjenneet hylsyt voitiin vetää ulos peukalon ja etusormem kynsillä, mikä on tosin mahdollista vieläkin, jos patruunapesässä on "päästöä" vaikkapa suhteessa 1:100. Winchester Repeating Arms Co. osti piekkarin valmistuslisenssin, mutta ei valmistanut milloinkaan Browningin patentin mukaisia aseita, koska ne olisivat olleet liian huokeita tuottamaan jättipottia valmistajalle tai ihraista myyntikatetta jälleenmyyjille, vaikka tuotantolukemat olisi kirjattu pian kahdeksalla numerolla (yli 10 miljoonaa kpl.).

Olisipa Browning (Thomas A. Edisonin malliin) patentoinut keksintönsä ensiksi Englannissa ja vasta sitten USAssa! Hän olisi saanut oikeuden myydä aseen valmistuslisenssin jollekin eurooppalaisellekin asetehtaalle, mutta vasta v. 1899 alkanut yhteistyö belgialaisen F.N:än kanssa opetti hänet tiedostamaan sen, että maailmaa on Jenkkilän ulkopuolellakin - eikä mihinkä tahansa "orjakontrahtiin" kannata allekirjoittaa puumerkkiään, jos haluaa ideansa joskus ilahduttavan koko ihmiskuntaa.

Olisi todella kiinnostavaa tietää, kuinka monta kassakaappikeksintöä vaikkapa lääketieteen alalta, on suljettuna teräksisen oven ja permutaatio-lukkojen taakse, odottamaan aikaa, jolloin kaupallisen hyödyn tavoittelijat arvioivat saavansa niistä maksimaalisen tuoton, firmojen osakkaat osinkonsa, ja onnekkaimmat keksijätkin muutaman roposen "aloitepalkkiona työsuhde-keksinnöstä". Salaisuudet ovat kuitenkin paksujen teräsovien takana, eikä keksintöjä ole yleensä vielä edes patentoitu. Patenttisuojakin kun on nykyään kovin teoreettinen käsite, ellei patentinhaltija ole ökyrikas firma, jolla on varaa alinomaisiin kalliisiin "litigaatioihin", eli käräjöintiin ehkäpä vieläkin äveriäämpiä patentinloukkaajia vastaan.

1806 MM: PT.


Tahtoo lutku-viisautta!!

Onko tutkittu millä piipunpituudella saavutetaan ilmakivääristä suurin lähtönopeus? Aiheutuuko moottoriöljyn ja irroitusöljyn käytöstä aseöljynä haittaa aseelle?

Panu.

  Ei ole, ja tuskin voitaneekaan, koska ilmakiväärejä on viisi eri pääluokkaa: 1. Jousi-mäntätyyppi metallijousella, eli se yleisin. 2. Mäntätyyppi ilma- tai ponnekaasu-jousella. 3. Puriste-ilmakivääri (paineistetaan yhdellä pumppumännän työ-iskulla laukausta varten. Paras konstruktio tarkkuusaseisiin). 4. Paineilmakivääri, aseeseen integroidulla pumppumekanismilla. (Paineistetaan yhtä laukausta varten useilla pumpun työ-iskuilla). 5. Paineilmakivääri, erillisellä pumppumekanismilla ja vaihdettavilla ilmasäiliöillä. (Paineistetaan jopa 2000 käsipumpun työ-iskulla tai kompressorilla, nykyisin jopa 300 ilmakehän paineeseen, joka ei liene yläraja. Ase paineistetaan yleensä useita laukauksia varten, ja luodit syötetään mahdollisesti lippaasta tai makasiinista. Wanhat sotilas-ilmakiväärit ja ilma- hirvikiväärit kuuluivat useimmiten tähän pääluokkaan. Teollisesti valmistettiin mm. kävelykepiksi naamioituja paineilmakiväärejä).

Luettelosta puuttuvat mm. "diesel-pyssyt" tehokkaammasta päästä (esim. Daisy VL) ja muinais-aikaiset "paljepyssyt", joiden töyhtöpyrstöisten piikkikärki-ammusten mitättömälle lähtönopeudelle jotkut nykyiset Magnum-hullut voisivat ehkä hymyillä, kunnes saisivat tupsuluodin keskelle silmäteräänsä (osumien hajonta 1 - 3 mm/ 10 m/ 10 laukausta), tai vaikkapa VX-hermokaasulla tehostetun nuoliammuksen kärkipiikin persuksiinsa. Hyytynyt ivahymy on - sivumennen sanoen - maailman kaunein näky: Etenkin "Risus Sardonicus"! Paljepyssyyn kehitti paineen aseen perän sisällä sijaitseva jämäkällä teräsjousella kokoonpuristuva nahkapalje. Millin hajontakuvioita ampunut ase oli valmistettu 1600-luvulla. Jousi väännettiin "täyteen veteeseen" erillisellä veivillä.

Aseessa oli hipaisuherkkä partakarvan paksuinen "hiusliipaisin" snellariliipaisimen (= virittimen) etupuolella. Nämä laukaisukoneistot owat jo wanhoja kexinnöitä, joita käytettiin alkuaan jalkajousissa - aikana, jolloin alkeelliset hakapyssyt laukaistiin vielä sankkipannuun sökötettävällä hehkuvalla nuotiohiilen kappaleella, kääpä-taulan palalla tai kytevällä nyörinpätkällä. Ilmakivääri oli kehitynyt tarkkuusaseeksi jo silloin, kun ruutipyssyihin alettiin vasta kyhäillä ratas- ja sissilukkoja, jotka iskivät sankkipannuun tulta rikkikiisun tai piikiven kappaleesta, eli noin vuonna 1500 - 1510.

Ettei kysymys piipunpituudesta versus lähtönopeudesta kävisi helpoksi tai yleensä mahdolliseksi vastata, on luotityyppejäkin monenlaisia. USAssa tavanomainen rautainen BB-kuula on jokseenkin kitkaton lievästi horossa piipunputkessa, mutta ei kovin tarkkakäyntinen. Melko vähäkitkaisia ovat myös muovivaippaiset sinkkivalu- tai rautaluodit (Prometheus, yms.), joilla on mitattu huomattavan suuria lähtönopeuksia perinteisiin lyijy-diaboloihin verrattuna.

Vähäkitkaisia luoteja ammuttaessa voitaisiin saavuttaa nopeushyötyä piippua pidentämällä. On kuitenkin muistettava energian muuttumisen laki: Luodin liike-energia on aina väistämättömästi pienempi kuin jouseen tai paineilmaan varastoitu viritys- tai pumppausenergia, ellei tehosteena ole kemiallisesti sidottua energiaakin. (Nuorena nukkuneessa, USA:n sikojen teurastamassa projektissa "Daisy VL" se oli luodin taakse kiinnitetty ilmanpaineesta laukeava ruutipuriste: Sveitsiläisen Samuel Jean Pauly:n idea ehkä jo vuodelta 1810). Lyijyluoteja ammuttaessa voi eteen tulla raja, jolloin piipunputken kitka voittaa paineistetun ilman työnnin. Ilmiöhän havaitaan ruutiaseidenkin vaimenninpatruunoita käytettäessä.

Eräs huipputarkka ruuti-/ luotiyhdistelmä antaisi.308 Win. -kaliberisesta metsästyspistoolista (piipunpituus 10 tuumaa) lähes 320 m/s nopeuden, kun se antaa 660 mm piipulla varustetulla luodikolla hieman vaille 300 m/s vauhdin vaippaluodille. Kuivalla (= liukastamattomalla), kylmällä piipulla ammuttu liukasteeton vaippaluoti voi lähteä useita kymmeniäkin metrejä hitaammin sekunnissa, ennenkuin piipunreiän seinämät lämpenevät ja nopeudet alkavat vakiintua. Pienoiskiväärin lyijyluodit olivat aikoinaan säännönmukaisesti vahaseokseen "dipattuja", mutta silti tiedettiin jo 1880-luvulla, ettei yli 16 tuuman piipunpituudella saavuteta nopeushyötyä.

Luodin nopeus alkaa vähentyä pidempipiippuisilla aseilla ammuttaessa. Sama sääntö pätee moderneihin savuttomalla ruudillakin ladattuihin patruunoihin, kaliberi.22 LR. Kuudentoista tuuman muistisääntö syntyi jo Long Rifle-patruunaa kehiteltäessä, mustaruutikaudella, mutta se pätee yhä kaikkein arkipäiväisimpien latausten tapauksessa: Umpikärkinen vahapintainen luoti, paino 2.59 grammaa/40 grainia, lähtönopeus 66 cm:n pituisesta testipiipusta keskimäärin 345 m/s. Jo ennen vuotta 1858 oli havaittu.22 Short- mustaruutipatruunan luotinopeuden "kulminaatiokohdan" sijoittuvan 10 tuuman piipunpituuden tienoille, kun luodin paino on 1.9 grammaa ja latinkina neljännesgramma pienijyväistä mustaruutia.

Uusin ja erikoisin.22 Short-lataus, Aguila.22 SSS, kehittää sekin suurimman mahdollisen luotinopeutensa 254 mm:n pituisesta piipusta ammuttuna. Luoti on jopa liiankin painava ja pitkä, mutta ikiwanhaa muistisääntöä se noudattaa orjallisesti: Tietyt sisäballistiikan lait eivät muutu milloinkaan, vaikka sitten vuoden 1857 onkin keksitty kexinnöitä, kuten metallipinnoitetut reikäpääluodit, savuttomat ruudit, suurnopeuslatingit, yms... Myöskin.22 LR:n "Subsonic"-lataukset kehittävät suurimman, usein ylisuuren, luotinopeuden 25 - 30 cm:n (10 - 12 tuuman) pituisesta piipusta ammuttuina, mutta jonkin byrokraattisen säännön takia niiden lähtönopeudet säädellään ainakin Suomessa 660 mm:n pituisella testipiipulla suoritettujen koeammuntojen pohjalta. Todella alisoonista.22 LR-patruunaa ("marginaalien" kera) ei ladata muuallakaan, ei koko maailmassa, vaikka sellaiselle asetetut (luonnonlakien sanelemat) toimivuuden ehdot ovat olleet tunnettuja viimeistään vuodesta 1992 lähtien.

Tavanomaisimman mäntä-/teräsjousitoimisen ilmakiväärin piippua lyhentämällä voitaisiin kenties saada aikaan nopeushyötyä, jos ammuksena on liukastamaton lyijyinen diabolo-luoti. Joskus 1980-luvulla oli myynnissä melko lyhytpiippuisia ilmapyssyjä ainakin Ultramatic Oy:llä, mutta testaamatta jäivät, koska testitulosten julkaisumahdollisuudet olivat aina lievästi sanoen epävarmat. (ERÄ-lehdestä olin saanut kenkää jo kahdesti. Kolmas, lopullinen, uloslento tapahtui vuoden 1987 vaihteessa). Lyhytpiippuisten "rotansurmien" merkkikään ei ole jäänyt mieleeni, eikä niitä ole sen koommin näkynyt kaupoissa, joten mahdollinen hyöty piipun lyhennyksestä lienee ollut vähäinen.

Taittovirittyvässä aseessa olisi kovin lyhyt piippu hankala ampumamukavuuden kannalta: Viritykseen tarvittaisiin aina jonkinlainen piipunjatke vipuvarreksi. Sivuvipu-viritteisissä aseissa ei vastaavaa ongelmaa ole. Paineilmakivääreissä, esim. Sheridanissa, sijaitsee pumpun kahva piipun alla. Sen pituuden mukaan määräytyy myös piipunpituus, ja vipuvarsi alkaa tuntua hieman liiankin lyhykäiseltä kahdeksannen työ-iskun jälkeen. Useampaa kuin kymmenen pumppausta ei suositella, eikä niistä koituisi hyötyäkään, koska venttiilikoneisto on niin kierosti suunnitelty, että ylipaineet eivät pääse vauhdittamaan luotia, vaan ne jäävät painekammioon.

Jonkun käsivoimillaan elvistelevän "rambomiehen" ylipaineistamasta Sheridanista ei luoti lähde ehkä liikkeelle laisinkaan! Aseen iskuvasaran lyönti ei pahimmassa tapauksessa jaksa edes raottaa ilmaventtiiliä. Kolmenkin pumppauksen paineet riittivät laajalti tunnetun tapaturman ruumiinavausraportin mukaan viisivuotiaan pikkupojan tappamiseen. Tapahtui Jenkkilässä: Muutamaa vuotta vanhempi isosisko jaksoi paineistaa aseen vain 30 % täytökseen ennen kohtalokasta laukausta. Lentoradalle yllättäen tullut pikkuveli sai luodin sydämeensä: Ei kitunut kauaa. Päivä oli helteinen ja poika pukeutunut sen mukaisesti paratiisilliseen asuun. Ohut puuvillainen T-paitakin olisi koitunut onnettomuuden tutkijoiden suorittamien testiammuntojen tulosten mukaan pelastukseksi, mutta osana oli jättää tämä kyinen murheen laakso jo varhain. (Kts. N:o 262 vuoden 1938 virsikirjasta).

Suomessa kähisivät kalkkivaarit, ja nyttemmin vikisevät viherpipertäjät, että: "Ilmakivääri on teholtaan riittämätön minkään elollisen olennon tappamiseen! Sillä ei saa ampua varpustakaan! Näin sanovat Laki ja Profeetat!" Mitenkähän lienee taas kerran sen käytännön laita? "Pumagi jest pumaga, a praktika..." Joku voinee joskus uhrata jonkin ikääntyneen "Ukko-Haenelin" sisäballistisen tutkimuksen alttarille, jos omistaa niin herkän luotinopeusmittarin, että sen valokennot pystyvät näkemään ja rekisteröimään 4.5 mm luotien ylilennot. ("Öilerin" Sky Screen havainnoi sopivissa valo-olosuhteissa jopa 2.5 mm läpimittaisen flesetin). Piipunpituutta voi aluksi jatkaa 4.5 mm sisämittaisella putkella, jos sellaisen jostain löytää. (Ei ole standardikokoa). Rihloja ei piipunjatkeeseen tarvita: Diabolot massavakautuvat sileässäkin putkessa, ja ovathan ne jo saaneet kiertoliikkeensä varsinaisen piipun rihloista, joiden tarpeellisuus on tosin usein kyseenalaistettu; syystä kyllä.

Itsellänikin on ollut lukuisia sileäreikäisiä ilmapyssyjä, alkaen v. 1957 Joulupukin tuomasta "Malli HÄRMÄN MEKANO":sta, johon ladattiin Tampereen Haulitehtaan 3.5 mm lintuhauli N:o 8 suusta sisään pudottaen. Tarkkakäyntisempi "RWS Meisterkugel" piti työntää piippuun rautalangasta oikaistulla "ladstickalla". Diabolo-luoti piti myös kalibroida, koska messinkisen piipunputken sisämitta oli 4.0 mm:n luokkaa. Myöhempiin takaaladattaviin lutkuihin kävi "Mestarikuula" ilman esileikkejä. Peltirakenteisen, myöskin messinkiputkella sisäpiiputetun Dianan tarkkuus oli jopa yllättävän hyvä, vaikka senkin piippu oli rihlaamaton. Sitä tyyriimpi, teräksestä työstetty raskas Diana olikin jo tappokones: Yksi kuolemantapaus on tiedossa omassakin kinkeripiirissämme, vahingonlaukauksen osuttua sisään teini-ikäisen pojan korvakäytävästä.

Kun piipunjatkeen kera on testiammunnat ammuttu (lyhentän jatkoputkea vaikkapa 50 mm:n askelin, tai 100 mm:n, jos jatkoputken pituus on useampia metrejä), aletaan lyhennellä varsinaista piippua 50 mm:n pätkä kerrallaan, kunnes ase käy mahdottomaksi taittovirittää. Ennakkovaroitus: Testi voi olla ns. "nollatutkimusta", eli suurin saatava lähtönopeus saattaa löytyä juuri alkuperäisellä piipunpituudella. Esimerkinomaisesti mainitun "Ukko-Haenelin" suunnittelija Hugo Schmeisser osasi varmasti optimoida ilmasylinterin tilavuuden, jousen työntövoiman, ja piipunpituuden, tuottamaan suurimman mahdollisen lähtönopeuden liukastamattomille diabolo-luodeille. Samainen jäbä suunnitteli kisällityönään ainoan viime vuosisadalla keksityn todella uuden jalkaväki-kaliberisen asetyypin: Konepistoolin.

Ilmakiväärin sylinterin voiteluun on suositeltavaa urheilutarvike-kaupoissa myytävä erikoisöljy, joka ei ole altista tuottamaan "diesel-vaikutusta". Puristuspaineessa paukahtavat öljyt tai "irroitusöljyjen" liuottimet lisäävät luodin lähtönopeutta, mutta ne lyhentävät aseen käyttöikää. Jos ilmanpaine on sinällään riittävä pienriistan (tai hieman suuremmankin) metsästykseen, ei mitään erityisiä tehon lisäystoimia tarvita. Tarkka sihti riittää ja halpakin ilmakivääri voi olla tarkkakäyntinen ase. Lievästi öljykostea reikä on toki aina liukkaampi kuin täysin kuiva piipunputki, mutta sylinterin voiteluun on viisainta käyttää erikoisvalmisteita tai aseen valmistajan suosittamia liukasteita.

Sylinterin "kuivavoitelu" jollain teflon-partikkeleita sisältävällä liemellä (esim. BREAK-FREE) tai molybdeenisulfiidi-suspensiolla (esim. CARLAKE "Kosteudenpoistoöljy") tahi orgaanista MoS2:ta sisältävällä aineella (esim. DRI-SLIDE) on O.K. joissakin tapauksissa, kunhan ampumisesta pidättäydytään siiheksi, että voideaineiden liuottimista on enin osa haihtunut. Joidenkin jousimäntä-ilmapyssyjen männäntiiviste vaatii voitelun asianmukaisella maaöljy-valmisteella - ainakin aseen "sisäänajo-vaiheessa". Ohjeet annetaan asetyypin myötä: Ne eivät ole aina myyntipuhetta, vaan joskus täyttä asiaakin.

"Diesel-efekti" on tuotettavissa vaikkapa muutamilla pisaroilla eetteripitoisia kamferitippoja aseen ilmasylinteriin juuri ennen laukausta. Se toimii vain voimakkaimmissa jousi-mäntäpyssyissä; ei siis paineilma-aseissa. Yliannostelusta ei saada hyötyä, koska vain sylinterin sisältämän ilman happi on käytettävissä nestemäisen polttoaineen palamiseen. Joskus 1960-luvulla oli tuotannossa Länsi-Saksassa jonkin aikaa Barracuda-ilmakivääri, johon voitiin asettaa etyylieetteriä sisältävä ampulli. Siitä annostui muutama pisara eetteriä ilmasylinteriin, milloin tehostusta tarvittiin. Aseen valmistus kuitenkin kiellettiin pian, vetäen lupavapauden raja 7.5 Jouleen, eivätkä Barracudat kai kauaa kestäneet käyttöäkään, jos tehostettuja laukauksia ammuttiin säännönmukaisesti, vaikka niiden "optio" oli olemassa vain erikoistilanteiden varalle.

Ase saattaa turmeltua pienelläkin laukausmäärällä, eli Diesel-konstiin on lupa turvautua vain ÄÄRIMMÄISESSÄ pakkotilassa. Ei siis suositella räkättirastaiden herukka-pensaille aiheuttaman "ilmavaaran" torjuntaan, johon riittää pelkkä ilmanpainekin, vaan esimerkiksi kodinturvakäyttöön, olkootpa kohteina rosvot taikka CIAt. (Niillä ei ole vähäisintäkään eroa: Ryöstöretkellä molemmat! Muinais-suomen sana "ryöstö" tarkoittaa mm. ulosmittausta tai takavarikointia). AINA on yritettävä osua SILMIIN! Ilmakiväärin teho on rajallinen jopa diesel-vaikutuksella parannettuna. Ilma-hirvikiväärithän siirtyivät asehistorian kellastuville lehdille jo noin 200 vuotta sitten.

1706 MM; Pete


Taistelutahtoa & Työ-uljuutta hermeettisessä lasikuoressa

Kerroit joku aika sitten, että sota-aikana "aseveli" käytti pervitiiniä piristeenä. Ukkini kertoi, että he olivat saaneet ryssiltä sotasaaliina lasisia ampulleja. He olivat testanneet niitä: "Sen jälkeen en nukkunut melkein kahteen vuorokauteen, oli niin p..leen virkeä olo!". Liekö kyse samasta aineesta?

Nim. "Tehotippoja"

  Erittäin todennäköisesti oli! Met-amfetamiini oli jo ennen 2. maailmansotaa tunnettu adrenaliinin sukuinen "synteettinen hormooni", eli samaa tavaraa, nestemäisessä muodossa. "Pervitin" oli saksalaisen valmistajan rekisteröity tavaramerkki, kuten "Aspirin" oli Bayerin kehittelemän asetyyli-salisyylihapon kauppanimi jo vuodesta 1899. Erään romantisoidun "Leningradinpiiritys"-kirjan mukaan oli Pietarin Motissa keksitty jokin ihmeitätekevä taikajuoma, joka mm. muutti pelokkaimmankin musikan: "Rautaisen rohkeaksi, väsymättömäksi, säälimättömäksi ja aina valppaaksi Neuvosto-Isänmaan puolustajaksi". Kirjan nimike ja tekijä ovat valitettavasti unohtuneet, kuten myös siinä mainitun rohkaisurohdon nimi.

Oireet viittaavat metamfetamiiniin. On todennäköistä, että "nerokkaat neuvosto-tiedemiehet" olivat analysoineet Pervitinin koostumuksen ja syntetisoineet rinnakkaisvalmisteen. Tapahtuiko se sodan aikaan, vaiko jo ennen Suurta Isänmaallista Sotaa; ei ole tiedossani. Talvisodan aikana oli tavanomaisin doping-aine vielä "Spiritus Tenuis Frumenti" eli proosallinen votka, eikä lääkintämiesten laukuistakaan löydetty mitään uudenlaisia rohtoja. Huomiota kiinnitti vain taistelukaasujen vasta-aineiden paljous: Oli varauduttu mm. sinappikaasuhyökkäyksiin, tai oman tykistön harhalaukausten seuraamusten ensi-hoitoon. (Muutamia 1. maailmansodan aikaisia klooripikriini-kaasukranaatteja olivat venäläiset ampuneetkin Talvisodassa, mutta laukausten harvalukuisuudesta päätellen kyseessä oli erehdys; ei tuottamus).

Lääkintälaukut oli pakattu usein jo Puolan sotaretkeä varten, mutta siellä ei kohdattu merkittävää vastarintaa: Joillakin seuduilla Itä-Puolassa Puna-Armeija vastaanotettiin kirjaimellisesti lauluin ja kukkasin. Niiden väestöstä oli huomattava osa (joskus enemmistökin) juutalaisia, jotka tiesivät tulevaisuutensa siinä tapauksessa, että miehittäjä olisi tullut toisesta ilmansuunnasta. Tytöt heittelivät kukkien lisäksi myös omenoita, joiden sato oli juuri korjattu syyskuun jälkipuolella 1939. Rahvaan tapakulttuuria tuntevat politrukit (monet heistä itsekin seemiläisen rodun edustajia) tiesivät, ettei omenalla heittäminen ollut vihamielen ilmaisu, vaan toivotus tervetulleeksi ns. yöjalkaan. Heimon folkloren mukaan jo sen esi-äiti Eeva houkutteli omenalla esi-isä Adamin kiellettyihin puuhiin.

Kertomuksia ampulleihin pakatusta piriste-liuoksesta, jonka maistamisesta tuli: "Outo, onnentunteinen olo, vaikka aine ei viinalta maistunutkaan", on Jatkosodan ajalta paljon. Tavallisimman arvelun mukaan kyseessä olisi ollut jokin oopiumin sukuinen aine, mutta nehän olisivat alkaneet väsyttämään, eivätkä piristäneet. Jokseenkin kaikki oopium-alkaloidien johdannaiset maistuvat kitkeriltä, ja "Tinct. Laudanum" on ruskeaa, kun taas vedenkirkas "tehotippa" oli melkein mautonta. Sekin havainto viittaa synteettiseen hormooniin, eikä opiaattiin.

Esimerkiksi heroiinin maun olisivat suomalaiset tunnistaneet "yskänpastilleista", joita jaettiin flunssaa poteville miehille vartiovuoron edellä. Köyhällä Suomen armeijalla ei ollut varaa huomattavasti kalliimman kodeiinifosfaatin hankintaan: "Hepo" maksoi saman verran per kilogramma, mutta tarvittava kerta-annos oli ehkä sadasosa. Lääkintämies syötti yleensä yhden Tabl. Diacetyl Morph.:in vartioon lähtijälle, ja antoi toisen varalle, jos yskä oli paha. Tupla-annos aiheutti tyynenrauhallisen olon, mutta ei vielä nukahdusta. Vartiomiesten toimeenpanemat väärät hälytykset, eli aiheettomat ammuskelut "oletettuja vihollisia" kohti harvinaistuivat aina kun liikkeellä oli pientä flunssanpoikasta, joka ei vielä nostanut yli +38 C kuumetta..

Ampulli-rohdon nauttimisen vaikutus taas oli päinvastainen: Kaikinpuolinen ylivalppaus ja jopa harha-aistimukset, jos vartiomies oli valvonut kolmekin vuorokautta yhteen putkeen. Siinä tilassa avattiin tuli jo pienintäkin risahdusta kohti. Samat oireet tuotti myös Pervitin, jota tosin oli jakelussa vain erikoistarkoituksiin (esimerkiksi kaukopartiomiehille) ankarien ukaasien kera, että: "Käyttö on sallittu vain todellisessa pakkotilassa". Hyväkuntoinenkin mies saattoi kuluttaa elimistönsä viimeiset voimavarat huomaamattaan loppuun "höökipulverin" myötävaikutuksella, vajaassa viikossa, siinä harhakäsityksessä, että hän pystyy painamaan matalalentoa korvessa, yötä-päivää, hetkeäkään nukkumatta ja viimein edes mitään syömättä.

Todellisessa pakkotilassa olivat eväät tosin käyneet vähiin, tai jo loppuneetkin. Huolto oli estynyt, syystä tai toisesta: Partiomies oli eksynyt porukastaan tai koko partion oli luultu siirtyneen sankarien tummaan joukkoon, yhteyksien katkettua ja vihollisen harhautettua suomalaisten tiedustelua radioviestillä, että: "Valko-suomalaisten lahtari-bandiittien rikollinen lauma on likvidoitu viimeiseen mieheen" jossain Kirovin Radan jonkin laiturivaihteen lähimaastossa. Tiettyyn rajaan saakka pystyttiin suomalaisiakin radiotiedustelijoita bluffaamaan, jos yhteyttä partioon ei oltu saatu esim. laitevikojen takia.

Muutamat kertomukset Pietarin Motissa ahertaneiden Sosialistisen Työn Stahonovilaisten Sankareiden viime vaiheista saavat aikaan otaksuman, että leningradilaisten tiedemiesten "keksimä" rohkeutta nostattava taikajuoma oli jakelussa myöskin kaupungin teollisuustyöläisille - muodossa tai toisessa nautittuna, tietoisesti tai tietämättä, vaikkapa työvuoron alussa ja tauoilla tarjoillun teenkorvikkeen "mauttomana mausteena". Ankeimpina aikoina riitti päivittäisen elintarvike-annoksen kalorimäärä Pietarin Motissa pelkästään "vegetaatioon", eli välttämättömimpien elintoimintojen ylläpitoon, mutta ei kovin kauaa kestäviin kevyimpiinkään työsuorituksiin.

Jos on uskominen sankaritarinoihin "työ-uljuudesta", tekivät mm. aseteollisuuden työläiset 12-tuntisia työvuoroja sorvien, pora- ja jyrsinkoneiden tai muotoilupuristinten ääressä. Niihin tarinoihin on ainakin helppo uskoa, että monet heistä kuolivat seisoville jaloilleen työkoneidensa ääreen! Loppuunsa saakka heidät piti työntouhussa "iskuritempoon" tuskin pelkkä lojaalisuus Neuvostovaltaa ja Isä Aurinkoista kohtaan, tai edes politrukin viuhuva ruoska, vaan ilmeisesti jokin adrenaliini-hormooniakin voimallisempi piriste; todennäköisesti metamfetamiini.

Sen aineenvaihduntaa kiihdyttävä vaikutus auttoi elimistöä muuttamaan proteiinejaan ja rasvavarastojaan energiaksi, jota elintarvike-annoksista jäi puuttumaan. Kun proteiinilähteinä alkoivat olla oma maksa sekä sydänlihas, ja rasva-ainesten viimeinen varasto, aivokudos, tuli käyttövuoroon, oli loppu jo lähellä. Normaalisti eivät hitaastikaan nälkään nääntyvän ihmisen aivot päädy oman elimistön vararavinnoksi, mutta hormoonitoiminnan tehostaminen synteettisillä (suun kauttakin nautittuina vaikuttavilla) valmisteilla tuottaa, pidemmän aikaa jatkuvana, elimistön normaalitoimintojen rajat ylittäviä ilmiöitä.

Termit "työ-uljuus" ja "työmaine" esiintyivät bolsheviikkivallan loppuun saakka ansiomerkkien nimityksinä: Työmaineen kunniamerkkejä oli ainakin kaksi luokkaa. "Työuljuudesta"-mitali oli erikseen, mutta työn sankari saattoi saada sen kai useampaankin kertaan. Lisäksi oli jakelussa "Znak Potshota"-ansiomerkki. Ansioituneimmat Sosialistisen Työn Sankarit alkoivat vanhemmiten muistuttaa ylenpalttisesti koristeltuja joulukuusia. Jotkut kantavat yhä viekäkin wanhan wallan aikaisia kunniamerkkejään mm. vappuparaateissa.

Eriasteisten ansiomerkkien keskinäistä arvojärjestyksestä en saanut tarkkaa selkoa, vaikka tilailin "Neuvosto-Karjala" -lehteä yli kymmenen vuoden ajan, koska sen paperin laatu oli soveliasta muutamiin teknisiin käyttötarkoituksiin, toimituksellinen sisältö oli ajoittain riemastuttava, ja tilaushinta kolmivuotiskausiksi lähinnä nimellinen. Säännöllisten tulojen saannin lakattua oli ollut pakko keskeyttää "Aku Ankan" tilaaminen, mutta jotakin hupia piti saada. Nykyisessä "Karjalan Sanomat"- lehdessäkin esiintyy ajoittain sotamuistelmia, joiden sisältö on ristiriidassa suomalaisten kokemuksiin verrattuina samoilla rintamalohkoilla samoina aikoina.

Historiasta nykypäivään:

Metamfetamiinin jakelua koskevien olettamusten mahdollista vahvistusta tarvinnee tuskin enää kauaa odottaa saatavaksi Suomessakaan niistä siisteistä kaakeliseinäisistä työhuoneista, joissa "pilvenveikoille ja -siskoille" suoritetaan avajaisia: Metamfetamiini on ilmaantunut jo kuukausia sitten katukauppaan pääkaupunkiseudulla. Sikäli kuin virkakunnalta on tietoja tihkunut, on ainakin yksi tuottelias tavaran alkulähde Pietarissa. Lieneeköhän Suuren Isänmaallisen Sodan aikainen tuotantolinja käynnistetty uudelleen, uusien yksityisyrittäjien toimesta?!

"Met-A:n" tuotanto on yksinkertainen prosessi. Akateemikon tasoisiakin kemistejä sinnittelee, yksistään Pietarissa, työttöminä, tai riittämättömän eläkkeen, varassa ehkä satoja. Maksukykyinen Mafia voi valita heistä parhaat päältä! Olipa taannoin perin huvittavaa kuunnella puhelimessa muutaman rahankerjääjän repliikkejä: Tyttö luuli aivan vakavissaan, että päihde-ongelma Suomessa on "ohimenevä muoti-ilmiö, josta päästään pian eroon valistuslehtiä julkaisemalla, kunhan kansan karttuisa käsi vain kustantaa ko. valistuksen". Tästäkin asiasta on Parempi Tieto. Eikä valitettavasti kovin lohdullinen: Mikään Suomessa toteutettava toimenpide ei ole koskaan vaikuttanut siihen, mitä Pietarissa milloinkin tapahtuu.

Tämä on henkilökohtainen repliikkini keskusteluun niinsanotusta päihde-ongelmasta, johon keskusteluun jokainen julkisen sanan edustaja on kuulemani mukaan "haastettu osallistumaan"! Keskivahva olutkin voi olla ongelma, mutta ongelma on sen hinta (= verot). Laimean "pihkaveden" tuotanto- ja jakelukustannukset olisivat alle 2:00 mk/litra. Lapin miehet sanovat: "Jänkhän ei vetthä kanheta!" Tehoavan ainesosan ja liuottimen pitoisuuksien välinen epäsuhta on siis myös ongelma, ajatellen asiaa tieteenharjoittajan kyynisellä tunteettomuudella: Gramma jauhetta tai muutama millilitra liuosta kulkee huomaamattomammin kuin litran palautuspullo tai "six-pack", jossa tehoavan ainesosan pitoisuus on max. 4.7 vol.-%

Mieleen nousevat vanhan itkelmä-laulun sanat: "Älkää kysykö:/ Mistä johtuu/ päihde-ongelma?!" (Kaltaiseni hieman wanhemman lewy- ja lieriö-musan diggarin on mahdotonta muistaa, oliko solistina "Pelle Miljoona", "Eppu Normaali" vaiko peräti "Maukka Perus-Jätkä". Kirilä tai Aleksandr Babitzin hän ei ainakaan ollut, koskapa kuuntelin viisun loppuun asti). Kyyninen tieteenharjoittaja vastaa itkelmässä esiintyvään retooriseen kysymykseen: "Se johtuu käytännöllisistä ja verotuksellisista syistä". Punk-tyyliin karjutusta itkelmästä jäi myöskin mieleen sen edellinen lause: "Älkää kysykö:/ Mistä johtuu väkivalta?!"

Vastaus moiseen tyhmään kysymykseen löytyy jo Toivo Louko:n laulamana, paljon wanhemmalta grammofooni-sawikiekolta: "Wain KIWÄÄRI on turwammwe/ ja luonto leijonan!" Eikä sana "luonto" tarkoita Afrikan savannia, vaan SISUa, eli häikäilemätöntä, sekuntiakaan empimätöntä rohkeutta toimia tilanteessa tilanteen vaatimalla tavalla. Millähän helskutin taikajuomalla tai rokotuksella sitä saataisiin istutetuksi EU-suomalaisiinkin? Tätä pähkäilee...

1606 MM; PT


Supulataukset ja naski-jahdin Suomen Ennätys

Tommy: Tervehdys Parahin Pintawiallinen Terwas-Kanto! Sähkötin tuossa just liikkeelle ensimmäisen vuosittaisen GOW jäsenmaksuni, FIM 100, jonka katsoin sopivammaksi tiedon laatuun nähden kuin ehdotettu nimellinen 35. Toivottavasti en missannut mitään tärkeää. (Esim. Suomi-kp tarinan kuudes osa.)

Pete: Tere, tere, sano rääveliläinen! Lahovikaa on kannossa enemmän sisällä kuin pinnalla: Yritetään terwata (Chesterfield American Blend) ja kyllästää (Royal-kompassineste)! Tiedoksi "salakatselijoille": Jäsenmaksuja ei enää kauaa voi sähkötellä, vaan ne täytyy postitella heinäkuun alusta alkaen. (Osoite: GOW. PL 525. 80161 JOENSUU). Korotuspainetta tulee vitonen, mutta säästyypä monelta visitoorilta siirtomaksu, joka lie 15 markkaakin pankkienvälisestä siirrosta. (1.lk kirjemerkki bungaa 3:50 mk, joten säästöä syntyy, jos kirjekuorenkin tekee itse). Ylä- tai alarajoja ei sinänsä ole: Jotkut ovat lunastaneet oikeutensa "erikoisjakeluun" jo vuoteen 2009 saakka! Aiempi 35 mk oli muistaakseni ASE-lehden irtonumeron kioskimyyntihinta.

Ameriikasta on siirtomaksu 30 taalaa, vaikka vain yhden "buckin" tänne sähköttäisi, ja vain tasan YKSI ulkomaan visitoori on edes löytänyt siirtosysteemin, jota voisi (teoriassa) käyttää sähköttelyyn. Sehän on tarkoitettu yritysten väliseen maksuliikenteeseen, eli suurisummaisten laskujen makseluun. Pankkisysteemit ovat siis p..seestä, kaikkialla maailmassa, eivätkä vain Suomessa! Wanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia pikkusummien siirtelyssä, niin kauan kuin setelipainojen rotaatiot pyörivät ja Kusti polkee fillarinsa pedaaleja.

Tommy: Kysymyksiäkin olisi.

1. Supulatausten aloitusannokset?
a. Pystykorva-kivääriin, piipunpituus 410 mm, venäläisellä rihlauksella, rihlannousu tuntematon. Vaimennin kotitekoinen, eli Model Tommygunner.
b. L1A1:een, Lithgow:n valmistama, piipunpituus 533 mm, länsirihlauksella, rihlannousu 305 mm. Vaimennin BR-Tuote T8.
Ajattelin käyttää 8 - 9 gramman lyijyluoteja, ruutina N305 tai N310. Olisko 0,5 grammaa ollenkaan pätevä alku? Karilla näkyy onnistuneen. Myös max. lataus 8 g kokovaippaluotisiin teeripateihin kiinnostaisi.

  Koopeen hylsyllisestä (9 x 19 mm/ 0.5 grammaa N310:tä) voit turvallisesti alkaa. Molemmissa tapauksissa, huomioiden Pystykorvan piipunpituus, joutuu ruutimäärää yleensä vähentämään, kunnes luoti lakkaa metelöimästä lentäessään, ja siitä vielä jokunen gramman sadasosa alaspäin, että saat marginaalia sää-olosuhteita varten. Kun keli kylmenee, alenee ääninen nopeus ulkoilmassa.

Ruudin N305 hankintakeino on (krö-hömm) poikkeuksellinen: Sitä ei saa ostetuksi purkkitavarana puodista. Messinkisissä kerta-annoskapseleissa (sininen puutulppa) oleva "Uusi PaPPi" voi vaihdella huomattavastikin ominaisuuksiltaan, joten annoskapseleita on suositeltavaa purkaa ainakin sata ja sekoittaa niiden täytteet mahdollisimman perusteellisesti keskenään. Eri ikäisissä annoskapseleissahan voi olla muitakin rohtoja kuin N305:ttä, mutta teho ja koostumus on jokseenkin sama kaikissa.

Sekaan voi tulla "Wanhaa Rowastia" (N310) ja jopa "Särmikästä Saarnaajaa" (N312; jyvät teräväsärmäisiä ja väriltään monenkirjavia; on kuulemma myytävänä kotilatureille Ameriikassa), mutta seosta voit annostella itseäsi vaarantamatta puolen gramman aloitusannoksen 8 - 9 gramman valuluodin taakse, ja vähennellä taas annosta, kunnes luoti lentää hissuksiin. Sitten vielä pois muutama sadasosagramma marginaalin aikaansaamiseksi. Voit "haarukoida" myös hyvää osumatarkkuutta etsien.

Ainakin L1A1:n .308 Win. -patruunoihin voi näpeäkäyntisin latinki olla hiukan allekin 0.40 grammaa "coctail-PaPPia" tai tasan 0.40 grammaa N310:tä. Annokset ovat suunnilleen samat myös 7.62 x 53R-kaliberiseen "partisaanikarabiiniin". Luoti sama molempiin aseisiin, kalibrointimitta .311" eli luokkaa 7.90 mm. Kastoliukastus vaikkapa Munkki-/Kokki-rasvassa on hyödyksi, vaikka luodin rasvakuurnissa on yleensä liukastevahaa.

Teeripatruunat: Vaippaluodin taakse on suositeltava vain vakioitu N310. Max. ladingit vaihtelevat ase- ja komponenttikohtaisesti. FAL:in britti-klooniin se on luokkaa 0.90 g (huomioitu hylsyjen jälleenladattavuus) ja 7.62 x 53R-patruunaan lähempänä täyttä grammaa. Luotisuositukset: .308:aan Sako 145A ja sissi-karabiiniin Lapuan rynnärinluoti. Nopeutta kehittyy jo niin paljon, että lyijykärkiluoti voisi olla ikäänkuin "dum-dum." Markus tai Kari voinevat joskus vilkaista QuickLOADista, kuinka vahvoiksi lataukset voisi teoriassa viritellä. Omassa "kirjoituskoneessani" eivät bitit ehkä piisaa, ja käyttötaitokin rajoittuu pelkkään tekstintuotantoon.


2. Tommy: Onko tietoo Tauno Pasasen nassunkaato-operaatiosta? Paikallisten kirjastojen tonkiminen on ollut täysin tuloksetonta. Tietoa saattaisi kyllä olla jossain "Pohjolan Poliisi Kertoo"- sarjan kirjoissa kunhan jostain löytäisi niin vanhoja. Webistä ei löytynyt kuin Hesarin juttu vaimon puukotuksesta. Hyvän kakkosen, Michael Plattin, toimista on tietoa vaikka kuinka.

Pete: Painettuja dokumentteja tapauksesta tuskin löytyy, paitsi joitain lehtijuttuja "nöf, nöf, kruiik!"-värityksellä, eli arvata voit, keidenkä puolella olivat sopulien sympatiat. Edesmenneen elokuvatuottaja/-ohjaaja Mikko Niskasen TV-sarja "Kahdeksan Surmanluotia" antanee totuudenmukaisimman kuvan tapahtumasta ja etenkin taustoista. Samoin mieliin painunut lehti-valokuva lumihankeen tökätystä konepistoolista, jonka tulenvaihdin oli muistini mukaan säädetty sarjatuli-asentoon. Lumeen tallatulla kinttupolulla taapertajilla oli "hengenriiston aikomus", koska Pasanen tiedettiin aseistautuneeksi, ja taitavaksi ampujaksi, jota nassut olivat ahdistelleet hänen pontikankeitto- ja salametsästys-elinkeinojensa takia jo niin monet kerrat, ettei hän virkavallan edustajia erityisemmin rakastanut.

Nimismies lähetti siis alaisensa suoraan surman suuhun, luottaen liikaa konepistoolien tulivoimaan. Tapaus tuo jotenkin mieleen Suomen Talvisodan alkuvaiheen, rintamahyökkäyksineen avomaastossa suljetussa järjestyksessä kohti suomalaisten asemia. Silloinkin olivat puolustajat määrätietoisia kotiensa koskemattomuuden suojelijoita, useimmilla aseinaan pulttilukkokiväärit. Tauno Pasasen viholliset lienevät tosin olleet vieläkin vihattavampia: Ainaisia päähänpotkijoita ja pamputtajia! Pasanen oli ehkä tullut tuntemaan heistä jokaisen mieskohtaisesti.

Mikko Niskasen TV-sarja on ehkä hieman tendenssimäinen, mutta siinä on ilmeinen pyrkimys pikkutarkkaan dokumentaarisuuteen. (Itse-sensuroitu siitä oli muistaakseni sentään suoranainen tai vihjeenomainen tappokäsky hälytyskeikalle lähtijöille). Ihme, että "Surmanluotien" tuottaminen, ja esittäminen & uusinnat ylimalkaan sallittiin! EU-Suomessa ei vastaava produktio olisi ehkä enää mahdollinen.

Takkuistahan oli mm. täysin fiktiivisen seikkailu-elokuvan "Routasydän" teatterilevitys ennen Suomen liitäntää Euroopan Unioniin: Leffan sai esittää vain kerran, vain yhdessä teatterissa/paikkakunta, eikä erityisen näkyvää ennakkomainontaa sallittu. EU-assosiaation jälkeen sallittiin jopa TV-esitys. Arveltiin elokuvan saattavan vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ennen EU-kansanäänestystä, vaikka raina lukeutuu "Mad Maxin" kategoriaan: Varsin laatuisa toimintaleffa toki, ollakseen kotimainen. En valitettavasti tiedä, onko "Routasydäntä" tai "Surmanluoti"-sarjaa saatavana videoina esim. kirjastoista. Videovuokraamoissa ei mokomia produktioita edes tunneta.

3. Tommy: Jutellessani muutaman Suomen sotien veteraanin kanssa hän kertoi miinoitustehtävästä Petroskoin takana jossain sodan vaiheessa. Mielenkiinnon herätti muisto ryhmänjohtajalla olleesta Suomi-kp:n vaimentimesta. Oli ollut piipunsuuhun kierrettävää mallia, jonka ryhmänjohtaja ruuvasi paikalleen vain erityistä tarvetta, eli vihollisyksilön hiljaista poistamista, varten. Ääni oli kuulemma vain "lukon kilahdus ja pikku poksahdus", mikä viittaisi aliääni-patiin.

En ole nähnyt mitään kirjallisuusviitteitä mokomasta laitteesta, edes sinun Suomi-kp jutussasi. Jutun kertojaa olen pitänyt luotettavana miehenä, joten uskoisin, että se on totta. Onko mainittu kp-vaimennin siis tosi salainen erikoisvehje vai mainitun ryhmänjohtajan tai jonkun muun mosurin oma kyhäys? Sama pateille: Oliko Talvi/Jatkosodan aikaan 9 x 19 mm:n supupateja normaalijakelussa vai olivatko nekin omia kehitelmiä?

Pete: Asevaimentimet eivät olleet mitenkään tuntemattomia kapineita sotien aikaisessa Suomessa. Olivathan jotkut kalkkivaarit vaatineet niiden hallussapidon kieltämista (mm. "Ilkka"-lehden yleisönosastolla) jo 1910-luvulla, koska "äänen tukahduttajat" edistivät vaarien mielestä salametsästystä. Tuohon aikaan salametsästäjät tosin käyttivät enimmäkseen ansoja ja loukkuja. Ampuma-aseisiin oli varaa heistä vain harvoilla, paitsi ehkä suustaladattaviin luodikoihin, joihin voitiin ladata melko hiljaiset puolipanoslatingit. Vaimentimen käyttö suulatausaseessa olisi ollut hankalaa, vaikka Maxim-suputin pikakiinnittyikin katkokierteillä.

Teknistä vaimennintietoutta teki tykö toimittaja Into Konrad Inha populaaritieteellisessä aikakauslehdessään: "Tiede ja Elämä" jo vuonna 1920! Sen piirroskuvien perusteella oli mahdollista askarrella täysin toimivia asevaimentimia esimerkiksi joukko-osastojen asekorjaamoilla. KP/-31:n piipunsuuhun ruuvattava suputin lienee ollut eräs näitä ase-aliupseereiden "firaabelihommien" tuloksia. Todennäköisesti ei edes ainoa lajissaan.

Asevoimien vakiokalustoon se ei kuulunut, toisin kuin kiväärivaimennin S-40 ja sen suomalaiset piraattikopiot, joista saatava hyöty oli kyseenalainen. KP/-31:n piipunseinämät ovat suu-puolellakin niin paksut, että kiinnityskierre on voinut olla piipun sisäpuolinen. Ihmeteltävää, ettei kukaan älynnyt ryhtyä rakentamaan vaimenninta Korsu-Suomen vaippa-aihiosta, jonka suuta ei oltu vielä taottu litteäksi.

Vaimennin saattoi olla asennettu johonkin reiältään syöpyneeseen hylky-piippuun: Kun karheareikäisen piipun läpi ammuttiin 9 x 19 mm pistoolinpatruunoita, jäi luodin lähtönopeus alisooniseksi. Mahdoton suoritus ei tietenkään ollut täysteho-patruunan purkaminen ja ruudin vajauttaminen. 9 mm patruunoiden jälleenlataus oli tuolloin harvinainen harrastus, mutta niiden purkaminen ja luodin uudelleen asettaminen hylsyyn oli mahdollista ilman erikoisvälineistöäkin. Luodin asettimena saattoi toimia vaikkapa KP/-31:stä irrotettu piippu.

Kiväärinpatruunoiden uudelleenlataamiseen oli joskus asianmukaiset pelit ja pensselit "töpinän" asehuolto-henkilökunnalla. Sissiluutnantti Lauri A. Törni latautti uudelleen vaimenninkiväärinsä ylitehokkaat "puolipanospatruunat" rykmentin asekorjaamolla, saadakseen aliäänisen luotinopeuden. Vaimentimeenkin hän oli tyytymätön, koska se lyhensi aseen tarkan kantaman muutamaksi kymmeneksi metriksi. Latauksen vaihtamisen motiiviksi mainitsee kirjallisuus "tarkkuuden parantamisen", mutta 7.65 mm Parabellumin ruutiannos 9.65-grammaisen S-luodin saatteena tuottaa kiväärillä M 91/30 ammuttaessa aliäänisen luotinopeuden - etenkin kun luoti joutuu läpäisemään vaimentimen S-40 (tai sen suomalaisen kopion) kaksi kumitulppaa.

Sinikaulaisen ja siniseksi maalatulla hylsynkannalla väri-koodatun VPT:n puolipanospatruunan ruutimäärän vajaannuttaminenkin olisi riittänyt, mutta koska aikaa kokeiluihin ei ollut, eikä kovin paljon patruunoitakaan, jouduttiin toimimaan "varman päälle". 7.65 mm Parabellum-patruunan ruutimäärä oli tunnettu ja valmiiksi mitattu. Kokemusperäisesti tiedettiin kai myös se, että ko. annos kehittää tarkoituksenmukaisen lähtönopeuden.

Arkistokuva: Vaimennin Glushitel S-40.

Ainoalla sissijotoksella, jolle Törni otti vaimenninkiväärin riesakseen, nuo pistooliruudilla uudelleenladatut supupatruunat joutuivat tositoimiin väijytyksessä ja seuranneessa lähitaistelussa, jossa ampumaetäisyydet olivat muutamia metrejä. Patruunoiden loputtua Törni joutui käyttämään kivääriään "astalona" kuin runon Sven Dufva. Käsikähmässä hajonneen aseen kappaleet hän polki suohon, eikä enää myöhemmissä Jatkosodan vaiheissa hyväksynyt epätarkkaa ja tulivoimatonta vaimenninkivääriä porukkansa kalustoon. Vaimentimella varustettu konepistooli olisi ollut huomattavasti käytännöllisempi kaukopartioiden varusesine. En epäile hetkeäkään kuulemasi kertomuksen todenperäisyyttä: Eihän suvereenissa Suomessa (1918 - 44) suinkaan eletty samanlaisessa tietotyhjiössa kuin sittemmin Rähmä-Suomessa aina 1970-luvun lopulle saakka.

Vaimenninteknologia oli tunnettu kirjallisuuden kautta vuodesta 1920, ja jonkinlainen kiväärivaimentimen prototyyppikin oli valmistettu 1930-luvun alkuvuosina (tai ainakin kiinnike, jolla Maxim-vaimennin voitiin asentaa johonkin kotimaiseen kiväärimalliin). Kaukopartio-folkloressa mainitaan toisinaan vaimentimella varustetut Parabellum-pistoolit, mutta niiden olemassaoloon ei löydy kirjallista vahvistusta. Jos niitä oli ylimalkaan olemassa, ne olivat "epävirallisesti" askarreltuja, kuten myös etuvaimentimella varustettu KP/-31. Ihmeellisempiäkin varusesineitä ideoitiin "Siellä Jossakin", kuten kp:n ja liekinheittimen yhdistelmä, jonka virallista tuotantoon omaksumista harkittiin täysin vakavissaan.

Kertomus Lauri A. Törnin sissijotoksesta "supuvintofkan" kera löytyy mm. Törni-trilogian ensimmäisestä kirjasta "Leijonamieli", by Kari Kallonen & Petri Sarjanen. Tapahtuma ajoittuu lokakuun 1942 jälkipuoliskolle, jolloin kotimaiset puolipanospatruunat A0230 oli jo ladattu, ja jakelussa oli ilmeisesti myös suomalaisia vaimentimia. Patruunoita ladattiin puoli miljoonaa kappaletta VPT:n toimesta. Vaimentimia valmistui 250 kpl kivääriin M 91/30 ja toiset 250 suputinta kivääriin M/-39 kiinnittyviksi - aivan turhaan!

Käyttö oli vähäistä. Törnin seikkailu on ainoa tuntemani vaimenninkiväärin "joukko-osastokokeilu". Ylitehokas "762 kiv S- ½-panospatr A0230" oli yhtä meluisa, ammuttiinpa se vaimentimen kera tai ilman suputinta, koska yliäänisen luodin lentoräikäisy oli jokseenkin yhtä äänekäs kuin kiväärin suupamaus. Patruunat "väärinkäytettiin" ilmeisesti metsästys-tarkoituksiin, ampuen ilman vaimenninta, jolloin A0230:t saattoivat olla varsin tarkkakäyntisiä. Itä-Karjalan aarniometsissähän oli runsaasti riistaa, ja sotureilla nälkä aina vieraanansa.

Kuva: Suomalainen puolipanospatruuna (VPT/Lapua tai Kanavuori). Ladattu paukkupatruunaruudilla N14. V0 noin 430 m/s. 9.6 gramman S-luoti. Esikuva saatu venäläisestä mustahylsyisestä 7,62x53R -patruunasta, jota ammuttiin Glushitelj S-40 -vaimentimella varustetulla kiväärillä.

Suomalaisia puolipanospatruunoita ladattiin v.v. 1942-43 runsaat puoli miljoonaa kappaletta. Merkkiväri oli sininen. Hylsynpohjan lisäksi oli hylsynkaula ja sen etupuolinen osa luotia lakattu sinisiksi. (Luodin kärjen siniväri on panssariluodin tunnus). Kotilataaja voi jäljitellä alkuperäislatausta 0.65 gramman / 10 grainin annoksella Vihtavuoren ruutia N310 tai Hodgdonin HP38:aa tahi Clays-ruutia, ja Lapuan luodilla B466 Lockbase; paino 9.7 grammaa. Lataus on sopiva myös .308 Win. ja .30-06 Springfield-patruunoihin.

Aseen tähtäimiin tarvitaan kenties suurehkokin säätö puolipanospatruunoiden osumien saamiseksi kohdalleen, mutta latausten käynti on yleensä erinomainen. Venäläinen 'musta patruuna' on muodoltaan VPT-patruunan kaltainen. Luoti voi olla niklattu, tai kuparoitu ja kemiallisesti mustattu rautavaippainen 9.6 grammaa painava S-luoti. Hylsy on joskus sinistettyä rautaa tai terästä, mutta usein mustattua messinkiä. Ihmeteltävän usein oli puolipanospatruunat ladattu englantilaisiin ylijäämähylsyihin; kantaleima 'Kainok' (venäläisin kirjaimin) ja vuosileima '16' tai '17'. Ruuti on hylsyissä irrallaan. Latausmäärä 0.60-0,70 grammaa Sokol- tai pistooliruutia.


Kuva: Nimityksen "7.62-mm Ohotnitshje Patron" etymologia on arvailujen tai päätelmien varassa, kuten moni muukin venäläisten erikoispatruunain historian yksityiskohta: Kuka suunnitteli? Milloin? Mitkä tehtaat latasivat? Milloin? Mikä oli lopullinen käyttötarkoitus? Täsmälliset vastaukset saanemme joskus historioitsijoilta, joilla ei ole puolue- tai Komsomol-taustaa, kuten takavuosien harmaantuneilla neuvosto-akateemikoilla.

Tämänhetkisenkin tiedon mukaan ehti "metsästyspatruuna" mukaan 2. maailmansodan melskeisiin, vaikka se ei itse pahemmin melskannut tai metelöinyt. Patruunoita tehdasladattiin ja jaeltiin sodan jälkeen ammattimetsästäjille "siviilimerkinnöillä" varustetuissa pahvirasioissa.

Pienriistan, kuten metsälintujen ja turkiseläinten jahdissa patruuna onkin erittäin käyttökelpoinen ballistisilta ominaisuuksiltaan.Pienoiskiväärien ja .22 LR-patruunain tuotantohan käynnistyi Neuvosto-Venäjällä varsin myöhäisessä vaiheessa, eikä haulikon ulottuvuus ollut riittävä kaikkiin käyttötarkoituksiin erämetsissä.


Vakiorakenteisen KP/-31:n kertatulilaukaus vakiopatruunallakaan ei ole paljoa äänekkäämpi kuin kiväärinlaukaus ½-panospatruunalla, olipa kiväärissä vaimennin kiinnitettynä tahi ei. Luodin lentomelun lisäksi oli unohdettu, että vaimentimen kumilaatat naksahtavat, kun luoti ne puhkaisee. Alkuaan oli S-40:ssä 25 mm:n paksuiset luonnonkumikiekot. Sitten kokeiltiin 15 mm paksuja kiekkoja, materiaalina Lebedev-keinokumi tai Sovpren (= neopreeni). Viimeisessä variaatiossa S-43 lisättiin 15 mm:n paksuisten sovpreenikiekkojen lukumäärä kolmeksi, mutta meluisuutta ei saatu vähenemään, ja alettiin jo tietää, ettei vaimenninta tarvita lainkaan, kunhan patruunat ladataan kevyemmillä pistoolinluodilla ja asianmukaisella määrällä nopeasti palavaa haulikko- tai revolveriruutia.

Suomalaisissa vaimenninkopioissa lienevät kiekot olleet luonnonkumia. Ne valmisti Nokian Gummitehdas Oy. Kiekon paksuus oli 15 mm. Saksalaisten valmistamissa S-40:en variaatioissa oli ilmeisesti 25 mm paksuiset vaahtokumikiekot, ja varsin tyydyttävä vaimennuskyky, johtuen tietenkin onnistuneesta supupatruunasta, 7.9 mm Finower Nahpatrone, jonka luodin nopeus oli 300 m/s vaimentamattomastakin Mauser M-98 k:sta ammuttaessa. Saksalaisen vaimentimen kera oli kohtalaisen tarkka ampumaetäisyys jopa satoja metrejä. Alkuaan oli kumitulppavaimennin saksalainen keksintö, ja ainakin Eissfeldtin patentista ilmenee kumikiekon ristiviillos, joka kai puuttui Nokian Gummitehtaan kiekoista? Viillos on ilmeisen tarpeellinen osumatarkkuuden kannalta.

Aseen tähtäin jouduttiin säätämään jonnekin 800 metrin pykälään tai kauemmaksikin, ryhdyttäessä ampumaan pisimmille käytännöllisille etäisyyksille "Lähipatruunoilla" vaimentimen kera. Suomalaiset ½-panospatruunat oli kopioitu venäläisistä vastaavista mustahylsyisistä patruunoista, joiden ballistiikan mukainen tähtäinten säätötaulukko oli leimattu tai kaiverrettu S-40:en vaipan kylkeen. Suomalaisetkin omaksuivat saman taulukonn.

Puolipanos-latauksen ballistiikkaa voidaan jäljitellä Lapuan 9.7-grammaisella .308" Lock Base -luodilla ja 0.65 gramman annoksella ruutia N310. (Alkuperäislatingeissakin A0230 oli ruudin laji ja määrä edellämainittu). 9.65-grammainen S-luoti oli vieläkin alimittaisempi venäläisrihlaukseen kuin on .308-kaliberinen Lock Base. Samaa latausyhdistelmää voi käyttää myös .308 Win.- ja .30-06 Springfield-patruunoissa. Nimitys "puolipanospatruuna" on hieman erehdyttävä. Oikeellisempi olisi "puolinopeuspatruuna" tai "puolipainepatruuna".

Kuva: "partisaanipatruuna" ja "kokomusta" patruuna.

Arvellaan, joskaan ei voida vannoa, että nimike on lainaa venäjänkielisestä termistä: "Polusharjad Patron". Vaimenninvaippoihin kaiverretuissa varoituksissa kehotettiin ampumaan: "Mustia Patruunoita", eikä ainakaan minkään sortin taistelupatruunoita. Tehdasladattujen supu-patruunoiden koodiväri oli vihreä luodin kärki ja hylsyn kanta; vuoden 1941 jälkipuolelta alkaen vihreä oli vain luodinkärjen huippu ja nallia ympäröivä lakkarengas, koska oli ilmeinen sekaantumisriski valojuova-patruunan T-30 kanssa.

En-tiijjän paikka tulee väistämättä eteen, koska edes venäläiset kirjallisuuslähteet eivät tunne koko patruunatyyppiä! Se lienee ollut lyhytaikaisessa tuotannossa, kun varsinaisen partisaanipatruunan kehittely oli keskeytetty poliittisista syistä, ns. "partisaaniliikkeen" myötä, Molotov/von Ribbentrop -sopimuksen seuraamuksena. On valitettavaa, että kenties kaikki Suomesta löytyvät S-40 -vaimentimet ovat "vihollisteni hallussa"! Vaipan varoitus-teksti kiinnostaisi nähdä omin silmin, että oliko: "Tshornyij" vaiko sittenkin: "Zjeljonyij"?!.

Lataus voi olla hyvinkin tarkkakäyntinen eräissä aseyksilöissä, ja laukausmelu on varsin vaisu täysteholataukseen verrattuna, ainakin pitkäpiippuisella "Trjohlinejnaja Vintovka obr. 1891 goda:lla" ammuttaessa.

Tommy: Kiitoksin ja hyvän jatkon toivotuksin: "Tommy Gunner"

Samoin toivotuksin: 1306 MM; Pete


Säästölatauksista Ruåtsin Mauseriin

Arvoisat Toimittajat. Täällä olette kertoilleet säästö- ja supulatingeista .308-kaliberiin ihan ansiokkaasti, ja ajatus on alkanut itämään omassakin takaraivossa mutta...

Itselläni kiinnostuksen aiheena on siis Ruåtsin Mauser ja siihen mahdollisesti värkättävät säästölataukset. Kyseessä ei ole haave aliäänilatauksiin, koska en vaimenninta omista enkä tule omistamaankaan kyseiseen pyssyyn. Tavoitteet on toiset ja hiljaiset hommat hoidetaan piekkarilla. Mutta jos tuloksena on ääntähitaampia laukauksia, niin ei se haittaa.

Hieman taustatietoa olevasta materiaalista; kivääri on Tikka Made in Sako (yht. = SaTikka?) 22" piipulla ja 8,5" rihlannousulla. Kaliberi on, kuinka ollakaan: Ruåtsin Mauser. Aikeena suorittaa latailuja Lapuan 6,5 g FMJ:llä ja/tai Norman 9 g FMJBT:llä ynnä/tai Lapuan 9,3 g FMJBT:llä ja perimmäinen tavoite on päästä tuonne 300 - 500 m/s nopeusalueelle jollakin em. luodeista, mieluimmin 6,5 grammaisella.

Nyt on se ongelmallinen paikka, eli onko Toimituksessanne Testattua tai Muuten Taattua Tietoa jolla saataisiin haaveistani totta. Elikkäs ruutilaatu (VV, koskapa muut ovat hieman hakusassaan, kiitos siitä sille kelle se kohtuudella kuuluu), annostelumääriä, joilla homma on turvallista, onko nallilla merkitystä (Magnum vai ei), mahdollista voitelua sinne-tänne ja kaikkea mitä yllä en ole ottanut huomioon.

Vai onko jotain nyrkkisääntöä, jolla voidaan tällaisia latauksia ruveta arvailemaan pikkasen peruskoulua pätevämmällä matikalla mihin tahansa kiväärikaliiperiin, ilmeisesti ei, koska se luultavasti olisi jo julkaistu, ja jos onkin niin on mennyt ohi silmien ja silloinhan kertaus on opintojen äiti, niin kuin yleisesti sanotaan.

Nimim: "KooPee eli Itupää".

  Enää ei häädytä pelaamaan pelkillä nyrkkisäännöillä, kunhan QuickLOAD- ballistiikkaohjelma alkaa levitä kotilataajien keskuuteen! Tietämäni mukaan se ei näytä säästölatinkienkaan etsijöille alituista fraasia: "CAUTION! USE RIFLE POWDER IN RIFLE CARTRIDGES!", vaan annostusohjeet, joilla saatavien luotinopeuksien keskiarvot pitävät paikkansa jopa alle plusmiinus 10 % marginaalilla. Ohjelman saksalainen laatija H. Brömel ei siis ole kansainvälisen RUUTIKARTELLIn palkkaorja. Kartellille ovat kaikenlaiset säästölatingit kauhistus, ja supu-lataukset kivääreihin tuomitsee tuo M.A.F.I.A:an rinnastettava veljeskunta mitä ankarimmin, elleivät ne ole tehdaslatauksia, jolloin ne ovat aliäänisiä vain joskus vahingossa, yleensä kesähelteellä, äänennopeuden ollessa reilusti yli 340 m/s.

.22 LR-patruunankin luoti karkaa usein yliääniseksi kun armas aurinkoinen on lämmittänyt aseen piipun kuumaksi, piippu on reilusti 660 mm:n pituista CIP-testipiippua lyhyempi, ja reiältään liukkaaksi kolvattu. Nimellis-nopeuskin on yleensä trans-sooninen (315 m/s) eikä aliääninen: VO max. 300 m/s noin 300 mm:n pituisesta piipusta. Sisä- ja ulkoballistisen tietämyksen sekä aerodynamiikan alkeistietojenkin vajavuus on yleinen tauti piekkarinpatruuna-lataamoissa kaikkialla maailmassa - Mexiko poislukien. Lieneekö kyseessä tietoinen kiusanteko?! Se on ainakin suoranaista putki-v..tuilua, ettei .22 LR:n latauskomponentteja myydä irtotavarana Atlantin tällä puolen. Latausvoimakkuudenhan pitäisi olla säädettävissä aseYKSILÖkohtaisesti myös - ja nimenomaan - .22 LR-kaliberin aseisiin.

Kiinnostuksesi ensisijainen kohde, 100-graininen eli 6.5-grammainen luoti, olkoonpa minkä firman tuote tahansa, on mitä otollisin jopa aliäänisiin 6.5 x 55 mm latinkeihin mm. vakautumis-syistä. Ruutivalikoimasta (VihtaVuori) löytyy kolme sopivaa purkkiruutia: "Wanha PaPPi" (joko ylennettäisiin Rovastiksi?) eli N310, raskasluotisten supulatinkien ihanneruuti N320, ja konepistooliruuti N330, jolla päästään nopeus-skaalan huipulle ja sen ylikin 6.5-grammaisella luodilla, ja puolipanoksiin käynee myös N340.

Ennenvanhaan piti kalkyloida tutkimattomat latingit Varsinaisen Kansakoulun laskuopin tiedoilla, vertailukohteina tunnetut ja julkaistut valuluotien reseptit, joiden aloitusannokset eivät juuri koskaan olleet "supu"-luokkaa, eli ekstrapolointien tielle jouduttiin etenkin pähkäiltäessä reseptejä vaippaluoti-latingeille. Kun noita hatustavedettyjä ohjeita on nyttemmin vertailtu ballistiikka-ohjelman täsmätietoihin, ovat havainnot lyöneet ällikällä takaraivoon:

Joskus - useinkin - on "päässälaskettu" ruutiannos-suositus vastannut ATK-kalkyloinnin antamaan tulokseen muutaman milligramman tarkkuudella; ennakoidut luotinopeudet ovat pitäneet paikkansa joidenkin kymmenien metrien marginaalilla sekunnissa, ja arviot laukaisupaineista plusmiinus sadan ilmakehän toleranssilla.

Nyt, kun QuickLOAD alkaa yleistyä ystäväpiirissä, voidaan pelata "varman päälle" reseptejä kirjoiteltaessa, unohtamatta toki vieläkään vanhaa fraasia: "Jokainen ase on yksilö, joka vaatii latinkien yksilöllisen hienosäädön. Lopullisen latausyhdistelmän kehittelee yhä vieläkin aseen käyttäjä itse, ja on myös yksinvastuullinen valmisteidensa käyttöturvallisuudesta". Tosin ATK-kalkyloinnilla saadaan entistäkin Turvallisempi ja Taatumpi Vastaus Tuhannen Taalan Kysymykseen: "Mistä alkaisin?!". Sehän on etenkin erikoislatausten kehittelyn avainprobleema. Toinen moinen kuuluu: "Millaisin määrin ruutia lisätään/ vähennetään tarpeen vaatiessa? Milli-, sentti- vaiko desigrammoja? Grainin kymmenyksiä, vaiko täysiä graineja?"

Hiukankin vasta-alkajaa kokeneempi kotilaturi pystyy löytämään itse vastauksen kysymykseensä: "Mihin se yläraja vedetään?!" Oma aseyksilö sen kertoo - tavalla tai toisella. Supulatinkien Max. Loadin rajaviiva ylitetty, kun luodit alkavat "lennellä äänettömästi, kirkuvan ilman halki", eli äänennopeus on ylittynyt, tai on vaikkapa vain tultu liian lähelle Machin Lukeman 1.00 rajaa, trans-sooniselle nopeusalueelle vallitsevissa olosuhteissa. Monille ei hieman lisääntynyt laukausmelu tuota haittaa eikä häiriötä. Ampuja ei itse edes kuule luodin lentomelua, vaan pelkästään sen kaiut etumaaston epätasaisuuksista, kivistä, puunrungoista ja pensaista.

Niidenkin meluisuus on desibeliluokkaa, joka voi ajan myötä vaurioittaa kuuloa, johtuen lentomelun äänenkorkeudesta. Siispä kuulosuojaimet käyttöön, jos tykkää kuunnella heinäsirkkojen viuluja vielä 30-vuotiaana. Itselleni ne vaikenivat 18 vuoden iässä, ainakin stereofoonisesti kuultavina. Vaurion tuottivat kaksi hakr-laukausta 55 S 55:llä ja SA INT:in kypärä-kuulosuojaimet, joiden vasemmanpuolinen kuppi ei yltänyt peittämään korvaa läheskään hermeettisesti. Ammunta suoritettiin lisäksi poterosta, jonka sivuseinämästä kimmahti singon peräpaine pikemminkin tunto- kuin kuuloaistimuksena.

"Sairaalloinen kiinnostukseni" melutonta ampumatoimintaa kohtaan on peräisin tuosta kokemuksesta, joka muistuu mieleen lähes 33 vuotta myöhemminkin, kun rassaan esiin korvasta tauottomasti valuvaa visvaa ja joskus vertakin. Tärykalvon vaurio on parantumaton: Kuuloa jäljellä ilmeisesti alle 5 %n rippeet. Siinäpä tämänkertainen öklö-realismin annos. Jos siis halutaan tehdä latausta säädeltäessä havaintoja siitä vaiheesta, jossa luodin lentomelu alkaa kuulua/ lakkaa kuulumasta, on suositeltavaa houkutella mukaan tarkkailija, joka kuulostelee sivummalla, noin parinkymmenen metrin etäisyydellä luodin lentoradasta laukausten ääniä.

Useinhan testataan supulatauksen onnistuneisuus ruutimääriltään vähenevillä laukauksilla, nopeuksia mittaillen tai pelkästään korvakuulolla. Reilusti yliäänisen luodin kimeä lentomelu kuuluu esim. 100 metrin radalla taustavalliin asti. Transsoonisen luodin räsähdys vaikenee ehkä ampumaetäisyyden puolivälissä. Tarkkaavainen havainnoitsija pystyy erottamaan jopa luotinopeuksien vaihtelut: Hitaamman luodin lentomelu on lyhytkestoisempi kuin kauemmas meluten lentävän luodin rääkäisy, tai kyseessä ei ehkä ole niinkään aikaero kuin etäisyysero. (En voi käydä vannomaan, kehittyykö kaikille milloinkaan nopeusvaihteluiden toteamiseen tarvittavaa "nuottikorvaa").

Pystyin nuorna miesnä ollessani erottamaan terveellä korvallani jopa lentomelun korkeuden vaihteluita: Nopeampi luoti räikyy kimeämmällä äänellä. Etenkin piekkarin äänestä erottui, oliko luoti lähtöisin tarkkuuspatruunasta, Hi-Velocity -latingista, vaiko peräti Stingeristä. Jotain hyötyä koitui soitannollisista harrastuksistakin). Lystikästä on havainnointi silloin, kun lähtönopeus vaihtelee vaikkapa plusmiinus 10 m/s verran, vain nopeimpien luotien ylittäessä äänennopeuden rajan. Aerodynamiikkaa tuntematon maallikko on valmis lyömään satasen tai ainakin Kossu-pullon vetoa sen puolesta, että eritehoiset patruunat ovat menneet sekaisin, ja nopeudet vaihtelevat vähintään 100 metriä sekunnissa mimimistä maksimiin, kun jotkin patruunat ääntävät: "PÄKS!" (tai supupyssyllä ammutut: "PLUPS"), ja toiset: "KRÄÄKS!"

Venäläiset huokeat teräshylsyiset .22 LR Vostok Sport & Hunting -patruunat, ammuttuina paksupiippuisella TOZ-pienoiskiväärillä kesäaikaan, saivat osakseen ansaitsemattomia moitteita "epätasaisesta laadusta", koska niiden luotinopeus liikkui äänennopeuden tuntumassa. Muutamat napsahtivat, toiset räiskähtivät. Mitattu nopeusvaihtelu oli kuitenkin vaille 10 m/s, keskiarvo 344 m/s, lämpötilassa + 22 Celsiusta. Valmet Oravalla ammutut patruunat räsähtivät kaikki, koska "Orkun" lyhyempi piippu kehitti suuremman lähtönopeuden; keskimäärin luokkaa 350 m/s.

Jo ennen nopeusmittarin hankintaa oli ammuttu Vostokeja vanhalla armeijan harjoituspiekkarilla, piipunpituus 825 mm. Laukausääni ja iskurinlyönti olivat jokseenkin yhtä voimakkaat. Lentomelua ei tuottanut yksikään luoti. Iskemä maalitaulun pahviin kuului selvästi ja lentävä luoti erottui valkoista taulua tai vaaleaa hiekkapenkkaa vasten paljain silmin. (Ammuimme lähes säännönmukaisesti sataan metriin). Lentoajasta arvioitu lähtönopeus oli ehkä 270 - 280 m/s, ellei vähemmänkin. Sepä akustiikasta ja aerodynamiikasta; osittain kai vanhan kertaustakin. Kun äänennopeus on ylitetty ei kenties herkinkään "nuottikorva" pysty arvioimaan luodin lentonopeutta eikä lentomelu myöskään voimistu, eli tarvitaan kronograafi tai taito tulkita luodin lentoradan suoristumista lentoajan lyhentymisen funktiona.

Viimeksimainittu menetelmä ei ole täysin luotettava, koska aseen piipun värähtelytaajuuden ja -laajuuden muutokset voivat suunnata piipunsuuta epämääräiseen suuntaan latausvoimakkuuden lisääntyessä. Usein havaitaan tähtäimen korosäätö-tarpeen lisäksi myös sivusäädön korjauksen tarve. Säädöt suoritetaan vasta kun on löydetty teholtaan tarkoituksenmukaisen säästölatingin tärkein ominaisuus: Vaatimukset täyttävä osumatarkkuus! Koeammunnat suoritetaan kasa-ammunnan periaatteella tuelta ampuen. Suositeltava etäisyys on 100 metriä, joskin jopa 25 m tai 50 m riittää.

6.5 x 55 mm SE- kaliberisen "Satikka"-luodikon potentiaalinen tarkkuus sataan metriin on vähintään kolme luotia viidestä yhtenäiseen reikään, joka peittyy 16,3 mm:n läpimittaisen 10-pennisen alle, ja 22.2 mm:n läpimittaisen markanrahan alta saa kurkistaa vain yksi luodinreikä viidestä. Yleensä harhautuu muista erilleen ensimmäinen osuma, etenkin jos se ammutaan "kuivalla" ja kylmällä piipulla. Pari lämmityslaukausta täystehopatruunoilla (vaikkapa tehdaslatauksilla) on todettu hyväksi "esileikiksi". Niiden jälkeen lukko irti, ja rasvaharjalla ohut kalvo jotakin liukastetta piipunreikään, tai spray-pullosta suhaus MoS2-pitoista "kosteudenpoisto-öljyä".

Pulloa on ravisteltava ennen sumutusta. Ainakin Carlake-öljyssä on molysulfiidi suspensiona eli eräänlaisena lietteenä. Jos MoS2-suihketta karkaa piippuun liikaa, pidetään asetta suu alaspäin, kunnes liukastetta ei enää tipu piipusta. Sitten ase tuelle, lukko paikalleen ja kokeilemaan omia lataamotuotteita. Potentiaalisen tarkkuuden tavoittetta ei välttämättä saavuteta. Se on TAVOITE, johon ase EHKÄ pystyy! Tähtämen laatutaso, sen kiinnityksen onnistuneisuus, ja peränpitäjän taito sekä ampumatuen tukevuus vaikuttavat lopputulokseen. Säätila samoin, mutta erityisesti se, mitä on tarkoituksena tutkistella: Latausyhdistelmän onnistuneisuus.

Jos KAIKKI on mennyt "nappiin", voidaan jopa vaimenninlatauksella saada syntymään 50 pennin kolikolla peitettävä osumakuvio 100 metriin. Luotien vaipat ovat tällöin olleet kovuudeltaan ja kitkaltaan yhdenmukaisia, lyijytäytteissä ei ole ollut "hiirenkoloja", hylsynkaulojen seinämävahvuus on ollut yhdenmukainen jo tehtaan jäljiltä, luoti on asettunut rihloihin piipunreiän suuntaiseksi, ja ruuti on asettunut patruunoihin aina samalla tavoin. Se saa sijaita vaikkapa pitkin hylsyn pituutta, kunhan lukko suljetaan "hiivittäen" eikä läimäyttäen, aseen ollessa koko ajan vaakasuorassa tuellaan, maaliin suunnattuna, ja kun nallipesän liekkikanava on yhtä pitkä joka hylsyssä.

"Sankkireikien" avartamisen eräs hyödyllinen sivuvaikutus on niiden lävistyspurseiden leikkautuminen pois. Poraaminen on siksi suositeltavaa suorittaa hylsyn suupuolelta kantaan päin. Tutkimisen arvoinen menetelmä on liekkireiän etureunaa muovaava laajentaminen kartiokärkisellä, hylsynsuusta sisään työnnetyllä teräspuikolla (kartiokulma 60 astetta), puikon päähän vasaralla kevyesti kopauttaen. Työkalu olisi huokea ja työ joutuisaa "näivertämiseen" verrattuna. Luotien liukastaminen on myös eduksi ainakin aliäänipatruunoissa. Tombakkivaippaisten luotien Moly-puuteroinnin hyöty on todettu myös yli 400 m/s nopeustasolla. Kuparivaippaluodeista on vielä niukanlaisesti kokemuksia. Liukastamisesta koituva hyöty on kuitenkin jo osoitettu aliääni-nopeuksilla ammuttaessa.

Nallin tehon, tai ehkä sen kuoren kovuuden suhteen on olemassa kaksi koulukuntaa. Toisen mielestä ei sytytysteholla ole merkitystä, koska säästölatinkien asianmukainen ruuti syttyy herkästi. He suosivat jopa pistoolinnalleja matalapaineisissa latauksissa, koska niiden paine ei työnnä luotia ennenaikaisesti rihloihin asti, jolloin alkuaankin alhainen lataustiheys vähenee ennen ruudin syttymistä täyteen paloon. Pehmeähköä nallinkuorta voi käyttää paineen ilmaisimena; "lukea" siitä painemerkit jo ennen ylikorkeiden, hylsyä vaurioittavien paineiden kehittymistä. Pehmeäkuorinen nalli myös loveutuu nöyrästi iskurinlyönnistä.

Paksupohjaisempi Magnum-nalli voi tyrkätä iskun voimasta luisuhartiaisen, laipattoman tai vyöttömän hylsyn (.30-06:n, yms.) eteenpäin pesässä, aikaansaaden hetkellisesti ylisuuren sulkuvälin välyksen, nallin työntymisen ulkonemaan pesästään ja ns. "leipurinhattu-tyssäymän" nallinpohjaan, kun hylsy iskeytyy ruudin sytyttyä taaksepäin iskupohjaa vasten. Ylisuuri välys aiheuttaa hylsyn venymistä ja sen metallin "väsymistä"; pahimmillaan jopa hylsyn katkeamisen patruunapesään. Ilmeisesti ei pelkkä iskurinlyönti jaksaisi peräännyttää vaikkapa .30-06 kaliberin patruunan hylsyn hartiaa tuhoisalla tavalla taaksepäin, vaan nalli toimii ikäänkuin mäntänä, nallipesä sylinterinä, ja "moottorin" polttoaineena räjähdysmäisesti kaasuuntuva nallimassa.

Kun iskupohjaan nojaava "mäntä" ei pääse liikkeelle, liikkuu "sylinteri". Ilmiön edellytyksiä ovat mm. liian kevyt luoti (muuan kaveri tutustui siihen ampuessaan paperitulppia) ja jonkinlainen ruudin sytytysviipymä, kuten kivääriruudin käyttöyritykset säästölatingeissa kovin kevyen luodin kera, mikä on yhtä kuin Tuonettarelle esitetty avioliittotarjous. Hylsyn nallipesän poraaminen avarammaksi keksittiin, kun Magnum-nallit olivat tulleet myyntiin. Niillä latailtiin "alilatauksia" kivääriruudeilla hylsytäytteen kera. "Leipurinhattu-ilmiöitä" sekä hylsyjen eliniän lyhenemisiä alkoi piankin esiintyä.

"Reduced-Charge Loads" (= alilatausreseptit) poistettiin Hornadyn latauskäsikirjan myöhemmistä painoksista. Ja kun senkertainen tarve poistui, unohtui myös liekkireiän poraus-konsti, ennenkuin se edes ehti tulla yleisesti tunnetuksi USA:ssa tai muuallakaan. Tietysti tuomittiin kevyt- eli säästölataukset yhtä vaarallisiksi, kuin olivat olleet alilatauksetkin, huomioimatta lainkaan sitä, että ensinmainituissa käytetään asianmukaisia ruuteja, ja alilatingeissa vääränsorttisia, verkkaisesti syttyviä kivääriruuteja jotka tuottivat joskus sytytysviipymiä hylsytäytteen käytöstä huolimattakin.

Koska alkuperäinen lontoonkielinen termi oli maineeltaan ryvettynyt, piti sepittää kokonaan uusi: "Economy Load", josta Tjugoslavian kielen "säästölataus" on sanatarkka suomennos. Eestiläisperäinen "Supu Load" yleistynee myös vuosien myötä yleismaailmalliseksi. Joka lajin säästölatingeissa käyttävät GOW:n tutkijat vakionallia CCI-200/Lapua LR, joka on osoittautunut toimivaksi ja tasalaatuiseksi, kuten oli myös VihtaVuoren N:o 28, joka oli toki hieman vastuksellinen menemään hylsyjen nallipesiin, mutta antoi varsin yhdenmukaisen sytytystehon. Valmistus lopetettiin, kun kotilaturit oppivat käyttämään "KaxKasia" pesäpaineiden arviointiin. Se ei ollut lainkaan mieleen niille intressipiireille, joiden mukaan Virallinen Valistus ja Metsästäjän Opas ovat ainoat sallitut kotilataajien tietolähteet ja lataustietämyksen jakelun piti olla Valtion tai Sakon monopoli.

Lapua LR voitaneen siis omaksua yleiseen ja yhteiseen käyttöön kiväärinpatruunoissa, joissa on Large Rifle Boxer-nallipesä, koska sitä käyttäen saadaan lataajien komponenttiyhdistelmät ainakin "sytytystulpan" osalta samankaltaisiksi lataustutkijoidemme käyttämien tarvikkeiden kanssa. Jos he omaksuisivat sytytysteholtaan tähänastisista paljonkin poikkeavat nallit, (esim. Federal N:o 215 Magnumit), jouduttaisiin monet testiammuntasarjat ehkä panemaan kokonaan uusiksi.

Magnum-nalli (plus avarrettu liekkireikä) voisivat ehkä sytyttää supulatinkien ruutihyppysellisen yhdenmukaisesti ruutipanoksen sijainnista riippumatta, hylsyn etupäässä, peräpäässä tai pitkin hylsyn pituutta. Tämä haave voi kuitenkin toteutua pelkällä liekkireiän väljennyksellä ja/tai sen muotoilemisella hylsyn suuhunpäin suurenevaksi. "Uusi gradeeraus" ja tarveharkinta tulevat ajankohtaisiksi, kun lataustutkimusten kohteiksi tulevat tähänastisia tilavahylsyisemmät patruunat. Vyö- tai laippakantaiset patruunat eivät tuota sulkuväli-ongelmia.

Vahvemmiksi ladatut "säästärit" antavat supulatauksiakin todennäköisemmin aseen potentiaalista tarkkuutta vastaavia ampumatuloksia suotuisissa olosuhteissa. Noin 500 m/s nopeustaso vaikuttaa varsin järkevältä. On todennäköistä, että useampikin latausyhdistelmä (ruudeilla N310 - N340) päihittää 100 metrin osumatarkkuudessa tehdaslataukset mennen-tullen. N310:llä voidaan kattaa koko lataus-skaala portaattomasti, 300 - 500 m/s nopeustasoille. Jos aiot ampua enimmäkseen 400 - 500 m/s latinkeja, on suositeltava ruutilaji N320. Konepistooliruudin ennakoidut nopeus-/ painetiedot on kysytty lähinnä vertailun vuoksi. N330 on vähän tutkittu ja harvoin käytetty "säästäreihin".

Pojat ovat poltelleet loppuun purkinpohjille unohtuneita ylijäämiään, koska verraten matala-energisestä ruudista ei saisi aikaan kelvollista pommiakaan uudenvuoden yöksi. (N305 eli "Uusi PaPPi" toimisi, N:o 8 dynamiittinallilla detonaatioon ärsytettynä, jopa PaSi- ps-auton kylkeen pystyvänä ontelopanoksena. Kuorena konjakkipullo, jonka pohjassa on sopivan mallinen syvennys ja pohja paksuhkoa lasia. Etäisyyden pullonpohjasta panssariin tulee olla n. 10 cm. Konjakit, tietty, talteen muuhun astiaan, kaato-ryypeiksi: PaSin kokoinen saalis toki ansaitsee tavallista juhlallisemmat peijaiset).

Mutta nyt itse asiaan, saatuani käsiini QL-ohjelman tulostuksia Kustin polkemiin printtauksiin verrattuna runsaan viikon verran viivästyneemmän s-postin välityksellä. 550 mm pituisen CIP- testipiipun kautta ammutuilla 6.5 x 55 mm latingeilla ovat odotettavissa seuraavanlaiset nopeus- ja painelukemat:

Luoti 6.5 mm Lapua FMJ:

Supu-lataus VO 300 m/s:    "Puolipanoslataus" VO 500 m/s:
N310: 0.37 g (927 baria)    0.65 g (1842 baria)
N320: 0.39 g (838 baria)    0.68 g (1727 baria)
N330: 0.40 g (770 baria *)    0.70 g (1927 baria)
N340: 0.41 g (694 baria *)    0.72 g (1559 baria)

*) = EMME SUOSITTELE!! Mahdollisesti vaarallinen ALIlataus! Luodit voivat jumiutua piippuun! Alilataus-detonaation riski olemassa!! Lähtönopeudet voivat vaihdella kuin naisen mieli.

Luoti 9.3 g Lapuan torpeedo-FMJ:

Supu-lataus VO 300 m/s:    "Puolipanoslataus" VO 500 m/s:
N310: 0.48 g (1363 baria)    0.90 g (2945 baria *)
N320: 0.50 g (1270 baria)    0.92 g (2004 baria)
N330: 0.51 g (1196 baria)    0.94 g (2695 baria *)
N340: 0.52 g (1130 baria)    0.95 g (2609 baria)

*) = EMME SUOSITTELE alkuperäisiin Ruotsin Mausereihin, koska paineen kehittyminen voi vaihdella asekohtaisesti huomattavastikin, kuin myös komponenttikohtaisesti. Katsottakoon max.-latingiksi myös Satikassa, vaikka sulku onkin kestävämpi. Ruudilla N320 saadaan kaikkein eniten turvallisuusmarginaalia, mutta nimenomaan paineiden suhteen eivät QL:n laskennalliset arvot pidä joskus paikkaansa, koska muuttujia on monia. Lataukset etenkin nopeapaloisilla ruudeilla on kehiteltävä painemerkkejä tarkkaillen, eikä luottaen pelkkiin laskennallisiin lukemiin, lähestyttäessä maksimilatauksia.

1406 MM; Pete.

P.S. Tämän jutun "morsettaminen" Webiin viivästyi viikkojen verran, joten samaan postitukseen ehtii myös QuickLOAD-ohjelman esittelyartikkeli. 1406 MM; Pete.


Typpeä ja titaania

Terve. Mahtaako löytyä tietoa siitä pystyykö titaaninitridi-käsittelyjä tekemään kotikonstein ja jos pystyy niin kuinka? Tai jos ei pysty niin onko Suomessa tahoa joka pystyisi sellaisen tekemään? Käsittelyn tarvitsisi Walther OSP:n lukko. Olen nähnyt käsitellyn lukon, ja niitä on tehtaan teettämänä maailmassa noin parikymmentä! Joten sellaisen hankkiminen ei ole niinkään helppoa puuhaa.

Käsittelyn etuna on erittäin kestävä pinta joka ei naarmuunnu. Omalla aseellani on ammuttu murto-osa siitä laukausmäärästä joka käsitelty-lukkoisella aseella on ammuttu, mutta aseeni lukko on huomattavan naarmuinen, TiN-käsitellyn lukon ollessa uuden veroinen. Samaa käsittelyä olen nähnyt laadukkaissa poranterissä ja sorvin kovametalliterissä, joissa pinnan lujuus ilmenee normaaliin HSS terään verrattuna moninkertaisena käyttöikänä. "TiN coated" lukot ovat kultaan vivahtavan keltaisia samoin kuin käsitellyt poran- ja sorvinterätkin, joten vaikkapa koko aseen käsittely voisi olla mielenkiintoinen projekti.

Odotan vastausta innolla. VN-n.

  Menipä vaikeaksi - ja paljolti arvailuksi, koska menetelmä on suhteellisen uusi. Olen kyllä nähnyt paljonkin TiN- pinnoitettuja lastuavia työkaluja (enimmäkseen Venäjältä tuotuja), mutta menetelmä oli vielä tuntematon 70-luvun lopulla, kun olin itse metallialan työtehtävissä ja ulottuvillani oli työnjohtajan koppiinkin kierrollaan poikkeava "American Machinist"-lehti. Tuotantopuolella sitä tuskinpa luki lisäkseni kukaan muu "kielisyyden" takia. Joitain viitteitä lehdessä oli pikateräksisten terien nitriidipinnoituksesta "jollakin" höyrystetyllä metallilla, ohennetussa typpi-atmosfäärissä, jossa metallihöyry kulki suurjännitteisen tasavirran kantamana.

Menetelmä oli v. 1978 vielä kesken kehittelyn, mutta "ilmeisen lupaava". Metallihöyrystys sinänsä on vanha keksintö, sovellutettuna mm. peilien (nimenomaan puoli-läpäisevien "vakoilupeilien") ja aurinkolasien sekä UV-suojien valmistuksessa. Idea on saatu loppuun palaneista hehkulampuista, joiden kuvun sisäpintaan on höyrystynyt musta kerros wolfram-metallia, ja entisaikojen radioputkien sisäpinnat "hopeoituivat" hehkuvasta anodista irronneesta metallista, jonka koostumus oli valikoitu siten, että anodi emittoi mahdollisimman runsaasti irto-elektrooneja. Rikotun elektrooniputken omalaatuinen haju johtuu juuri anodimetallista, joka on seostettu joillain harvinaisilla alkuaineilla, esim. cesiumilla.

Otaksun (voimatta mennä vannomaan lausuntoni oikeellisuutta) että TiN-pinnoite suoritetaan hermeettisessä säiliössä, joka täytetään typpikaasulla, imien kaasusta suurin osa pois, jolloin säiliöön muodostuu alhainen paine; lähes tyhjiö. Anodiksi asetetaan titaanilanka, jota hehkutetaan läpijohdetulla matalajännitteisellä sähkövirralla. Käsiteltävä esine asetetaan katodiksi. Anodin ja katodin välille kehitetään korkeajännitteinen tasavirta (muistaakseni + katodin ja miinus-tapsi anodin puolelle, kuten röntgenputkessa. Ohennetussa kaasussa kulkee tasavirta toisin päin kuin nestemäisessä elektrolyytissä, suoritettaessa galvaanista pinnoitusta tai galvano-plastisia töitä). Virta vie anodista höyrystyvää titaania ohennetun typpi-atmosfäärin läpi katodille. Matkallaan törmäilevät titaanihöyryn partikkelit (ehkäpä yksittäiset atomit?) typpiatomeihin, joihin ne yhtyvät nitriidiksi.

TiN-molekyylit iskeytyvät lähes valon nopeudella katodin pintaan, takertuen siihen, ja ilmeisesti jopa upoten metallisen katodin kiderakenteen rakoihin, joita seosteräksisten esineiden pinnalla on aina, kunhan vain riittävällä suurennuksella katsotaan. Pommitus TiN-molekyyleillä tuottaa myös teräksen pinnan muovauskaraistumista pintakovuuksiin, joita ei voisi saada aikaan lämpökäsittelyllä ilman epätoivottavia seuraamuksia, kuten teräksen muuttumista kauttaaltaan lasimaisen hauraaksi, tai jäähtyvän teräsesineen muodonmuutoksia eli "vetelyä". Tasaista jäähdytystähän on vaikeaa toteuttaa muodoltaan monimutkaisiin esineisiin. Nitriidit ovat luontaisesti kovia, vaikka ne olisivat epämetallisiakin. Timantista heti seuraava (pehmoisimpia timanttilajeja kovempikin) materiaali kovuusasteikoilla on parhaan nyky-tietoni mukaan boorinitriidi.

Tyhjiöhöyrytys ei ilmeisesti nosta juurikaan pinnoitettavan esineen lämpötilaa, paitsi aivan sen uloimmassa pinnassa. Peilien tai aurinkolasien linssien lasipinta ei sietäisi kovinkaan ankaraa kuumennusta, ja ovathan metallikiiltoisten aurinkolasien linssit usein jopa muovia. (Puoliläpäisevä peilipinta saadaan tosin haluttaessa aikaan myös kemiallisella käsittelyllä). Tällainen on pähkäilemäni teoreema TiN-pinnoituksen tuottamisesta. Huomioon otettavia yksityiskohtia puuttuu varmaan ounastelemani prosessin selonteosta paljonkin. Jos se olisi käytännössä näin yksinkertainen, kuin se on ilmeisesti periaatteessa, ei pinnoituksen taito olisi vain harvojen hyppysissä.

Titaani-nitraus on ilmeisesti hankala toteuttaa kotioloissa yksinkertaisin välinein, koska jos homma olisi helppo ja halpa, pinnoitettaisiin metalliesineitä TiN:illä ovenkahvoista, suihku-hanoista ja autojen puskureista alkaen. Väri muistuttaa todellakin kultausta, mutta on huomattavasti kestävämpi. Tiedossani ei ole, suoritetaanko tällaista pinnoitusta ylimalkaan Suomessa. Jos jollakulla visitoorilla on parempaa tietoa, niin pyydämme "morsettelemaan" vihjeen Ruutis-palstallemme.

0706 MM; Pete


Hammasporarin keksinnöt

Löytyisikö informaatiota englantilaisesta hammaslääkäristä, herra William de Courcy Prideaux:sta?

Kari J.

Apologia: Yhdenkään hyllystöni asealan teoksen sisällysluettelossa ei esiinny nimeä Prideaux. Liittyivätkö, tai edes limittyivätkö, hänen keksintönsä ylimalkaan millään tavoin ase-alaan? Mihinkä aikaan hän suunnilleen eli ja vaikutti? (Vuosisadankin tarkkuus riittää vihjeeksi). Nimi on tullut joskus jossain yhteydessä vastaan, mutta olen unohtanut autuaasti sen, minkä alan kirjallisuudesta: Lääketieteen? Farmakologian tai myrkky-opin? Akustisen äänentallennus- & -toistoteknologian? Aseiden tai ampumatarvikkeiden? Räjähteiden? Muun kemian? Alan erikoisvälineistön, kuten vaikkapa "helvetinkoneiden"? Näistä tietäisin ehkä jotakin, ja voisin ainakin yrittää hakea lisätietoja, hukkaamatta kuitenkaan aikaa etsintöihin enää montakaan tuntia.

Erityisen mainehikas keksijä ei kyseessä ole, koska hänen nimiinsä "korvamerkittyjä" keksintöjä ei ole jäänyt mieleeni. Epäilen tosin, ettei informaatiota ko. henkilöstä löydy tavoitettavissani olevasta kirjallisuudesta edes lisävihjeiden perusteella. Yleensäkään ei henkilöhistoria paljoja kiinnosta, ellei henkilöön liity jokin huomattava maineteko, keksintö tai elämänura jollakin asiantuntemukseni piiriin kuuluvan tieteen alalla.

Helluntaina MM; Pete


Lisää >>

<< Uusimmat  Osa 17 >>  Osa 16 >>  Osa 15 >>  Osa 14 >>  Osa 13 >>  Osa 12 >>  Osa 11 >>  Osa 10 >>   Osa 9 >>   Osa 8 >>     Osa 7 >>    Osa 6 >>   Osa 5 >>    Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>   Osa 1 >>     Gunwriters    Kickback - Q&A in English   guns.connect.fi   Linkkisivulle