<< Uusimmat  Osa 27>>  Osa 26 >>  25 >>  24 >>  23 >>  22 >>  21 >>  20 >>   19 >>    18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwriters >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>

TOKKO TIETOA ON?

"G.O.W.":n kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu

Osa 28, päivitetty 06.02.2001

- Gunwriters - juuri kun kaikki näytti jo rauhalliselta

Virka-asehistoriaa

Kysymys koskee Rugerin .357 revolveria, onko käytetty Suomessa virkapislarina, suuressa maailmassahan ase on ollut virkaihmisten käytössä kovastikin.

Juha

  Revolverikaudella, joka oli takavarikko-pistoolien (kaliberi yleensä 7.65 x 17 mm) aikakauden ja nykyisen GLOCK-kauden välivaihe, hankittiin virkakäyttöön .38 Special-kaliberisia SMITH & WESSONeja. Pyrkimyksenä oli kaluston yhdenmukaistaminen, ja eräässä vaiheessa jopa yhtenäispatruunan omaksuminen virka-aseisiin. Tuonaikainen poliisiasevarikon päällikkö ehdotti BROWNING-vipulukkoluodikon omaksumista "pitkäksi aseeksi". Kaliberi olisi ollut .357 Magnum, mutta .38 Special-patruunankin ampuminen on mahdollista. Luodikot olisivat korvanneet sekä SUOMI-kp/ 31:n että haulikot, joita alettiin myös omaksua virkakäyttöön. Patruunahuolto olisi yksinkertaistunut.

Idealle "Villin Lännen pyssyjen" hankinnasta lähinnä naureskeltiin sisäministeriössä, jonka poliisiosaston senaikaiset pomot suorastaan kerskuivat ase-asiantuntemuksensa puutteellisuudella, korostaen sillä tavoin "rauhantahtoaan". (Uraputkessa etenemisen edellytyksenä oli vasemmistolaisten ministerien ja muiden esihenkilöiden "nuoleskeleminen". Tuona aikana oli sisäministereinä hoplofoobikko toisensa jälkeen, mm. "Kyy-Kaisa" de jure eli Erkki Raatikainen de facto). "Sheriffipyssyt" tosin ovat Made in Japan; huippulaatua! Hanke tyssäytyi lopullisesti asevarikon päällikön, Niilo Uuskallion, ennenaikaiseen kuolemaan. RUGER-revolveria, kaliberi .357 Magnum, ei liene hankittu kuin muutamia kappaleita näytteiksi ja kokeiltaviksi, mutta ei varsinaiseen jakeluun. Lienevät nykyään joko varikon tai KRP:n tutkimuskokoelmissa.

Revolverikaudesta siirryttiin sittemmin GLOCK-kauteen, joka mahdollisti yhtenäiskaliberin 9 x 19 mm omaksumisen pistooleihin, konepistooleihin ja pistoolikarabiineihin. SUOMI-konepistooleista alettiin vähitellen luopua, omaksuen viime aikoina riitaa, rettelöitä ja käräjöintiä aiheuttaneet HECKLER & KOCH MP-5:t. Aseen valintaperuste oli erinomainen osumatarkkuus kertatulta ammuttaessa, johtuen erillisen laukaisumekanismin olemassaolosta: MP-5 ampuu "suljetulta lukolta". Mekanismiaika on lyhyt, eikä ase hievahda normaalirakenteisen konepistoolin tavoin liipaisun ja laukauksen välillä kokemattomankaan ampujan käsissä. Sarjatuli-optio on oikeastaan tarpeeton.

Aseesta on olemassa myös siviiliversio, jonka luvansaantioikeudesta käräjöiminen toi esiin huomattavan vajavuuden ampuma-aselainsäädännössämme: Aseiden pääluokka nimeltä "pistoolikarabiini" puuttuu nimikkeistöstä tykkänään, vaikka itselataavat pistoolikarabiinit ovat olleet tunnettuja jo yli sadan vuoden ajan. Saksan keisari WILHELM II käytti kyseisenlaista asetta metsästysvälineenä, ja alle teini-ikäinen JORMA GALLEN-KALLELA naksutteli pienriistaa Afrikassa MANNLICHER M/96-mallisella pistoolikarabiinilla 1910-luvulla. Aseesta on valokuvakin AKSELI GALLEN-KALLELAn "Afrikka"-kirjassa. Karabiiniversioita on valmistettu myös MAUSER-, PARABELLUM- ja BERGMANN-pistooleista, pääsääntöisesti metsästysaseiksi. Asetyypin olemassaolo tulisi huomioida metsästyslainsäädäntöäkin täsmennettäessä.

Lakipykälään rinnastettava Korkeimman Hallinto-oikeuden ennakkopäätös tuo aikanaan myötään täydennyksen tähän oppisanaston vajavuuteen. Varsinaisen kysymyksen aihe, eli RUGER-revolverin virkakäyttö, jää pakostakin osittain avoimeksi. Muutamat viranhaltijat voivat nimittäin kantaa yksitysvaroilla hankkimaansa asetta virkatehtävissäänkin; jos vaikkapa joutuisi lopettamaan kolarihirven tai pysäyttämään rosmojoukkion pako-auton käsiaseellaan. Kolmeviisseiskassa on ratkaisevasti enemmän "poweria" näihin tarkoituksiin kuin 9 x 19 mm patruunassa, eivätkä kaikki aseenkäyttäjät opi hallitsemaan GLOCKin liipaisua. Revolverin käsittely on heille kenties helpompaa. Haulikoista oltaneen luopumassa ehkäpä kokonaan, korvaten ne MP-5:llä.

0802 MMI; PT


Ideat ja innovaatiot

TiN- pinnoitteet lastuaviin työkaluihin

Minulle jäi sellainen mielikuvan tynkä, että olisit joskus kysellyt titaaninitridi-pinnoitteista. Löysin suomalaisen firman www-sivun, katsopa sitä: <http://www.dlc.fi/~finn-cvd/> . Luulenpa että tuo firma voisi tarjota ainakin jotain tietotaitoa.

"Nipo"

  Kiitokset informaatiostasi! Itse en pysty kyseisellä sivulla käväisemääm, koska 1 - 2 metriä piuhaa puuttuu, ja jää ainiaaksi puuttumaan, tietureiden ja puhelin-pistorasian väliltä, mutta tulkoon tieto välitetyksi heille, joita asia kiinnostaa; enimmäkseen kai asesepille, mutta ehkä suuremmillekin manufaktuureille, joissa käytetään poranteriä ja kalvaimia, ynnä muita lastuavia työkaluja, joiden käyttöikää halutaan pidentää.

0702 MMI; PT


Rottakartessin kuoria löytyi

Etolasta löytyi muovista putkitulppaa 6mm sisähalkaisijalla ja 9,5 mm ulkohalkaisijalla. Hinta 0,25 mk, ei ole hinnankiroissa. Eiköhän näistä jotain joskus synny. Etola on kauppa joka myy mainoksensa mukaan kaikkea kumista ja muovista. Myös kumipuun oksia.

Feliks Ksesinski

  9.5 mm ulkoläpimittainen "kartessinkuori" vaikuttaa hiukkasen ylipaksulta 9 mm hylsyyn, mutta polyeteenitulpan voi ehkä kalibroida pienemmäksi ahtamalla sen sopivasti lämmitetyn "resizing die:n" läpi.

0602 MMI; PT


- Gunwriters - intoa, järkeä ja ruoansulatushäiriöitä


Törnin koopee ja puuperärynkyt

Taas tuli juttua kavareiden kanssa Lauri Törnin aseesta. Mikä ase oli Törnillä mukana kun hän lähti taistelemaan Laosiin / Vietnamiin? Väitän ettei se ollut Suomi-Kp. Oliko hänellä Carl Gustav Kp?

Ja lisäksi valmistettiinko Valmet Oy Tourulan tehtaalla rynnäkkökivääriä 7,62 rk 60 puuperäisenä puolustusvoimille, vai oliko ns. juhlamalli ko. aseesta ainut puuperäinen malli?

Pikaisiin kuulumisiin! Masa

  Voitit mahdollisen vedonlyönnin! Lauri A. Törnin CARL GUSTAV KP/-45 oli mukana hänen viimeiselläkin retkellään. Jopa aseyksilö onnistuttiin tunnistamaan, vaikka sen sarjanumero oli (tavan mukaan) tahkottu näkymättömiin aseen alkuperän "häivyttämiseksi". Stanssattu numerosarja oli ilmeisesti saatu esille aseen metallin kiderakenteesta, eli pelkkä hiominen ei ole lähimainkaan varma konsti aseen "sterilointiin".

RK-teema: Puolustusvoimille valmistetuissa RK 60:issä oli vanhempimallinen putkiperä ja malleissa RK 62 joko uusimallisempi putkiperä tai taittoperä. Puuperäiset aseet olivat useimmiten Sporter-mallisia, pelkkää kertatulta ampuvia siviilimalleja, mutta muistelen erään tuotantosarjan olleen varustettu puuperillä, vaikka aseet olivatkin "ryntökiväärejä", eli kykeneviä ampumaan myös sarjatulta. Kaliberikin oli poikkeuksellinen .222 Remington. (Siis ei tavanomaisempi .223 Rem.). Aseet menivät vientiin johonkin "lämpimään maahan". Juhlamallilla tarkoittanet satiinikromattua Quatarin emiraatin vientimallia, joita vietiin 50 kappaletta emiraatin paraatijoukkojen kerska-aseiksi, joilla tokko lienee ammuttu yhtään laukausta vieläkään. Aseiden mallivalikoima on huomattavastikin yllämainittua laajempi, erilaisin variaatioin.

Periä valmistettiin myös muovista. Tähtäinten rakenteet vaihtelivat: Kokeiltiin mm. KALASHNIKOV-tyyppisiä tähtäimiä, joissa oli avohahlo ja korotettu jyvä piipunsuussa, ym. ym. Erikoisin oli tietenkin BULLPUP-variaatio, jonka menestys oli vaatimaton ja tuotantopyrähdys jäi lyhytkestoiseksi. Kuten Kalashnikovin tapauksessa, valmistettiin aseita tarkkuusvaletuista aihioista jyrsityllä rungolla, sekä teräslevystä prässätyllä rungolla, saamatta koskaan täsmällistä selkoa siitä, "kumpi ompi parempi?". Oman näkemykseni mukaan etevin aseprototyyppi valmistui vuonna 1962 VAMMASKOSKEN tehtaalla. Siinä ei ollut "iankaikkista riesaa", eli lonksuvaa kansipeltiä, vaan kahdella yhteenkytketyllä sokalla lukkouurnan peräpäähän kiinnittyvä peräkappale á la HECKLER & KOCH, tai oikeastaan jo HUGO SCHMEISSERin konekarabiinista malli MKb 42 (H) omaksuttu rakenneratkaisu.

Esimerkiksi optisten tähtäinten kiinnitys Kalashnikov-malliseen aseeseen on perin hankalaa, kun taas VAMMAS-prototyypin tapaiseen aseeseen voitaisiin kiinnittää jykevähkökin erikoistähtäin vankkumattomasti. (Kuvat säälittävään kuntoon testiammutusta VAMMAS M 1962:n prototyypistä löytyvät kirjasta "ARMA FENNICA 2; SOTILASASEET" sivulta 383. Tekijänoikeus-syistä emme saa julkaista kyseisiä kuvia GOW-sivuillamme).

0802 MMI; PT


- Gunwriters - valistuksen komeettapommi


Perintöaseista

Mietin vain, että jos perheessä oleva henkilö kuolee jolla on aseita, niin miten ne siirtyvät eteenpäin. Siis otetaan esimerkki, perheen isä kuolee ja ainut perijä ois 16 vuotias poika, miten aseiden kanssa toimitaan?

*Kiinnostunut*

  Jos perillisellä on edellytyksiä aseluvan saantiin, hän voi - huolellisen harkinnan jälkeen - "anoa alamaisesti" lupaa. Muussa tapauksessa, tai jos paikkakunnan lupaviranomainen tiedetään "sikamaiseksi niuhottajaksi", aseet puhdistetaan huolellisesti, voidellaan paksulti suojarasvalla ja sijoitetaan ns. JEMMAAN odottamaan parempia aikoja tai mahdollista ostajaa.

Perintöaseiden poisluovuttaminen ilmaiseksi on joteskin uskonnonvastaista. Niitä kyllä tullaan jossain vaiheessa kysymään, joten on syytä keksiä jokin uskottavan tuntuinen selitys niiden yllättävälle katoamiselle, esim: "Tuntiessaan lopun lähestyvän ja synnin tuntoon tultuaan vainaja upotti ne järveen, kertomatta kenellekään, mihinkä syvänteeseen".

Ennen mahdollista myyntiä "tuntemattomalle mustapartaiselle miehelle" on viisasta tuhota aseista sarjanumerot. Menetelmät neuvotaan jossain vaiheessa, tai taisivatpa tulla jo neuvotuiksikin vastauksessa kysymykseen LAURI A. TÖRNIn konepistoolista. Tavallisin (ja varmin) numeroiden häivytyskeino on "ylihakkaaminen". Hiomalla poistetut numerot saadaan monissa tapauksissa näkyviin metallin kiderakenteesta, hyvinkin syvältä, joten tahkoaminen on kensti menetelmä vain erikoistapauksissa.

Jos "mustapartainen mies" tekee aseella ilkitöitä, syyllistyen myöskin rikokseen (= kiinni jäämiseen), tai jos ase joutuu muista syistä virkavallan tutkittavaksi, on sen aiemman omistajan perikunta kulmakarvojaan myöten lirussa, mikäli aseen sarjanumero pystytään saamaan selville. Tiedän tapauksen, jolloin yli 25 vuotta aiemmin kuolleen henkilön perillisiltä tultiin tiedustelemaan, että: "Onko edesmenneen sukulaisenne omistama taskuase ehkä jonkun perillisen hallussa ilman asianmukaista lupaa?" (Ei ollut. Enää!). Joviaali vallesmanni tyytyi vastaukseen: "Eipä tuota oo nähty". Niuhottajia ei moinen vastaus todennäköisesti tyydyttäisi. Uusi aselaki oli tullut taannoin voimaan ja nimismiespiireissä jouduttiin läpikäymään aseluparekisterit, peräänkuuluttaen perikunnille jääneitä aseita. Arvata voi, että kortistoista löytyi ihmeellisiä tapauksia.

Kuolleista sieluista vanhimmat "aseenomistajat" olivat jopa Talvisodan sankarivainajia joissain nimismiespiireissä. Aselupakortistot tarkistettiin vuoden 1998 kuluessa. Itse tosin omistin "de jure" kaksi pistoolia vielä seuraavan vuoden syksylläkin, vaikka aseet oli "de facto" myyty pois jo 1980-luvun keskivaiheilla, vaihtaen ostoluvan puoliskot asianmukaisella tavalla. Kukaan asianosainen ei kuitenkaan tiennyt, kenelle kuuluu ilmoitusvelvollisuus aseiden omistussuhteen muutoksesta.

Vastaavia tapauksia tunnetaan tuhansittain, ja kai vieläkin on suomalaisten hallussa "kummitusaseita", jotka ovat vaihtaneet omistajaa jo lukuisia kertoja poismyynnin jälkeenkin. Syyt siihen vaatimukseeni, että ampuma-asepolitiikka Suomessa pitää palauttaa esi-bobrikoviaanisen mallin mukaiseksi, mihin hintaan tahansa, ovat siis käytännönläheisempiä kuin kukaan osaa edes aavistaa. Ne, jotka väittävät ampuma-aseiden luvanvaraisuudella voitavan ennaltaehkäistä rikoksia, eivät ilmeisesti tunne "ruohonjuuritason raadollista todellisuutta" alkuunkaan..?

0602 MMI; PT


- Gunwriters - kaikki se tietää eikä ymmärrä olla hiljaa


Piekkarin valinta

Aattelin kysyä Teiltä aseasiantuntija P. T. Kekkonen, mitä näistä asetta "suosittelette" piekkariharrastusta aloittelevalle. Kotomaan SAko p54...p94 ja varmint 2000-3000mk, Ancu Achiever n 2500mk,Voeret 2108 ym, huokeammat Cz Varmint n 2000mk,Tozit.Tarkoitus olisi siis saada TARKKA peli kasa-ammunnan harjoitteluun ja ehkä metsästykseenkin. Tarkkuusvaatimus on mieluummin useilla pateilla alle 12mm/5 lk/50m. Taitanee kaikilla em. merkeillä siihen pystyä. Mutta myös luotettavuus ym näkökohdat ovat tärkeitä. Onko Teitillä "omakohtaista kokemusta" mistään näistä merkeistä. Kiinnoistaisi etenkin Cz sen hintalaatusuhteen takia, mutta liekö parempi luottaa kalliimpaan sakoon?

nimim. Asehullullu jolle vain paras kelpaa

  Ehta itävaltalainen VOERE on tunnetusti tarkkakäyntinen, ja epätarkat TOZit ovat harvinaisia. Yhden yksilön olen tavannut. Senkin onnistuin parantamaan tarkkakäyntiseksi kolvaamalla pois piipun ja patruunapesän välisen purseen. Puolen tunnin homma... Omistuksessani on ollut vuosien mittaan kaikkiaan kolme TOZia; kaikki hyväkäyntisiä. CZ:sta ei ole käyttökokemuksia (paitsi itselataavasta yksilöstä, joka oli tarkka). Moitteita Varmint-mallistakaan ei ole kuulunut. Jos sen piipunreikä on mitoitettu wanhan hywän ajan tyyliin, eli porauskaliberi on 5.3 - 5.4 mm:n luokkaa (kuten oli itselataavassa yksilössä), on odotettavissa erinomainen tarkkuus ainakin ampukolvauksen jälkeen.

Muista mainitsemistasi malleista minulla ei ole käyttökokemuksia, eikä niinmuodoin käsitystä niiden suorituskyvystä. "ANCU ACHIEVER" on tuntematon merkkinäkin. (Olisiko Anschütz?) Testikokemuksieni mukaan on sellainen piekkari tarkkakäyntinen, jonka piipunreikä on mahdollisimman tiukasti luotia puristava. Toteustapoja on kaksi: Reilusti alimittainen porauskaliberi (VOERE; CZ?) tai ylileveät rihlanpalkit (TOZit, joissa .22 LR:n luoti myöskin keskittyy rihloihin jo lukkoa suljettaessa). Tarkan piekkarin ei siis välttämättä tarvitse olla hinnankiroissa, mutta huokeissa aseissa on piippu useimmiten pelkkä aihio, josta saa toki tarkan vähällä vaivalla, yleensä ampukolvauksella.

Jos aseen piippu on "hororeikäinen" jo tehtaan jäljiltä, ei asia ole autettavissa millään poppakonstilla. On tyytyminen parhaimmillaankin vain keskinkertaiseen tarkkuuteen. 12 mm:n kasa viidellä laukauksella 50 metriin aseeseen parhaiten "maistuvilla" patruunoilla on kohtuullinen vaatimus: Ei toteudu kaikilla patruunamerkeillä. Aseiden mieltymykset ovat yksilöllisiä. Kymmenpennisen alle kokonaan peittyvä 10 laukauksen kasa 100 metriin (sisäradalla, tanakalta tuelta, patruunoiden käsinsyötöllä pesään) osoittaa jo poikkeuksellista tarkkuutta jokamies-luokan aseelta. VOEREllä ja useimmilla TOZeilla onnistuu yleensä, ellei niiden piipunreikiä ole viime aikoina alettu mitoittaa aiempaa avarammiksi "saamien" tai "sippien" mahtikäskyillä. Havaintoni piippujen mitoituksista ovat nimittäin parin vuosikymmenen takaisia.

1002 MMI; PT


Latausreseptejä sisäpiippupatruunaan

Terve taas! tarkoituksena olisi pistää baikal IJ18 haulikkoon lahti-salorannan piippu ja pesittää se 32 H&R magnum paukulle, käykö kalvaimeksi 8.50 mm kalvain ( ainakin 32S&M Long on kannasta 8.5 ja luodin kohdalta 8.45) latauksiavaippaluodeille ALS, G4776,5g hp ja 8g FMJ(rynkky) ja32S&W Long lapua hylsyille, saatavissa helpommin kuin H&R Magnum (ohjeet myös näille) olen myös aikeissa ostaa valupihdit 32 SWC luodille (cal 314 98gr) SWAS latauksiin 7.62RK ja 7.62KIV, lyijynä akkulyijy, pyöränpainolyijy tai ilma-aseiden luotilyijy,mitä suosittelet,(seokset?) vahana juustonkuorivaha.

jussi

  Joskus esittämäni uhkauksen mukaisesti on tämä kysymys julkaistu sen tekstiin pilkunkaan vartaa kajoamatta, eli suorittamatta ns. "revideeriä" tai editointia. Useinhan joudun korjailemaan kysymysten kieliasua kauemmin kuin kirjoittamaan vastauksia, ja erityisesti lontoonkielisten kysymysten kirjoitus-asu on vallan kamalaa, jos kysyjän äidinkieli on engelska, kun taas erään itävaltalaisen kemian opiskelijan ja erään venäläisen evp-everstin teksteihin ei tarvittu yhdenkään näppäyksen vertaa korjauksia. Opittu kieli on täsmällisempää kuin lapsuudessa omaksuttu kieli, ja ATK on ilmeisesti syöksemässä ihmiskunnan takaisin kivikauteen, jolloin kirjoitustaidon korvasivat graffitit eli luolamaalaukset. Mutta asiaan:

Koska patruuna .32 Harrington & Richardson Magnum on mitä ilmeisimmin tuomittu "käypäläiskaliberien" kategoriaan, eli sen hylsyjen saatavuus alkaa lähestyä loppuaan, on viisainta pesittää aseesi sisäpiippu .32 Smith & Wesson Long-patruunoille, joita tuotetaan Suomessakin niin kauan kuin ns. disipliiniammuntaa (ISU/UIT-isopistooliammuntaa) meillä ja maailmalla harrastetaan. Tavanomaisia pidempien/ raskaampien luotien käyttöä ajetellen on suositeltavaa kalvaa patruunapesän ja rihlauksen ylimenokartion välille samanlainen suora osuus kuin on revolverinkin patruunapesässä, ja ylimenokartio myös hieman tavanomaista loivemmaksi. L/S:n piipunputkihan on hieman ahtaampi kuin revolverissa.

Hylsyn mitat ovat tykkänään eri asia kuin pesän mitat. SAAMI- standardien mukaan ovat patruunapesän vähimmäismitat kaliberille .32 Smith & Wesson Long, alias .32 Colt New Police, seuraavanlaiset, nimittäin: Läpimitat = Hylsyn kantatila 9.63 + 0.30 mm. Pesä 5 mm:n etäisyydeltä iskupohjasta eteenpäin 8.66 mm ja 17.8 mm tästä mittauskohdasta eteenpäin 8.62 mm. "Friiporaus" 7.98 mm (käytännössä 8.0 mm).

Pituusmitat = Hylsyn kantatila min. 1.42 mm, max. 1.78 mm. (Tämä on laippakantahylsyn ns. sulkuväli). Iskupohjasta "friiporaukseen" 25.362 mm (käytännössä 25.5 mm). Iskupohjasta ylimenokartioon 32.5 mm. Ylimenokartion pituutta tai sen kartiokulmaa ei ole standardoitu. Oma suositukseni on kartiokkuus 1:50.

Ensiksi siis kalvetaan piipunreikä 8.0 mm:n kalvaimella, jonka kärjen lastuavan osan kartiokkuus on 1:20 - 1:50, siten, että reikä on liereä 32.5 mm:n syvyyteen asti. Kalvauksen tulee olla tietenkin samankeskeinen ja -akselinen piipunreikään nähden. Tämän jälkeen kalvetaan (mieluusti samalla kiinnityksellä sorvin pakkaan) varsinainen patruunapesä kartiokalvaimella, mutta homma onnistuu myös 8.60 mm läpimittaisella suoralla kalvaimella, jos liereä osuus ulottuu 23.5 mm:n syvyyteen saakka piipun perästä. Patruunapesän "päästö" voidaan nimittäin aikaansaada myös hiomalla, jolloin voidaan käyttää huokeaa liereää kalvainta.

Edesmennyt oppimestarini, Rajavartioston Onttolan varuskunnan asemestari MARTTI MAJANIEMI, muisti aina mainita, että "suorahylsyistenkin patruunoiden pesiin riittää muutaman mikroonin verran päästöä, joka on helppo hioa puutikun ympärille kierretyllä savipaperilla (= Carborundum-vesihiomapaperi 600 - 800 Mesh), jos pesä ei ole kovin horo hylsyn läpimittaan verrattuna, vaan mieluusti standardien minimien tuntunassa tai ahtaampikin". Ja toden totta: Joistakin hyvin onnistuneista pesistä tipahtaa tyhjäksi ammuttu hylsy ulos omalla painollaan, kun ase on taitettu auki ja piipunsuu nostettu ylöspäin. Eikä hylsyjä tarvitse supistaa niitä uudelleen ladattaessa, koska ne eivät laajene ammuttaessa messingin myötörajan yli. Tämä "Niednerin periaate" on toteutettavissa viimeistelemällä patruunapesä käsityönä hieman standardimittoja ahtaammaksi. Tehtaissa joudutaan noudattamaan normeja, eli tekemään pesät "horommiksi".

Latausresepteihin palaamme, kunhan ase on valmis. Kuuluvat Markuksen toimenkuvaan. Esitiedoiksi tarvitaan ainakin piipunpituus. Mainitsemasi lyijyseokset ovat käyttökelpoisia matalapaineisiin latinkeihin, mutta pieni tinapitoisuus niiden sekaan on hyödyksi muottiontelon saamiseksi täyttymään nurkkiaan myöten. Jos luodin peräpään reuna muotoutuu epäsymmetriseksi, on osumatarkkuus huono tai aivan olematon. Tarvitsemme täsmällisen tiedon myös luotimuotin valmistajasta ja sen tuotenumerosta. Pelkkä ammuspainon nimellinen grainimäärä ei kerro vielä mitään. Mainittakoon, että sisäpiippupatruunasi voidaan ladata 180 - jopa 200 grainin valuluodilla (LEE), jonka kärki on hiukan hoikempi kuin piipun poraus-läpimitta, mahtuen siis sovulla rihlaukseen asti, joten latauspituus saa olla huomattavasti pidempi kuin revolverinpatruunassa. Tämä on taittoladattavan aseen merkittävin etu. Ainakin 180-graininen luoti vakautuu takuuvarmasti L/S-piipun jyrkässä rihlauksessa.

1002 MMI; PT


Palautetta päätoimittajalle

Vuosimaksu 2001

Tervehdys täältä etelärannikolta. Lähetinpä tovi sitten elekronista rahaa Leoniaan tilillenne. En ollut aivan varma, suuriko vuosimaksu nykyään on, joten laitoin arviokaupalla 50 mk.

Markku

Vastaus: Suorituksesi tuli perille, suureen tarpeeseen. Kauneimmat kiitoksemme! Toimitussihteerimme MIMMIn kisunmuona + päätoimittajan jokapäiväinen annos 2 dl America's Corn Tradition- juomauutetta olisi jäänyt muussa tapauksessa hankkimatta, ja ainakin viisi sivua tekstiä (mm. nitroglyserolin TURVALLISET valmistusreseptit GOW/Universal-sivulle) kirjoittamatta. Vuosimaksu on edelleen 40 mk, mutta monet visitoorit ovat panneet sen kympin lisää "piiskarahaksi". Toimitussihteerimme saa sillä kolme pussia kissanruokaa, johon Mimmi-tyttö on kovin mielistynyt, ynnä joskus vihreitä, suolattuja ja maitohappo-säilöttyjä oliivisuikaleita, jotka maittavat yhtä hyvin toimitussihteerille kuin päätoimittajallekin. PT särpii partaiseen naamaansa useimmiten oliivien maitohappoiset liemet aamu-tuimaansa, haistattaen hugat projekti-tohtoreiden saarnoille, joiden mukaan vuonna 1948 syntyneen suomalaisen pitäisi elää vähintään satavuotiaaksi, ja olla vielä 75-vuotiaana "työmarkkinoiden käytettävissä", eli priima-tavaraa orjamarkkinoilla.

0602 MMI; PT


- Gunwriters - voi potkaista


Kuka maksaa, hän myös saa!

Mitäpä tuo jäsenmaksu tuo tullessaan, en oo näiltä sivuilta sitä saanut selville? Toki maksan kunhan tiedän mistä maksan.

Yx tuntematon.

  Se tuo tullessaan vähintäänkin yhden ase-alan lehden vuosikerran sisällön verran tietoa ja viihdykettä yhden lehden irtonumeron hinnalla, hieman ylöspäin pyöristäen, käytännöllisistä syistä, koska 35 markan seteleitä ei paineta ja moni haluaa hoitaa kunniavelkansa käteisellä postilokeromme kautta, intimiteetti-syistä, joskus edes mainitsematta nimeään tai osoitettaan ja E-mail addressia, jota kaikilla ei edes ole.

Joidenkin laskelmien mukaan olemme tuottaneet kahden vuoden juoksussa teksti- ja kuvamateriaalia tietosanakirjan niteen sisällön verran, pysytellen pääsääntöisesti reviirillämme, "rönsyilemättä" pilkkionginnan tai vetouistelun puolelle. Muutamat kevennysjutut, vaikkapa wanhojen kuplettien sanojen julkaiseminen, lienee suotu meille anteeksi, koskapa kukaan ei ole noita "syrjähyppyjä" kritikoinut. Ilman löyhkäävää itse-kehua voin muistuttaa siitä, että GOW on Suomen AINOA media, joka on tasapuolisesti kaikkien aseharrastajaryhmien puolella - tai ainakin aseharrastuksen vastustajien leppymätön vainooja.

Tämä asetelma on pantu merkille Helsingin vapaamuurari-loosheissa ja eduskunnassa saakka, eli maamme YLIMPIEN vallanhaltijoiden keskuudessa - pelolla ja järkytyksellä. Kaikki aktiviteettimme eivät näy julkisuudessa: Monetkin toimintaamme tukeneet "etuoikeutetut visitoorit" ovat myös jo havainneet, että heitä palvellaan henkilökohtaisesti - milloin aikaa liikenee. Moniin aseita, latauksia tai vaikkapa lainopillisia ongelmia koskeviin kysymyksiin olemme vastanneet "privaatisti", jos kysyjä on sitä halunnut.

Tämä toiminta jatkuu vielä silloinkin, kun GOW:n ruutu mahdollisesti pimenee valtiovallan ja/ tai kaupallisten etupiirien painostuksesta: E-mailin kulkua kun ei voida estää! "Etuoikeutettujen" joukkoon kannattaa siis liittyä myös tästä syystä. Asiantuntemuksemme on yhä käytettävissä, vaikka siitä nauttivien piiri pienenisikin. HUOM! Hanki itsellesi sähköpostiosoite, mieluusti piakkoin, jos mielit päästä etuoikeutettujen katselijoiden joukkoon! Osoitteen voi tiemmä saada ilmaiseksikin, tarvitsematta antaa yhteystietoja.

0602 MM; PT


- Gunwriters - sauvakävelijä aselupapolitiikan miinakentällä


Vaiettu viulu

1. Kiikaritähtäinten historiasta, lähinnä military-käytöstä, mutta en ylenkatso tietoja tarkkuusammunnan kiikarihistoriastakaan. Esim. milloin tulivat käyttöön ensimmäiset säädettäväsuurennoksiset kiikarit?

2. Vaiettu aihe monin paikoin... JATIMATIC-konepislari. Siitä ei tahdo löytää sitten niin mitään tietoja. Mikä on toimintaperiaate ym. kikat? Olen kuullut puhuttavan jonkinlaisesta rekyylinhallintamekanismista, millainen se on?

nimim. Suosi suomalaista

  Tunnetusti luotettava tietolähde, teos "ELDHANDVAPEN", osa 2 av Josef Alm (ulos-annettu Tukholmassa v. 1934) tietää mainita kiikaritähtäimen keksijäksi jesuiitta-isä FRANZESCO LANA:n, joka keksi myöskin ilmalaivan periaatteen, mutta ei sen toteutustapaa. (Lanan lentolaite olisi ollut melkein kuin vitsien "lead balloon"; kuorimateriaalina kuparipelti, periaatteena ilman pumppaaminen pois kuoren sisältä).

Alkuun olivat tähtäimet "tähtäysputkia", vailla linssejä, takapäädyssä diopterireikä, etupäässä ehkä jouhista tehty ristikko tai vain yksi näkökentän halkaiseva hevosenjouhi, jonka keskikohdalla oli solmu "helmijyvänä". Vuonna 1684 valmistui F. Lanan toimesta ensimmäinen todellinen suurentava tähtäinkaukoputki, jossa oli objektiivi, kuvankääntölinssistö ja okulaari, sekä retikkeli eli ristikko objektiivilinssin polttopisteessä; tavallisimmin musta hiuskarva, jonka keskikohdalle oli tehty solmu.

Ennen 1600-luvun loppua keksittiin myös lasiretikkeli, eli laatta, jonka keskelle oli hiottu piste tai rengas, joka täytettiin mustalla värillä. Ilmeisesti myös "hiusristikko-retikkeli" omaksuttiin jo 1600-luvulla, aluksi maanmittauslaitteisiin, sittemmin asekiikareihin. Ristikko oli useimmiten kirjaimellisesti kaksi hiuskarvaa ristissä, mutta se saattoi olla myös kiekkomaiseen lasilaattaan tahkottu. Kiikaritähtäimiä valmistettiin yksittäistuotantona, joten ne olivat vain vallasväen ulottuvilla. Saksassa ne alkoivat tulla tietoisuuteen 1700-luvun alkupuolella. Siellä oli Jenan seudulla kvartsihiekka-esiintymä, josta syntyi poikkeuksellisen laadukasta värivirheetöntä ja kuplatonta optista lasia. Ensimmäinen historiallinen tapaus, jolloin kiikarilla varustettua rihlapyssyä käytettiin sotatoimeen, sattui vuonna 1713: Kreivi von LEININGEN-HARTENBERG puolusti linnaansa ranskalaisia vastaan kiikaroidulla metsästysluodikollaan.

FREDRIK SUURI kirjoitti isälleen 28. maaliskuuta 1737: "MIROWin prinssi käwi täällä wisitillä eilen, ja ampuili kanssamme pilkka=tauluun tussarillaan. Hän näkee kowin huonosti, ja ampuu niin=muodoin aina teleskopin kera". 1700-luvulla kokeiltiin kiikaritähtäintä jo tykeissäkin ja 1790-luvulla asennettiin kiikareita kokeilumielessä Britanniassa muutamiin sotilaskivääreihin. Englanti elätti toiveita Pohjois-Amerikan siirtokuntien takaisinvaltauksesta jonkin "ihme-aseen" avulla, kokeillen mm. takaaladattavia kiväärejä, joita niitäkään ei tosin valmistettu ratkaisevassa määrin. USA:n Militia (= periaatteessa koko kansa) torjui helposti englantilaisten hyökkäykset, joista mainittavin tapahtui vuonna 1812.

Puolustajat saivat ilmeisesti sotasaaliiksi joitain kiikarikiväärejä. 1800-luvun alkupuolella alkoi kiikaritähtäin saada suosiota USA:ssa. Tähtitieteellisten instrumenttien suunnittelija ALVAN CLARK paranteli kiikarien optisia ominaisuuksia ja kehitti niiden jalustarakenteita siten, että tarkka koro- ja sivusäätö mahdollistui. Kiikarien sisäpuolinen säädettävyys, aluksi yleensä pelkkä korosäätö, on suhteellisen nuori keksintö. Sen yleistymiseen saakka olivat kiikarit kiintoristikkoisia, eli niiden "optinen akseli" kulki putken keskilinjaa pitkin ja retikkeli sijaitsi optisen akselin keskiössä.

Optista akselia käännettiin kääntämällä koko kiikaria peräpäästään ylöspäin, kun haluttiin lisätä "koroa" kauemmaksi ammuttaessa. Kiikarin etupää oli laakeroitu piipun keskivaiheille tai lähelle piipunsuuta. Useinhan kiikari oli aseen piippua pidempi. Systeemi on siis sama kuin avo- tai diopteritähtäintä käytettäessä: Hahloa korotettaessa siirtyy osuma maalissa ylemmäksi. Esimerkiksi LYMANin tehdas valmisti kiintoristikkoisia, jalustalla säädettäviä kiikareita vielä vuonna 1978, vaikka oli kehitellyt sisäpuoliset koro- ja sivusäädöt jo v. 1937.

Amerikan Valtojen välisessä sodassa olivat kiikarikiväärit jo suhteellisen yleisiä kummankin osapuolen tarkk'ampujilla. Unionin tähtäimet olivat amerikkalaista tuotantoa. Konfederaatti hankki kiikarinsa Euroopasta tai sotasaaliina. Saksassa aloitettiin tähtäinkaukoputkien joukkotuotanto ilmeisesti juuri Konfederaatin tilausten tyydyttämiseksi. Unionin tiukka merisaarto vaikeutti kuitenkin aseiden ja tarvikkeiden toimituksia käyttäjilleen. Monet saarronmurtaja-alukset jäivät "jenkkien haaviin" lasteineen, joten esimerkiksi braunschweigilaisen "optikeri-toiminimi" VOIGTLÄNDER & SOHN:in valmisteita saattoi löytyä myös jenkki-puolen snaipperien paksupiippuisten tarkkuuskiväärien piipun päältä tai sen sivulta.

Saksassa valmistetut kiikarit olivat amerikkalaista mallia, pitkiä (34 - 80 cm) ja hoikkia. Valovoima oli heikko, koska objektiivilinssin tavanomainen läpimitta oli 19 mm ja suurennusaste liiallinen. Linssipinnoitteista ei osattu haaveillakaan, mutta ainakin valokuvauskoneita valmistanut Voigtländer & Sohn osasi jo jotenkuten korjata linssi-syntyiset kuvan vääristymät ja häiritsevimmät värivirheet, käyttämällä yhteenliimattuja eri lasilaaduista hiottuja yhdistelmälinssejä. Kyseinen firma alkoi kehitellä aiempaa valovoimaisempia ja pienikokoisempia kiikaritähtäimiä kokemuksella, joka oli hankittu kameroita miniatyrisoitaessa. Valovoimaa voitiin enentää vain suurentamalla kiikarin etulinssi varsinaisen putken paksuutta kookkaammaksi. Suurennusasteetkin muutettiin kohtuullisemmiksi ja kiikaritähtäimen pituutta alettiin lyhentää käytännöllisempään kokoon.

Nykyisenlaisen tähtäinkaukoputken kehittely tapahtui aikavälillä noin v. 1865 - 1890 pääasiallisesti Saksassa, mutta yleensä Euroopassa. Kaikkien keksintöjen ajankohdista ei löydy tietoja käytettävissäni olevista lähdeteoksista, ja hyllyköstäni puuttuu tyystin tarkk'ammunnan historiaa valottava kirjallisuus, lukuunottamatta "Valkoista Kuolemaa", jonka sankari  SIMO HÄYHÄ ampui avotähtäimiä käyttäen. TA-historiikit alkavat yleensä Amerikan Valtioiden välisestä sodasta. Eräs kiinnostava ajanjakso oli 1910-luku, jolloin etenkin USA:ssa kokeiltiin prismakiikareiden periaatteen sovellutusta kiikaritähtäimiin. Kivääreihin eivät prismatähtäimet soveltuneet. Konekivääreihin jo paremmin.

Suomessakin valmistettiin PHYSICA-tähtäintä alkuperäisenä aikomuksena käyttöönotto kuularuiskuihin, mutta kiikaripulan vuoksi jouduttiin epäkäytännöllisen muotoisia ja kokoisia prismatähtäimiä asentamaan enimmäkseen kivääreihin. Putkimainen VÄISÄLÄ & OTERMA-kiikari saatiin tuotantoon vasta vuonna 1944. Sittemmin kehiteltiin VKT-kiikari, jonka suunnitteli ILMARI PIMIÄ. Kiikarin rekyylinsieto oli varsin vaatimaton. Väisälä-kiikari oli korkealaatuinen variaatio saksalaisesta AJACKista. Sen optiikan oli kehitellyt tähtitieteilijä ja matemaatikko LIISI OTERMA Helsingin pommitusten aikoihin, kevättalvella 1944, tehden monia optisia laskelmia pommisuojassa - perunakellarissa.

Teknisistä parannuksista mainittakoon havainto kiikarin sisäpuolisen korosäädön esiintymisestä HOLLAND & HOLLANDin tuoteluettelossa vuodelta 1910. Säätöruuvin kantaan oli kaiverrettu matka-asteikko, kuten avotähtäimen hahloon. Säädettävän suurennusasteen keksijä on tiedossa: CARL ZEISS-yhtiö Jenassa, Saksassa. Keksinnön ajankohta ei ole tiedossani, mutta Zeissin variaabeli kiikaritähtäin oli tunnettu jo vuonna 1934, jolloin se mainittiin ohimennen ALMin kirjassa jonkinmoisena teknisenä kuriositeettina. Variaabelien kiikareiden kestävyyteen ja vesitiiviyteen on alettu luottaa vasta melko äskettäin.


Teema JATIMATIC

Aseen keksijä JALI TIMARI vertasi lukon liikettä "mäkilavetilla perääntyvään tykkiin". Mäkilavetti tukeutuu maahan, kun taas konepistooli ampujan käteen tai käsiin, painaen niitä alaspäin likimain samalla voimalla kuin rekyyli pyrkii nostamaan asetta. Piipunsuuntainen rekyyli (= suupaineen reaktiovaikutus) suuntautuu kohti laukaisukäden peukalohankaa, joten "hyppymomentti" on vähäinen ja eliminoitavissa lukon perääntymisellä yläviistosti piippulinjaan nähden. Kun lukko pysähtyy taka-asemaansa, se ei väännä asetta taaksepäin eikä nosta sen etupäätä ylöspäin, kuten tekisi piippulinjan suuntaisesti perääntyvä lukko. Muistikuvani mukaan pyrkii aseen suupuoli jopa painumaan alaspäin sarjatulta ammuttaessa, mutta ampumakokemuksista on kulunut aikaa jo pitkästi yli vuosikymmenen verran.


Kuva: Rekyylinhallinnan mekanismi ei todennäköisesti "avaudu" pelkän sanallisen selostuksen kautta, joten kaivoin arkistostani Jali Timarilta itseltään aikoinaan saamani halkileikkauspiirroksen lisäselvitykseksi. Kuvan ase on JATIMATIC 2., jonka prototyyppiäkään ei liene ehditty valmistaa. Kannen muotoa on muutettu "vaistomaisen" ammunnan helpottamiseksi ja liipaisinkoneisto edelleenkehitelty ampumaan kerta- ja sarjatulen lisäksi kolmen laukauksen tuliryöppyjä. Perusrakenne on säilynyt ennallaan.


Aseella voi ampua yhdellä kädellä kuin pistoolilla konsanaan. (Temppu onnistuu toki myös "Pelti-Heikillä", KP/-44, johtuen sen lukon liikepituudesta ja rekyylijousen "pehmeydestä", ynnä piippulinjan ja ampumakäden peukalohangan vähäisestä korkeuserosta). JATIMATICin sarjatulinopeus on alhaisempi kuin lukon perääntymismatkasta voitaisiin päätellä yksinkertaisilla laskelmilla. "Mäkilavetin" ja lukon välinen kitka jarruttaa lukon perääntymisnopeutta erityisesti taantumisen alkuvaiheessa. Aseen kokonaispituus on voitu pitää täten kohtuullisena, ja jousivoimakin on hyvässä tasapainossa lukkomassaan nähden.

Epäkohtia ovat runkomateriaalin ohkoisuus ja jäykiste-urien puute rungon sivuilta. (Ne eivät ole pelkkiä koristeita esimerkiksi UZI:ssa). Monitoimi-etukahva (toimii myös virevetimenä ja varmistimena) on hentoisen tuntuinen ja heiluu valtoimenaan, ellei asetta pidellä molemmin käsin. Vanhimpien tuotantomallien yhdistetty hihnalenkki & purkusalpa on epäluotettavan tuntuinen. Käyttökokemukseni vähäisyyden vuoksi en voi tosin käydä väittelyihin sen rakenneratkaisun onnistuneisuudesta. Piipun pikavaihdettavuus, kuumaan piippuun käsin koskematta, on myönteinen ominaisuus.

Jos olisin valitsemassa itselleni omistus-konepistoolia, ja vaihtoehtoina olisivat KP/-44 tai JATIMATIC, valitsisin empimättä "Pelti-Heikin". Mieltymykseni voi johtua runsaammasta ampumakokemuksesta sillä. Tulitus on kontrollissa vieläkin, myös "vaistolla" ammuttaessa. Todettu hieman ennen vuodenvaihdetta. Lipasvalikoimakin on monipuolisempi, joskin JATIMATICin lipas on erittäin onnistunut. Eräissä tilanteissa voisi 70 patruunan "Koskis-rumpu" olla hyödyksi.

0302 MMI; PT


- Gunwriters - päivitykset aina joko ajassa tai ojassa


"Kunniavelka"

Jälleen on aika antaa kiitoksia mahtavasta lukupaketista. Tiedustelenkin vain että mikä on vuosimaksu vuodelle 2001? Ja Leonian tilillekö maksetaan?

J.G.

  Maksu on edelleen kaksi "rykmentin kk-komppanian likanaamaisimman ja rääväsuisimman alikersantti" (myöh. kirjailija) VÄINÖ LINNAn kuvaa, vaikka korotuspaineita olisikin: Useimmat visitoorit ovat sentään yhä "jänis-matkustajia" eli salakatselijoita, eikä kätevää/huokeaa pikkusummien tilisiirtojärjestelmää ulkomailta ole löydetty vieläkään. Leonian tili on edelleen käytettävissä, mutta käteinen on kätevää! Ent. "Postisäästöpankin" nimikin on taas vaihtumassa, mutta lokero-osoite pysyy ennallaan ainakin kesäkuun vaihteeseen asti.

2501 MMI; PT


- Gunwriters - Nokian jälkeen nopeimmat kurssiheilahtelut


Törnin pyssy

Terve PT. Olisitko ystävällinen ja kertoisit mikä oli Lauri Törnin konepistooli kun hän lähti "maailmalle sissitöihin". Oliko se Carl Gustav KP, tai jokin muu?

M.S.

  LAURI A. TÖRNI lähti sissitöihin aluksi Saksaan, missä hän sai aseekseen todennäköisimmin MP 40:en. SS-joukoille jaettiin kuitenkin myös muunmerkkisiä konepistooleja, SUOMI KP/ 31 mukaanlukien, eli aseen mallia en voi ryhtyä vannomaan. Viimeiselle reissulleen lähtiessään Törnillä oli aseenaan 9 mm Carl Gustav Kulsprutapistol M/-45, josta oli tavan mukaan hiottu pois sarjanumerot niiden loppukäyttäjien salaamiseksi. Ruotsalaisillahan olivat pikkutarkat tilastot siitä, mihin maahan mikin ase-yksilö oli myyty, ja kenelle. Pois hiotut sarjanumerot saatiin kuitenkin ilmeisesti esiin kemiallisella menettelyllä, eli Törnin maallisten jäännösten likeltä löytynyt ase oli mahdollista tunnistaa hänen huostaansa uskotuksi taisteluvälineeksi, ja siten vahvistaa, ettei Törni ollut "M.I.A." (kadonnut taistelussa), vaan "K.I.A." (kuollut sotatoimissa).

Tästäpä muistui mieleeni, ettei aseen sarjanumeron tahkoaminen ehkäise läheskään kaikissa tapauksissa aseen muuttumista "steriiliksi" eli tunnistamattomaksi. Jos sarjanumero on leimattu aseen "pehmeisiin" osiin, ne on "ylihakattava" vaikkapa pistepuikon kärjellä tunnistamattomiksi. Jos taas sarjanumero on leimattu tai kaiverrettu koviksi karkaistuihin osiin ennen karkaisua, riittää niiden tahkoaminen pois. Pehmeistä osista saadaan poishiottukin sarjanumero esiin kemiallisin keinoin, koska se ulottuu hyvinkin syvälle metallin kiderakenteeseen. Jos numerosarja on leimattu tai kaiverrettu aseen teräsosiin ennen niiden karkaisua, ja osat on sittemmin karkaistu koviksi, riittää näkyvien merkintöjen hiominen näkymättömiksi. Karkaisuhan "sotkee" teräksen kiderakenteen täydellisesti, häivyttäen pintaa syvemmälle ulottuvat "rakennehäiriöt"..

Tämän opetti minulle pistooli BERETTA Modelo 1935 (jonka kahvarunko on pehmeää terästä, mutta luisti karkaistu kovaksi) jo vuonna 1977. Ase oli TIETENKIN omistuksessani "Suojeluskunnan luvalla". Olen katunut sen poismyyntiä jo 22 vuoden ajan! Sitä parempia tutkiamiani pistoolimalleja ovat olleet vain Pistoljet MAKAROVa (9.25 mm PM) ja Heckler & Koch PSP/ P7.

0502 MMI; PT


- Gunwriters - reikäpäät kertovat ruudinkeksijöistä


Supuja kolmesatoseen

Ideoita miten .300 Win. Mag. kaliberiin saataisiin subsooninen lataus? Sotakirveeseen se oli helppoa, onnistuisiko isompaa (rajumpaan) kaliberiin? Vakautuivat ja osuivat 150 metriin pienempään läjään kuin 35 mm. Sotakirves = 7.62 x 53R, latingit N310-ruudilla 9 grainia/ 0,583 grammaa ja 13 g D166 noin 300 m/s. "Tapparana" oli Lahti/Saloranta-piiputettu Tornado-kivääri.

Jari

  Enemmän ruutia, ja käyttöön muutkin kikkaskonstit, kuten "sankkireikien" avartaminen. Magnum-nallien käyttöön oton tarpeesta on "kahellaista ilimoo", samoin hylsyjen dacrontäkkäyksestä, koska ruuti N310 on ilmeisesti kyllin herkkäsyttyistä tähän tarkoitukseen: Taitaapa perhana päihittää jopa kuuluisan NORMA R1:n! Täsmälliset annostusohjeet aloituslatinkeihin joudut kyselemään Herrn BRÖMELin ballistiikkaohjelmalta, joka on ballistiikkaspesialistimme Markuksen huostassa, ja lopulliset virittelyt joudut suorittamaan tietenkin omatoimisesti.

Tiedot .300 Win. Mag. kaliberin aseen ominaisuuksista tarvitaan "sisäänsyötettäviksi" ballistiikkaohjelmaan; piipunpituus ainakin, ja rihlannousu (jos on tiedossa). Luoti D166 vakautuu L/S- piipussa, mutta ei ole kirkossa kuulutettu, vakautuuko 13-grammainen "torpeedo" loivanousuisemmissa rihloissa subsonic-nopeuksilla ammuttuina. 11-grammainen D-luoti olisi varma tapaus, koska .300 WiMa:n tavanomainen rihlannousu on 254 mm/ varvi, ja luotien läpimittakin on "jenkkirihlaukseen" suhteutettu.

Kolmesatanen WiMa voi kuulostaa isolta ja "rajultakin", mutta ruudille N310 löytyy annostusohjeita supu-latinkeihin jopa 20 x 138 mm "norsupyssyyn" malli L-39, ainoana hankaluutena alhainen tulinopeus: Jokainen patruuna kun on veivattava pesään latauskampea vääntäen. Automatiikka ei toimi puolet taistelupatruunan pesäpaineesta kehittävällä vaimenninpatruuna-latingilla, 8.0 grammaa ruutia N310; ammuspaino 120 grammaa.

0202 MMI; PT


   - Gunwriters - puhuu täyttä soopaa, ja joskus valehteleekin


Lallin patsas, "Moiskun" varmistus ja guttaperkka-luodit

Edelleen tuosta kansallissankari-aiheesta: Miten olisi juttu Lallista; Suomen ensimmäisestä toisinajattelijasta? Mielestäni perinteinen kirkon hyväksymä legenda ei taida kertoa koko totuutta. "Rankka jätkä oli Lalli. Ota Lallista malli, järjestä piispalle kirvesralli." No perskeles! Nyt se runosuolen rengasmainen sulkijalihas petti taas. Lallille pitäisi silti saada ainakin kunnon patsas.

Toistakin jutunaihetta tyrkyttäisin: Kolmenlinjan kiväärit eli Mosin-Nagant ja suomalaiset versiot. Tästäkin aiheesta on aselehdistössä kirjoitettu lähinnä tyyliin: Mallinumero ja tuotantovuodet. Eipä ole käytännön tietoa tämä! Tarpeen olisi siis esittely joka pureutuisi syvälle teknisiin ratkaisuihin, historiaan, ym. Tämä tuli mieleeni eilen kun ihmettelin M-39:n(kin) lukon runkokappaleessa olevaa pientä jyrsittyä syvennystä, jolle en keksinyt mitään funktiota..."I must master my rifle"..!

Teflonluodista: Mitä mieltä olisit teflonista sorvatusta teräskeernaluodista, kaliberissa 9 x 19? Keerna olisi halkaisijaltaan noin 5 mm. Luoti olisi ainakin kevyt ja liukas, joten lähtönopeutta ja panssarinläpäisyä sille saisi melkoisesti.

Feliks Ksesinski

eli kommentteja:

Lalli-teema: Näkemykseni mukaan eivät Suomen nykyiset piispat ole antaneet aihetta kirves-töihin ryhtymiseen. Se engelsmanni, Henrikki-vainaa, sai toki mitä kerjäsikin! Suomen muinainen uskonto oli sentään paljon inhimillisempi kuin Henrikin pakkosyöttämä room. kat. ja sen tilalle Ruotsista tuotu ev. lut. alkuperäis-muodossaan. Eihän täällä mitään pakanoita oltu, ja lähetyssaarnaajien perässä tulivat Suomeen verovoudit, sotaväen pakkovärvärit ja alati paisuva byrokratia. Lalli kyllä totisesti ansaitsisi patsaansa.!!

"Moisku"-teema: Tarkastelin taannoin originaalin "Moiskis-Nagantin" lukkoa, löytämättä siitä yhtään turhaa pykälää. Jyrsitty syvennys on varmistuskolo. Ase varmistetaan vetämällä iskurin peräpäätä hieman taaksepäin ja kääntämällä vasemmalle. Varmistus poistetaan vetämällä iskurin peränuppia taakse ja kääntämällä oikealle. Hieman epäkäytännöllinen systeemi, mutta halpa valmistaa: Ei turhia osia.

Käytännössä "varmistetaan" Moiskiksen variaatiot nostamalla lukon tappi ylöspäin ja laskemalla se kädellä jarrutellen, toisen käden etusormella liipaisinta painaen, takaisin vaakasuoraan. Iskuri poistuu tällöin vireestä. Iskurinkärki jää nojaamaan nalliin, jos pesässä on patruuna. Asetta ei pidä kolhia, heitellä tai pudotella. Voi jopa pamahtaa! "Varmistus poistetaan" eli ase viritetään tulivalmiiksi nostamalla lukon tappi ylös ja painamalla se takaisin vaakasuoraan. (Lukkoa ei tietenkään vedetä taaksepäin, eikä liipaisinta paineta).

Iskurin voi virittää myös sen päätynuppia taaksepäin vetämällä, mutta ainakin sodankäyneiden miesten kertoman mukaan oli virittäminen lukon tappia kääntämällä nopeampi, "vaistonvarainen", menetelmä. (Nupista vedettäessä voi varmistus myös mennä "päälle" vahingossa). Yllättävän moni veteraani on kertonut, ettei hän räplännyt tositoimissa varmistimen kanssa milloinkaan. Ellei tilanne vaatinut pikaista tulivalmiutta, poistettiin aseen pesästä patruuna hitaasti "hiivittäen", ettei lentänyt metsään. Sitten patruuna työnnettiin makasiiniin sen verran ylisyvyyteen, ettei lukko työntänyt sitä takaisin pesään sulkeutuessaan.

Joidenkin aseyksilöiden makasiiniin mahtui vain neljä patruunaa tällä kikkaskonstilla, joten poistettu viides paukku pantiin taskuun odottamaan taiston tuoksinaa. Sieltä se kaivettiin tarvittaessa esiin (jos ehdittiin/ muistettiin) ja painettiin makasiiniin ylimmäiseksi. Ei siis suoraan pesään, jonne olisi lukkoa suljettaessa pyrkimässä jo seuraavakin patruuna makasiinista. Mosin-Nagantin mekanismin taitavaan käsittelyyn liittyy siis monia vähän tunnettuja kikkas-konsteja, joista painetussa sanassa ei ole kerrottu. "Siellä Jossakin" aikoinaan olleille miehille, jotka onnistuivat pois-oppimaan esimerkiksi komentoa "LATAA JA VARMISTA!" seuranneet toimenpiteet, ne ovat olleet arkirutiinia. Kuten ylläolevasta huomannet, kehkeytyisi "Moiskusta & rintaperillisistä" helposti kirja. Kahta vain puuttuu: 1) Aikaa kirjoittamiseen, ja 2) Teemasta kiinnostunut kustantaja. Kirjan käsikirjoitus-muotoon jo saatettu SUOMI-kp:n historiikki olisi valmis painettavaksi. (Muuan kustannusalalle tulossa oleva yrittäjä on osoittanut kiinnostusta projektiin. Pullonkaulana on teoksen markkinointi ja distribuutio eli jakelu. Me itse kun emme ole kauppamiehiä).

Teema: "Kuttaperkkaluodit" Teflonin tilalle 9 x 19 mm luotiin suosittelen Polymer 66:tta, kauppanimi Nylon. Sillä on piipunsisäisissä olosuhteissa jopa paremmat liukuominaisuudet kuin Teflonilla, johtuen sisältämistään vesimolekyyleistä. Keernan minimi-läpimitaksi on suositus 6.5 mm, jos mielit keernan ja muovivaipan kulkevan yhdessä piipunputken läpi - riippumatta siitä, onko vaippa avoin kärkipäästään tai peräpäästään. Läpimitaltaan pienemmällä keernalla on ilkeä taipumus karkaamiseen vaipasta. Arvannet, että kokeiltu on läheisessä ystäväpiirissä. Keernat olivat tosin erikoisvalmistetta, materiaali wolframkarbiidin ja koboltin sintrattua seosta eli WIDIA-tyyppistä kovametallia; ominaispaino noin 15 grammaa/ kuutiosenttimetri. (Lyijyn o.p. = 11.3 g/ cc). Keernat oli purettu 7.62 mm RK:n moderneista rautavaippaisista panssariluodeista. (Tunnisteet: Kartiomainen terävä luodinkärjen huippu, joka naarmuttaa lasia. Värikoodina musta kärki. Alkuperämaa ilmeisesti silloinen Neuvosto-Venäjä).

"Väärinkäyttöä" yritettiin muistini mukaan .357 Magnum-revolverissa. Sorvatusta muovivaipasta keerna "luiskahti läpi länkien", eli vaipan pohja puhkesi ja vaippa lensi ulos piipusta huomattavasti nopeammin kuin keerna. Syynä moiseem on tietenkin materiaalien ominaispainojen ja luodin osien painojen huomattava eroavuus, eli massanhitauksien erilaisuus. Olalleni istahtanut pikkulintu liversi paremminkuulevaan korvaani, ettei 7.62 mm RK:n panssariluodissa kestä edes tombakkivaippa, vaan vaipat joudutaan valmistamaan (Suomessakin) kuparoidusta raudasta. Huomattakoon sekin, että luodin ja keernan läpimittojen ero on vähäisempi RK:n luodissa kuin .357 kaliberin ja 9 mm luodissa.

Projektiasi uhkaa siis epäonnistuminen, ellet mitoita keernaa riittävän kookkaaksi ja suhteellisen lyhyeksi. Karkaistu 7 mm:n läpimittainen teräskuula, upotettuna muovista sorvatun 11 - 12 mm:n pituisen luodin kärkeen, lienee lähellä ihannetta. Ainakin lähtönopeutta saa piiskatuksi riittävästi moniin tarkoituksiin. Tämäntyyppinen ammus on jo vuosikymmenien ajan käytössä ollut keksintö, introttu muistaakseni Ruotsissa konepistoolin lyhytkantamapatruunoihin. Alkuun yritettiin luodit valmistaa pelkästä muovista, mutta törmättiin vakautumisongelmiin. Tarkka kantama oli liiankin lyhyt. Kun muoviluodit painotettiin teräskuulalla, niin "jopas alkoi Lyyti kirjoittaa". SKF:n laakeritehtaalta hankitut, lievästi mitta- tai muotovirheelliset kuulat kelpasivat tähän käyttöön hyvin, eivätkä olleet pahoissa hinnankiroissa, "hylkytavaraa" kun olivat.

0202 MMI; PT


- Gunwriters - lääkettä siihen ei ole keksitty


Salpietari, raketit, ym...

Kaliumnitraattia myy mm. Bang & Bonsomer, teknillinen laatu n. 4.50 mk kilo!! Ostin itse sata kiloa, tarkoitus tehdä rakettien polttoainetta. B & B myy muutakin ruudinkeksijän tavaraa, kannattaa kysellä. Asiasta toiseen, oliskos saatavissa mittoja Panzerschreckin rakettiin, polttoaineet on, mutta tarttis alkuperäisiä mittoja. Nyt kannattaa jättää vastamassasingot sikseen ja alkaa kehittelemään panssarintorjuntaohjuksia. Rakettipolttoainetta saa, kun sekoittaa 65% kaliumnitraattia, ja 35% sorbitolia, jota saa pienemmissä erissä (50 - 100 kg) esim. Lihell Oy:stä. Puolenkilon latingilla lentää n. 2,5 kg:n raketti yli kilometrin. Asiasta kiinnostuneet voi katella sopivalla hakukoneella esim. Googlella: Richard Nakka, experimental rocketry.

Salpietari ja sorbitoli sulatetaan uunissa n.140 astetta C, siitä tulee kuin siirappia, ja se valetaan sopivaan törppöön, jossa on laitettu sisään tappi, joka aineen jähmettyessä poistetaan. Niin syntyy sopiva palotila kuin ilotulitusraketissa.Voin kertoa, että on voimaa, edellä mainitulla puolenkilon latingilla saa n. 150 kg:n työntövoiman vajaan sekunnin ajaksi! Meinasin kehitellä Nebelwerferin ensi uudeksi vuodeksi, vai ammutaanko Joensuusta isompi latinki itärajaa kohti, eikös se Mainila ollut jossain siellä päin..? Niin, sorbitoli siksi, kun sokerikin käy, mutta sokerin sulamispiste on 185 astetta, ja sorbitolilla n. 100 astetta. Sorbitolin kilohinta on n. 15 mk.

Nimim: "Ohjukset irralleen"

Ainoa "livenä" näkemäni panssarikauhun ammus oli Parolan Panssarimuseossa lasiseinän takana. Mittoja en päässyt ottamaan, eikä edes valokuvaaminen olisi onnistunut. Nimellinen kaliberi on 88 mm. Sorbitoliruuti ei ole ilmeisestikään sopiva ajoaine "kauhun" raketin tavoin muotoiltuun ammukseen, jonka ajopanos sijaitsee pyrstöputkessa. Sen ruutitilavuus on pienenpuoleinen. Latinkina oli savutonta putkimaista tykkiruutia, muistaakseni seitsemän suunnilleen vaaksanpituista putkea tiiviinä nippuna rakettimoottorin sisällä. Panoksen etu- ja takapuolella oli virikepanoksina mustaaruutia pusseihin pakattuna. Ammus oli lyhyt-työntinen raketti, joka lensi pikaisen kiihdytyksen tuottamalla vauhdilla ikäänkuin jalkajousen vasama.

"Kauhun" ideana oli ajopanoksen polttaminen ammuksen putkivaiheessa, tai oikeastaan jo raketin ehtiessä pitkän "kamiinantorven" puoliväliin. Siltikin joutui ampuja suojaamaan kasvonsa kaasunaamarilla, tai kehittyneemmissä kauhu-malleissa lasilaatalla varustetulla kilvellä. Raketista tuli usein "roiskeita" vielä putkivaiheen jälkeen. Laukausääni ei ollut sähähdys, vaan melkein tykkimäinen jysäys. Ammus ei nojaillut putkenseinämiin, vaan liukui 3 - 4:n pitkinpuolisen kapean "raiteen" tukemana ja suuntaamana. Nebelwerferissä oli periaate sama, perintönä ruotsalaisen WILHELM UNGE:n "lentotorpeedosta" 1890-luvulta.

Unge-raketinheittimen putkenseinämiin kiinnitetyt ohjauskiskot vieläpä kiertyivät tykinputken rihlojen tapaan, ja raketissa oli kuparinen johtorengas, eli vakautus oli toteutettu kiertoliikkeellä. Nebelwerferin raketin kiertovakautus toteutettiin vinoon asetetuilla suuttimilla, jotka purkivat ajopanoksen palokaasut ulos raketin keskivaiheilta. Systeemiä olivat kokeilleet jo 1800-luvun alussa WILLIAM CONGREVE, joka palasi kuitenkin pian "keppivakautukseen" ja konstruktööri HALE joskus Amerikan sisällisen sodan aikoihin. Näissä kehitelmissä olivat suihkusuuttimet kuitenkin raketin peräpäässä, joten saavutettu osumatarkkuus oli huonompi kuin keppi-vakautuksella.

Ungen järjestelmällä päästiin kohtalaiseen tarkkuuteen, mutta sen kehittely jäi kesken, kun keksijän "mesenaatti" ALFRED NOBEL kuoli v. 1896. Tykkitehdas KRUPP osti keksinnön käyttöoikeudet, sulkien ne kassakaappiin. Unge-heitin katsottiin siis perinteisen tykistön vaaralliseksi kilpailijaksi, jonka ei haluttu yleistyvän. Eräässä venäläisessä Stalinin Urkujen variaatiossa, joka kuuluu yhä Suomenkin tykistön kalustoon, saatetaan "tikka" eli raketti myös kiertoliikkeeseen sen lähtiessä heittimestä. Nebelwerferin osumatarkkuus oli jopa yllättävän hyvä, johtuen suuttimien sijainnista ammuksen keskivaiheilla, eikä sen peräpäädyssä. (Käsiase-puolella taas toistettiin mokaus vielä M.B.A. GYROJET-rakettiammuksen suunnittelussa, aikaansaaden varsin vaatimaton osumatarkkuus lähietäisyyksillekin).

Nebelwerferin ammuksen "kukkupään" sijainnilla saatiin aikaan tehostettu sirpalevaikutus. Räjähdyspanos sijaitsi raketin perässä, eikä sen kärjessä, jolloin sirpaleita ei joutunut hukkaan tunkeutumalla maahan iskemäkohdassa. Tällaisenkin järjestelyn mahdollisti reaktiosuuttimien poikkeuksellinen sijoituskohta. Tavalliselle raketti-askartelijalle lienevät perinteisemmät ratkaisut suositeltavampia eli helpommin toteutettavissa.

Tieto salpietarin saantipaikasta on mielenkiintoinen, tosin kai enimmäkseen niille kotikemisteille, jotka suunnittelevat omatekoisen mustanruudin tuotantoon ryhtymistä. Sorbitolilla maustetun ruudin käyttökelpoisuudesta "pyssy-kruutina" en osaa olla toistaiseksi mitään mielipuolta, mutta joissain alan historiaa valottavissa teoksissa mainitaan kyllä "walko-kruuti", joka koostui salpietarista ja sokerista. Epäkohtana oli sokerin harvinaisuus ja hintavuus. Seos on nimittäin keksitty jo joskus 1500-luvulla, eikä tarkkaa sekoitussuhdetta ole mainittu missään lähteissä, kuten ei myöskään rikin mahdollista läsnäoloa.

Sokerin ja kaliumkloraatin seoksen erityisominaisuuksista on mainintoja monissakin teoksissa; nimenomaan sen taipumuksesta innostua "kukkumaan", tai ainakin syttymisalttiudesta, joutuessaan kosketuksiin rikkihapon kanssa. Käyttöaloja mainitaan kirjallisuudessa, tulitikuista meri- ja maamiinojen sytyttimiin saakka, murhapoltto- ja sabotaasilaitteet erityisesti korostettuina. Maamiinojakin käytettiin jo 1850-luvulla Krimin sodassa, pääsääntöisesti ratsuväen hyökkäysten häirintään.

Unohdit mainita kemikaalien saantipaikkojen yhteystiedot! Joku muukin voi olla kiinnostunut. Apteekkihintaa huokeamman rikkijauheen saatavuudesta myös..!

PS. Joensuusta Mainilaan on sen verran matkaa, että tarvittaisiin ehkä jo nestemäistä propellanttia polttava ohjus. Eikä niin hintavaa tikkaa varmasti tuhlattaisi "perspektiivittömän" (aution) pikkukylän kivitykseen. Sihti olisi SOSNOVYI BOR:in jonkin reaktorin kattorakennelmaa kohti. Tuulen suunta pitäisi toki huomioida ennen tikanheittoa, etteivät atoomi-höyryt leijailisi Suomen puolelle rajaa, vaan mieluusti kohti "Kohtalon Kaupunkiamme", St. Petersburgia.

02 02 MMI; PT


- Gunwriters - kahjot kansanvallan kahvassa


Teema: 14. 5 mm VJ-RÄPSY

Kiitos Herra Kekkonen arvokkaista ja mielenkiintoisista tiedoista. Vaikutus keramiikkapanssariin täytynee vain testata.

Parhain terveisin Pasi.

  ja kommentti: Tuo "herroittelu" on sallittua vain Eugen Schaumanin harjoittamana! Työaikaa kuluu hukkaan myös "Dear Sir"-puhutteluiden painamiseen DELETEiksi maailmalta tulleista viesteistä. Aseveljet ovat tasa-arvoisia ja "sinuja" keskenään: Sinutellaanhan Jumalaakin kaikenlaisissa liturgioissa..! VIHOLLISIA herroitellaan, rouvitellaan, neiditellään, ja teititellään..! Tämäpä tästä tapakulttuurista tällä erää! Nyt itse asiaan:

14. 5 mm VJ-RÄPSY:n läpäisytehosta ajoneuvojen keraami-panssariin ei ole tietoa, mutta lienee vaatimaton. Keraami-päällystettyyn luotiliiviin puettu "eläwä wiholliswoima" sensijaan ilmeisesti katkeaa keskeltä poikki kuin porkkana, ja jos punaliekkisen vj-massan koostumus on se, minkä sen uskon olevan, eli dinitro-tolueenilla sidottua "bengaalituli-pulveria", niin vj-kapseli jatkaa palamistaan vielä elävään kohteeseen upottuaankin. Seos oli kehitelty jo vuoden 1915 tienoilla, senaikaisena tavoitteena 7. 62 mm luodin sytytysvaikutus. Ilmeisesti juuri kyseisenlainen luoti, eikä siis uudempi räjähtävä "ZaRa", aiheutti Talvisodan tarkk'ampuja SIMO HÄYHÄ:n haavoittumisen: Mikä tahansa "vakioluoti" olisi vienyt hengen, osuneena edestäpäin kohtaan, johon osuva 6. 35 mm taskuaseen luotikin olisi lähes säännönmukaisesti tappava.

Mieleeni muistui jälkikäteen Vietnamin jenkki-lentäjien antama nimi 14. 5 mm BZT:lle: "Palava Golf-pallo". Kuvaa ilmeisesti vj-liekin kokoa ja sen muotoa. Melkein pingis-pallon kokoiselta näytti myös 7. 62 mm Z-1915/16-luodin peräliekki takaapäin nähtynä, omakohtaisen havaintoni mukaan. Sehän syttyi jo piipussa, eikä vasta kiiluvaisen kytöpanoksen loppuunpalamisen jälkeen. Suuliekitkin olivat Ankean Aatteen värisiä strontiumin värjääminä, eivätkä keltavihreitä kuten aikalaisia vakiopatruunoita ammuttaessa.

1801 MMI; PT


- Gunwriters - tyttökaveri odottakoon, GOW päivitti juuri!


Saisko romppua vielä?

Olkaat hyvät ja myykäät minulle CD romppunne eli kooste GOW jutuista, postiennakko? Sekä antakaatten neuvo parhaasta "jäsenmaksun" suoritustavasta, EIKU, sisällytetäänkö molempien hinnat samaan ennakkolappuun?

Uptoyou.

  Romppujen tuotanto loppui Sylvesterinpäivänä v. 2000 klo 23: 59: 59, mutta jokunen ylijäämä-lätkä pyöri vielä hetken aikaa "titarin" nurkissa ennenkuin nekin vietiin. Romppumaksut ja vuosi-/kannatus-/jäsenmaksut oli eriytetty tarkoin toisistaan, verotuksellisista syistä. KÄYTÄNNÖLLISIMMÄKSI maksutavaksi on osoittautunut setelirahaa kuoressa postilokeroomme. Tällöin voi kumpaisenkin maksun suorittaa saman tien, samassa kuoressa. Tilisiirron hankaluutena oli se, että "jäsenmaksut" ja romppumaksut piti ohjata eri tileille. Yllättävää, ettei sekoiluja tapahtunut.

LEONIA-pankin tili <800028-6450515> on yhä käytettävissä jäsenmaksujen (vain niiden!) suoritukseen. Niin: KOLMAS toimintavuotemme on alkamassa..! Ylijäämä-romput loppuunmyytiin jo. Kaikki loppuu aikanaan. Sen jälkeen lähteekin romppujen keräilyarvo nousuun. Nopeimmat tilaajat olivat onnekkaita: Saivat signeeratun kiekon, kuten luvattu oli.

HUOM! Seuraava EI OLE myynti-ilmoitus, vaan tiedustelu: Paljonkohan FIM:oja tai ECU:ja joku bibliofiilisten harvinaisuuksien keräilijä suostuisi tarjoamaan teoksen "ARMA FENNICA 2. SOTILASASEET" niteestä, jonka piirroskuvissa (drawn by PTK) on piirtäjän omakätiset signeeraukset? Niteitä on olemassa tasan yksi kappale koko maailmassa! Se siis EI OLE toistaiseksi kaupan, koska tarvitaan hakuteoksena muunmuassa GOW-juttuja tehtäessä.

1801 MMI; PT


Kaksikaliberinen pössykkä

Tarkoituksena olisi rakentaa ase kalibereille 22-250 ja 22 PPC, mikä olisi minimi piipunmitta, jotta lähöt pysyis suht korkeella ja ruuti palais piipussa, eikä sen ulkopuolella? Milläs ruudeilla olis hyvä latailla noita kalibereita? Luotina ajattelin käyttää 3,2g Hornadyn spizeriä. Jos kalibereille on hyviä reseptejä puolipateille niin kerro ihmeessä. Muutkin vinkit kalibereiden suhteen on tervetulleita.

Kiitokset etukäteen. SH.

Kaksoisluodikkoako meinaat, vaiko vaihtopiippuista asetta? Suositukseni on tyytyä yhteen kaliberiin, ja koska .22-250:llä voi tehdä kaiken minkä .22 PPC:llä, mutta toisin päin ei onnistu suurnopeuksien tavoittelu (jopa 1200 m/s +), niin suosittelen ensinmainittua. Piippuaihioita saanee 24" pituuteen (61 cm) saakka, eli siinä se suositus. Pidemmät aihiot maksavat lisähinnan, eikä lisäpituus tuota vastaavassa määrin parempaa suorituskykyä. VV:n ruutien N135 - N150 enimmäisannokset antavat ainakin 3.2-grammaiselle Speer Spitzerille lähestulkoon samat lähtönopeudet, mutta N135:ttä tarvitaan muita pienempi annos Virallisen Valistuksen mukaan. 24-tuumaisella piipulla ei lähtönopeus 1100 m/s liene yli-optimistinen tavoite; etenkään, jos satsaat ruostumattomasta teräksestä valmistettuun piippuun.

Maksaahan se tietysti enemmän kuin "musta" piippu, mutta kestää myös kauemmin (= suurempia laukausmääriä) ja kehittää säännönmukaisesti suurempia lähtönopeuksia samoilla latauksia kuin täysin identtinen kromimolybdeeni-teräksinen piippu. Ruostumaton piippu on myöskin vähemmän altis vaipoittumaan, tai ainakin helpompi ja "huolettomampi" puhdistaa vaippa-ainekerrostumista. Kaikki etuisuudet huomioiden: Investointi "rosteripiippuun" kannattaa, jos aiot ampua enemmälti täysteho-latingeilla. Toki löytyy latausreseptejä myös puolipanos-luokan latingeille ja jopa supulatauksille, joihin tosin olisivat suositeltavimpia lyijyseosluodit. Puolipanoksiin (lähtönopeus 480 - 500 m/s) voi käyttää vaippakovuudeltaan yhdenmukaisia "mantteliluotejakin", kiihdytettyinä ruudilla N310. Laukausääni ei ole "supu", mutta ei vielä kovin häiritsevä: Samaa luokkaa kuin pienoiskiväärin pamaus, ammuttaessa jotain .22 LR High Speed-patruunaa.

Kaikkiaan on .22-250 kaliberiluokassaan eräs monipuolisimmista patruunoista, kun taas .22 PPC on kehitelty VAIN ja AINOASTAAN kasa-ammuntaan täysteho-latingeilla. Kasa-ammunnassakin oli .22-250 aikoinaan suosikki, mutta kun patruunan lataamisen monipuolisuus välillä unohdettiin, tulivat muotiin Pindell & Palmisano-kehitelmät ja "rutistetut" latingit. Kunhan aseprojektisi alkaa olla lähellä valmistumistaan, voimme palata asiaan yksityiskohtaisempien latausreseptien kera. Tutkittua ja testattua tietoakin on silloin jo todennäköisesti kertynyt viljalti.

1601 MMI; PT


- Gunwriters - yskittää vaikka mitä tekis


Tokkopa tietoa -kysymyksiä:

Mustaruudin teko-ohjeesta olisin kiitollinen, ihan arkistointi- mielessä. Hieno 12 kal. karkopanos-juttu oli joskus Ase & Erässä. Olisiko päivitettynä uusimmilla juonilla (materiaalivalinnoilla)? Haulin valintavinkkejä ynnä latausohjeita .410 cal. pistooliin. Piipunpituus 310 mm. Patruunapesä 2". Pahvihylsyjä ja 9,3 x 74R kiväärinhylsyjä löytyy. Miten käsittelen niitä parhaiten pistooliini sopiviksi? Miten 45 LC:n hylsystä onnistuu? Tuhkahaulien teko-ohje? Siinäpä jutunjuurta!

Diggari-67.

  Mustaruuti on pölynhienoiksi jauhettujen lähtöaineiden, kaliumnitraatin eli kalisalpietarin (KNO3), rikin (S) ja pehmeästä lehtipuusta miilutetun hiilen (C) mekaaninen seos. Rikki ja hiili voidaan sekoittaa keskenään vaaratta, mutta seoksen pitäisi olla mahdollisimman tasa-aineista. Ns. "metsästysruudin" seossuhteet ovat kilogramman satsia kohti 150 grammaa hiilipulveria, 100 grammaa rikkijauhetta ja 750 grammaa salpietaria (elintarvike- tai apteekkilaatua). Jos kaliumnitraatti on kukkalannoite-laatua, painaa "kilon ruutisatsi" 1050 grammaa, koska hieman epäpuhdasta salpietaria tarvitaan tasan 800 grammaa. 50 grammaa lannoitesalpietarista/ ruutisatsi on yleensä natriumkloridia, eli ruokasuolaa, joka on varsin tehokasta ainetta piipunputkien syövytykseen. Se pitäisi poistaa piipunseinämistä pian ammunnan jälkeen kuumalla, hieman saippuaa tai tiskausliuosta sisältävällä vedellä pesemällä. "Sota-kruudeissa" oli usein 80% tai hiukan ylikin kohtalaisen puhdasta salpietaria ja niukemmalti rikkiä. Sen valmistuksessa vaadittiin kuitenkin melko järeää kalustoa.

Aivan alkuperäisin mustaruuti oli lähtöaine-jauheiden seosta, jota nykyään käytetään vain ilotulitteissa tai Bickford-tulilangan ruutisuonena, palonopeus likimain "sentti/ sekunti". Ruuti sekoitettiin lähtöaineistaan mieluiten juuri ennen käyttöä. Sittemmin opittiin valmistamaan jyvitettyä ruutia, kostuttamalla huolellisesti sekoitettu ruutijauhe vedellä tai suunnilleen Leijona-viinan vahvuisella viinisprii-liuoksella. Syntynyt "taikina" pursotettiin jouhiseulan silmien läpi ja kuivattiin. Kun ruuti seulottiin toistamiseen kuiviltaan, se muodostui kuutiomaisista jyvistä, jotka tosin murenivat herkästi pienemmiksi muruiksi ja pölyksikin. Ominaispaino oli suhteellisen alhainen, mutta ruuti oli herkkää syttymään lunttu- ja "kipinälukkoisten" aseiden sankkipannuissa. Tällaista "maalaisruutia" saattoivat valmistaa esimerkiksi metsästäjät itse vielä viime vuosisadalla Suomessakin.

"Sota-kruudilta" vaadittiin parempaa kuljetuksen kestävyyttä, joten sitä alettiin valmistaa manufaktuureissa, järeällä kalustolla, jolla kävi päinsä ruudin tihentäminen. Aluksi se suoritettiin tamppimyllyllä, mutta sittemmin (v. 1804 Skotlannissa, Curtis & Harvey-manufaktuurissa) omaksuttiin jyrämylly, jonka pedille lapioitiin pelkällä vedellä kasteltua ruutimassaa. (Paloviina saattoi kuulua pikemminkin ruutimestarien "proviantti-ransuuniin" kuin tuotantoprosessiin. Mitenkään välttämätöntä se ei ollut maalaisruudinkaan kostukkeessa). Myllyssä oli kaksi pystyakselista ulkonevien poikittaisakseleiden ympäri pyörivää jyrää, jotka puristivat ja hiersivät pedillä olevaa kosteaa ruutimassaa. Kumpikin jyrä saattoi painaa 3000 - 4000 kg.

Peti ja kivisien jyrien ulkokehät olivat rautaa. Jos ruutimassa pääsi kuivumaan liikaa, tapahtui sähähdys; joskus jopa "remahdus". Myllärin piti olla nopsajalkainen pakoonjuoksija ja myllyä ympäröivä rakennus oli kyhätty puolen tuuman paksuisista laudoista mahdollisimman huteroksi, etteivät parrunpätkät lentelisi. Joskus jouduttiin "myllykota" jälleenrakentamaan kolmekin kertaa vuodessa, remahduksien jälkeen. Joissakin manufaktuureissa oli kota päällystetty villahuovalla; kehyksinä muutama hoikka riuku. Tihennystä edelleen täydentävä menetelmä oli ruutikakkujen puristaminen hydraulisella prässillä, niiden kuivaaminen ja rouhiminen särmikkäiksi jyviksi nasta-puimakoneen tapaisella masiinalla, jonka keksijäksi mainitaan raketti-insinööri William Congreve. Sitten jyvät lajiteltiin seuloilla eri karkeusasteisiin, karkeimmasta Cannon Gradesta hienoimpaan FFFF-Gradeen, jota käytettiin piilukkopyssyjen sankkiruutina, mutta myös pienireikäisimmissä taskupistooleissa ja -revolvereissa.

Parhaiden "jahti-kruutien" ja sota-kruutienkin jyväset kiillotettiin niitä keskiakselinsa ympäritse pyörivässä, nahalla vuoratussa tynnyrissä rummuttamalla, ja heittelemällä prosessin loppuvaiheessa jyvien sekaan "mustalyijyä" eli grafiittijauhetta. Perinteinen maalaisruuti olisi tavallisen askartelijan ulottuvilla, mutta ongelmaksi muodostuu kalisalpietarin ilmeinen epäsaatavuus alle 20 000 kg:n "pien-erinä". Aine on elintarvike-laatua, eli hinta sen mukainen. Apteekkitavarana ostettu rikkijauhekin on varsin hintavaa. Hiiltä voisi miiluttaa itse, mutta sen jauhamiseen tarvitaan erikoisvälineistöä. Grilli-hiilikin voisi olla toimivaa.

Karkopatruuna-kehitelmiä ei ole tullut tietooni A & E:n jutun julkaisemisen jälkeen. Kiinanpommienkin myynti kiellettiin jo muutamia vuosia sitten. "Kiinarista" sai eräänlaisen lyhytkantama-karkopaukun 12/70 messinkihylsyyn, ajopanoksena puoli teelusikallista mustaruutia Wano PPP ja pommin ympärille melko löyhä "kaulus" WC-paperia. Tulilanka ruutiinpäin. Yksikään kokeiltu latinki ei jäänyt suutariksi tai paukahtanut piipussa.

.410/ 2" patruunoihin ei löydy latausreseptejä mistään, eli se perinteinen yleissääntö pätee: 1/3 tilavuudesta hauleja, 1/3 väli- ja etutulppia, sekä 1/3 mustaa ruutia. Haulit N:o 9 eli 2 mm lienevät soveliaimpia, mutta myös 1½ mm tuhkahauleja saa nykyään Suomestakin (Asekauppa E. Lähdeniemi). "Tuhkat" eli tupruhaulit ovat normaalin haulituotannon sivutuotteita. Veteen valettaessahan syntyy monenkokoista tavaraa, joka lajitellaan seulomalla kokoluokkiin. Yleensä seulotaan talteen 2 mm ja sitä suuremmat haulit. Hienommat "tuhkat" menevät uudelleensulatukseen. Espanjassa ovat tupruhaulit kuitenkin kauppatavaraa kotimaassaan, tai vientitavaraa naapurimaihin, missä pikkulinnutkin ovat "syötävää riistaa"; jopa herkkupaloja.

Noin 5 mm:stä ylöspäin valetaan haulit muottiin susi-, peura- ja hirvihauleiksi. Viimeksimainittuja ovat 8.0 mm ja sitä karkeammat "Los kartetshit", vaikka länsimaissa kutsutaan 9.1 mm haulejakin peurahauleiksi. Kokoluokan nimitys on venäjänkieltä: Los = hirvi, kartetsh = karkea hauli (läpimitta yli 5.0 mm). Pienemmät veteen valetut haulit ovat Venäjällä "drob:eja" eli "pisaroita". Nimitys johtuu tuotantomenetelmästä, eli sulan lyijyseoksen pisaroiden tiputtamisesta haulitornissa tai pystykuilussa useamman kymmenen metrin korkeudesta laajaan vesisammioon. Pisarat muotoutuvat pallomaisiksi ja jähmettyvät ilmassa jo pudotessaan. Vesi on tarpeen haulien ruhjoutumisen ehkäisijänä, mutta se myös "karkaisee" seostetut lyijyhaulit koviksi.

Ylenpalttinen kovuuskaan ei ole eduksi, joten tavallisesti on veden pinnalla kerros öljyä ehkäisemässä haulien ylitehokkaan äkkijäähtymisen. Liian kovien ja siksi hauraiden haulien haitoista on kertynyt kokemuksia viime vuosina Suomessakin, kun vesilintujahdissa jouduttiin omaksumaan käyttöön korvikehaulit: Rautahauli ei halkea tai murene piipussa, mutta materiaalin ominaispaino ei kestä kehumisia. Vismutti- tai tinahaulit särkyvät usein, ja ne ovat kalliitakin. Kas kummaa, kun yksikään firma ei ole vielä alkanut valmistaa URAANIhauleja. Materiaalin etuja olisivat lyijyäkin suurempi ominaispaino ja ilmeisen hyvä mekaaninen kestävyys. Köyhdytetty uraani ei edes säteile enempää kuin joidenkin rapakivi-alueiden hiekka. Myrkyllistäkö? Myönnetään! Mutta myrkyllisyyden vuoksihan lyijyhaulitkin kiellettiin Suomen eduskunnassa, suostuen nöyrästi viherpipertäjien ja muutamien muiden asiantuntemattomien "hihhuleiden" vaatimuksiin. Silloin jo kolmen vuoden ajan viivytetty metsästyslain uudistus saatiin muutamien myönnytysten hinnalla nuijituksi lopulta käsittelyiden läpi ennen metsästysvuoden vaihtumista.

Tähänastinen näyttö riittänee jo osoittamaan korvikehauli-pakon epäonnistuneisuuden ja kaikinpuolisen haitallisuuden. Haitoista vähäisin ei liene vesilintujen haavoittumisfrekvenssi: Saaliiksi saadaan usein vain sorsien pyrstösulkia ja ilmassa leijuvia höyheniä, jotka ovat osuman merkki. Lintu jatkaa usein lentoaan, koska korvikehaulien tai niiden sirpaleiden osuma on ollut tehoton: Ei tappava, mutta haavoittava kyllä. Tämänlaisesta eläinrääkkäyksestä voidaan tehdä loppu jo ennen tulevan metsästysvuoden alkamista 01. 08. 2001. Korvikehaulien käyttöpakko ja muutamat muut metsästysasetuksen selvät epäkohdat voidaan kumota asetuksen säätämisjärjestyksessä, kuulematta enää "pipertäjien" vastaväitteitä. Suosittelen sanamuotoa: "Muusta materiaalista kuin lyijystä tai lyijyseoksesta valmistettujen haulien käyttö metsästykseen on kiellettyä". Asia tulee täten laakista selväksi, eikä mitään siirtymävaihetta kaivata kun haulikoita aletaan ruokkia niiden luontaisella rehulla. Tässäpä haulitietoutta. Seuraava kysymyksesi sai panemaan peukalon suuhun:

Tietämättömänä pistoolisi patruunapesän mitoista en osaa neuvoa kestohylsyjen muokkaamisessa 9.3 x 74R-hylsyistä, kuin myöskään .45 Long Colt- hylsyistä. Onko pistooli tehdas- vaiko omatekoinen? Sattuuko merkki olemaan Harrington & Richardson Handy Gun? Eurooppalaisiakin metsästyspistooleja .410/ 2" patruunalle on valmistettu runsas valikoima, mutta joidenkin mallien soveltuvuus savuttomien latinkien ammuntaan on lievästi sanoen kysymysmerkillinen. Lyhytpiippuisempi ase voisi olla jopa kaasupistooli, jollaisen kaliberina .410/ 2" oli aikoinaan yleinen, mutta tämä lienee käsihaulikko. "Harrikkaa" pesitettiin jopa 20 kaliiperin savuttomille patruunoille, joten sen sulun kestävyyteen voi kyllä luottaa. Merkiltään, laadultaan tai kunnoltaan tuntemattomiin aseisiin en jakele mielelläni latausreseptejä.

PS. Ruudista vielä: Kenpä tietäisi sen, saatiinko Seinäjoen wanha kruuti-manufaktuuri museoiduksi? Valmisti aikoinaan Venäjän keisarikunnan tasalaatuisimman sotaruudin. Joitakin vuosia sitten mainittiin radiossa ruutimuseo-hanke: Manufaktuurin tuotantovälineet olivat silloin vielä enimmäkseen tallella. Mustanruudin valmistukseen palannemme vielä artikkelin laajuisessa jutussa. Lähdekirjallisuudesta on suoranainen runsauden pula, teokset julkaistu aikavälillä 1884 - 1910; suomenkielisiä niistä jopa kolme.

1901 MMI; PT


- Gunwriters - meillä ei diplomi-insinöörit miljoonia tienaa


Supu- ja kevytlatausarvoja

Lapua D46 12g FMJBT (7.83 mm) ja H&N kuparoitu puristelyijyluoti 180grs (11.7 g) (7.92mm). Kalibereissä 762 RK ja 762 KIV. Aseina Sako M92S (762RK) ja pulttilukkoinen 55 cm piipulla (isokal. 7,95mm), Mosin-Nagant M91/30 sekä "customoitu" Tokarev, joka on muutettu suoravetolukkoiseksi ja piippu (pit. 50 cm isokal.7,92 mm) otettu Lahti-Saloranta pikakivääristä. Nämä viimeksi mainitut ampuvat tietenkin pitkää kiväärin patruunaa (762 KIV).

Kevyemmille luodeille on löytynytkin hyvin latausohjeita ja niksejä. Entä .32 S&W Long vaippaluodeilla, ALS ja 6,5 g HP leikkuriluoti haulikon patruuna-adapterissa pit. 10 cm. Entä jos piippu on 40 cm?

Miten Leen 35-vuotis lataussarja soveltuu aloittelijalle? Hintaa sillä näyttää olevan 800 mk. Mielipiteesi Lee Loader -vasarasarjasta 7,62x53R (radalla lataukseen yms. kulkee mukana) Todella hyvät sivut oikean aatteen puolesta!

SJ

762RK kaliberissa raskailla luodeilla voi käyttää N310 ja N320 ruuteja, vaikka yleensä suosittelenkin pysymistä N310:ssä. Sopiva annos on haettava asekohtaisesti, mutta tässä hieman aloituslatauksia. 0,44 g N320 ja 13 g luoti Lapuan D166. PITÄISI antaa aliääniset nopeudet, paineiltaan se on joka tapauksessa turvallinen lataus. Samaa ohjetta voi käyttää myös 12 g luodeilla, ja ruutiannosta tulee vähentää tarvittaessa, mikäli tavoitteena on aliäänipatruunat.

6,3 grs/ 0,41 g N310 ja Lapuan 12 gramman D46 -luoti (7,83 mm) antaa noin 300 m/s nopeuden, tarkkuuden ollessa erinomainen. Käytä, jos mahdollista hylsyjä, joden liekkireikä on porattu 3,5 mm:sksi ja nalleksi suosittelen CCI:n 200:aa. Voit käyttää samoja ohjeita myös H&N-luodeille, joskin niitä käytettäessä kastovahaus on suositeltava. Ohjeet löydät vanhemmista GOW:n jutuista. Tällä hetkellä kokeilut raskaiden luotien käytöstä 762 RK -patruunassa ovat meneillään. Talvi tosin haittaa pahasti niitä, eikä niistä siksi ole luvassa artikkelia kuin vasta keväällä.

762 KIV-patruunaan on jo sanottu useasti yleislatausohje: lisää 10 % .308 Win.-kaliberin aloituslataukseen ja aloita kokeilut sillä. Voit käyttää kumpaakin mainitsemaansi luotia kaikissa kolmessa kiväärissäsi. N310:llä voit aloittaa 0,60 grammasta lyhytpiippuisilla kivääreillä ja pidempi piipuiseilla 0,65 grammasta/ 10 grs. Vähennä ruutia kunnes saavutat todella aliäänisen nopeuden (nopeus ka. alle 305 m/s).

Kysymyksesi haulikon adapterista on sen verran epämääräinen, että pyydän tarkentamaan sitä. Kuitenkin todettakoon, että .32 S&W Long ja .32 H&R Mag patruunoissa on mahdollista käyttää Lapuan 3,7 grammaista ALS-luotia ynnä muita alle 8 g (sic!) vaippaluoteja. Ruutina tietenkin N310!

Itse käytän juuri LEEn O-runkoista latauspuristinta kiväärin patruunoita ladatessani. Toimii hyvin ja oli edullinen. Muutenkin LEE tekee "jokamies"-hintaluokassa hyviä tuotteita. Juhlasarjassa on paljon tarpeetontakin, vaikka muutoin se on hyvä aloituspaketti jälleenlataukseen. Tässä omia huomioitani juhlasarjasta sekä suosituksia:

Nallitin: Mallia "heitä menemään"! Hajosi noin 3000 hylsyn nallituksen jälkeen. Tarvitsee erikoishylsynpitimet, hankala saatavuus esim. 762 KIV patuunaan. Ostin RCBS:n käsinallittimen LEEn hajottua. RCBS:ään olen ollut tyytyväinen ja mikä parasta, siinä käytetään tavallisia hylsynpitimiä. Hintaa RCBS:llä oli hieman yli 200 mk. Ruutivaaka: Toimii hyvin ja on täysin riittävä normaaleihin latauksiin. Ruutiannostelija: toimii, joskin itse olen mieltynyt enemmän ruutikauhan käyttöön (mm. turvallisuussyistä: On melko mahdotonta laittaa tupla-lataus hylsyyn kun käyttää ruutikauhaa).

Lee Loader on muuten toimiva, ja erityisesti sopiva radalla lataamiseen, mutta siinä oleva nallitin saa noin joka 50:en nallin "kukkumaan", eli sillä ei tee joskus mitään. (Ylisyvyyteen asetetut nallit ovat yleensäkin turvallisuusriski, tavanomainen "nallivikojen", kuten sytytysviipymien ja jopa alilataus-detonaatioiden lähde. Toisaalta ne nallittimet, jotka lyövät nallin liian syvälle pesäänsä, ovat suht' harvinaisia "maanantaikappaleita". Toimituksen huomautus). Käytä nallitukseen käsinallitinta, ja ruuditukseen tietenkin erikseen hankittavaa tai omatekoista ruutisuppiloa, eikä ko. latausholkissa olevaa "ruutisuppilon tapaista vehjettä".


Pikavastaukset ja viipyilevät vastaukset

Vielä yksi asia: Kun lähetätte kysymyksiä, niin pelkät lataustietokyselyt allekirjoittaneelle. Jos ne kierrätetään minulle PTK:n kautta, voi vastauksen saaminen viivästyä jopa 2 - 3 viikkoa. Jos ette halua käyttää omaan nimeänne, niin ottakaa netistä ilmainen s-postiosoite. Voitte silloinkin käyttää pelkkää nimimerkkiä, ja vastauksen saatte huomattavasti nopeammin s-postitse kuin GOW:n sivujen kautta. Yleiskiinnostavat kysymykset kulkevat tietenkin yhä myös GOW:n toimitukseen, missä niistä seulotaan laajempaan jakeluun tarkoitettu aineisto.

MPP (markuspnk@hotmail.com) 1701MMI


Päätoimittajan lisäys: Moniin kysymyksiin löytyy jo valmis vastaus kertaalleen, tai toistamiseen (kenties useinkin) GOW-saitilla julkaistuista latausresepteistä. Ne kannattaa käydä läpi, milloin tiedonjano pääsee yllättämään. Onnekkaita ovat he, jotka lontoon- eli engelskankieltä osaavat: Esimerkiksi pakinasarjan "ARCANE" osat täydentävät suomenkielisen GOW:n tietämystä.

Mutta, kuten Markus yllä mainitsi, pikavastaukset saatte hänen sähköpostiosoitteestaan, ja GOW/Finnish-saitilla julkaistavat vastaukset kulkevat kauttani. Jos katson aiheen olevan yleiskiinnostavan, on vastausviive todellakin 2 - 3 viikkoa: Kieliasua on tällöin muokattu, eli suoritettu editointia, tai ainakin revideeri (= oikoluku ja tarvittavat korjaukset), ynnä useinkin täydennetty tekstiä tieteellisillä tai historiallisilla yksityiskohdilla, jotka liittyvät teemaan milloin enemmän, milloin vähemmän, mutta jotenkuten kuitenkin. Tällaiseen rationalisointiin on pannut pakko, koska GOW:n suosio on ylittänyt optimistisimmatkin odotukset: Joinain päivinä nelinumeroinenkin lukumäärä "visiittejä". Vuorokaudessa on silti yhä vieläkin vain 24 tuntia ja viikossa yhä vain seitsemän työpäivää. Sivujamme toimittaa pääsääntöisesti vain 2 miestä, 1 poika ja 1 kissa.


2201 MMI; PT


- Gunwriters - Pahkasika me emme ole, Krokodiliksi me emme tule, siis tilausmaksujakaan emme saa.


Muutama kysymys latausongelmiin

1: Omistan Sakon kiväärin kaliiberi 30-06 ja haluaisin tietoja aliäänilatauksista. Olen kuullut huhuja, että kyseessä olevan kaliiberin suurta hylsytilavuutta voi pienentää käyttämällä ruudin sekaan mannaryynejä ehkäisemään alilatausdetonaatiota.Ajattelin luodiksi 10,1 g puolivaippa ja 12 g puolivaippa. Minkä verran ruutia/minkälaista. Entä ryynien määrä grammoissa (jos voi käyttää.) Seuraavaksi haulikkoasiaa!

2: Haluaisin tietoja 10-kaliberisen latausohjeista. Minkälaista ruutia käytetään Federalin patruunassa 64 g latauksessa, koska haluaisin ladata itse mahdollisimman samantehoisia patruunoita samalla haulimäärällä. Niin kysyisin mistä vastaavaa ruutia voisi saada ja mikä on kotimainen vastine, vai onko sitä?

J.I.

1: "Sakon kivääri" ei vielä ole riittävä tieto aseen piipunpituudesta tai sen rihlannoususta. Täsmällinen mallimerkintäkin olisi tarpeen, että ballistikkomme Markus voisi syötellä riittävästi esitietoja Brömel QuickLOAD- ohjelmoituun tieturiinsa, saadakseen esiin täsmälliset luotikohtaiset ohjeet latauksiin ilman minkäänlaisia ryynejä tai hiutaleita. Mannaryynejä käytettiin lähinnä muovattaessa hylsyjä joihinkin jyrkkäolkaisempiin tai suurisuisempiin kalibereihin; ei siis nopeapaloisen ruudin seassa, vaan muovauslatingin päällä. Nykyään ryynit on korvattu jollakin liukasteella kyllästetyllä paperitulpalla. "Mainosroska-paperista" juntattu tulppa (sisältävä jopa 45 paino-% talkkia tai posliinisavea) ei tarvitse minkäänlaista liukastettakaan, ja se kolvaa piipunputken peilinsileäksi joskus jo jo kymmenkunnalla laukauksella.

Mainittakoon muille visitooreille, että "puolivaippaluodit" kaliberissa .30/.308 ovat kalliin dollarin aikaan suht' harvinaisia ja hintavia. Kumpikin tuntemani malli painaa 6.48 grammaa eli 100 grainia. Merkit: SPEER "PLINKER" ja HORNADY "SHORT JACKET" N:o 3005. Raskaammat (kotimaisetkin) luodit ovat joko lyijykärkisiä tahi osavaippaluoteja. "Plinkereissä" on vaipan pituus tasan puolet luodin kokonaispituudesta; Hornadyssä ilmeisesti hiukan lyhyempi. QuickLOAD-ohjelmaan tarvitaan täsmällinen tieto luodin mallista ja sen merkistä, ynnä aseen ominaisuuksista (vähintään piipunpituudesta), jos mielitään saada ulos täsmä-tietoja aliäänisistä latauksista, joiden laadinta kyllä onnistuu 10.1 - 12 gramman painoisilla luodeilla. Sovelias ruuti on VihtaVuoren N310. Täytemateriaaleja ei tarvita, mutta nallipesän poraaminen 3.5 mm:n läpimittaan ja luotien liukastaminen on suositeltavaa.

2: Ainoa käytettävissäni oleva latausohjeisto 10 kaliiperin patruunoille suosittelee 1/6 haulien painomäärää kruutia CURTIS & HARVEY Diamond N:o 6; siis 10.7 grammaa mustaa kruutia. Eikö löydy kaupoista?! Eikö mahdu hylsyyn, jos haulienkin pitäisi mahtua? Tietolähteeni on 91 vuotta wanha. Montako kertaa pitää jankuttaa, ettei haulikonpatruunoiden onnistunut jälleenlataus muihin, paitsi 12/70 kaliiperin messinkihylsyihin mustalla ruudilla, kuulu kokemuspiiriini?!

Haulikonpatruunain jälleenlataus ylimalkaan on teema, jonka jätän aiheesta kiinnostuneempien kolleegoiden pohdittavaksi, toki muistuttaen, että savuttomilla ruudeilla lataaminen on ilmeisen tiukasti komponentti-sidonnaista askartelua.

2401 MMI: PT.


- Gunwriters - nämä eivät ole huulia, sanoi lepratautinen


Terveiset Tampereelta!

Olenpa lueskellut mielenkiinnolla Gunwritersin juttuja aliäänilatauksista ja muista. Mieleeni tuli muutama asia: Intissä harjoiteltiin metsätaistelua rynkyt kätösissä. Yksinkertainen totuus on, että rynnäkkökiväärillä ammuskeleva sotilas näkyy ja kuuluu. Sepä ei ole mitenkään häiveideologian mukaista. Varsinkin pimeässä suuliekki sokaisee ampujan itsensä ja oman aseen papatus lyö korvat lukkoon. Tositilanteessa luodit kyllä lentäisivät lujaa ja tappavasti, kunhan ensin osuvat. On nimittäin hankalaa tähtääminen sokaistuneilla silmillä. Harmi vain, että myös vihollinen näkee ja kuulee erittäin selvästi, mistä niitä luoteja tulee.

Vuosia myöhemmin menimme kavereiden kanssa metsään leikkimään sotaa splättisaseilla. Huomasimme selvästi, mikä ero on värikuulapyssyn ja rynkyn välillä. Ei tulta, ei savua, eikä kauheaa pauketta. Oli suorastaan helppoa napsia vastapuolen heppuja pensaikon suojasta, kun vain tajusi vaaniskella piilossa, liikkua mahdollisimman vähän ja kun päällä oli asialliset maastoon sulautuvat varusteet.

Ajattelinkin että todellisessa metsäsissin aseessa olisi yhdistettynä seuraavat asiat:

- Lyhyt bullpup-rakenne, eli aseen lukko olkapäätä vasten
- Lyhyt piippu, rihlaukseltaan aliäänilatauksille soveltuva
- Vaimennin huomioitu etukäteen suunnitteluvaiheessa
- Jokin suhteellisen äänetön lukko, kuten vipulukko, pumppu tms, joka ei rouskuta metelöiden, mutta on silti tarvittaessa nopea käyttää
- Tähtäimeksi jokin yksinkertainen ja toimintavarma, mielellään myös hämäräammuntaan soveltuva malli
- Lippaaseen hitaita pateja
- Mahdollisuus käyttää myös nopeita patruunoita tarvittaessa
- Patruunaksi kelvannee yleinen 7.62 x 39.

Kevyiden latausten käyttäminen vähentää myös ampujan paljastavan ruutisavun määrää. Savun määrä on suorassa suhteessa ruudin määrään. Tosin hämärässä savulla ei ole niin suurta merkitystä kuin päivällä. Taistelussa on paljolti kyse taloudellisuudesta: Mihin omat voimavarat riittävät? Mihin niitä käytetään? Mihin niitä on pakko käyttää? Mitä sillä saadaan aikaan?

Sotilas, joka kylvää luoteja silmittömästi suunnilleen vihollista päin, ei ole tehokas. Hän kantaa mukanaan kilokaupalla patruunoita, joiden kantamiseen hän käyttää omia voimiaan. Silti hän ei osu. Näin tehdessään hän lisäksi paljastaa itsensä. Voipa olla että hänen kaverinsa joutuu kantamaan hänet haavoittuneena pois taistelukentältä.

Panin merkille myös Hitlerin supertykin eli V3:n. Siinähän käytettiin pitkiä nuoliammuksia, jotka lähtivät rihlattomasta piipusta. Siis vähän niin kuin sylinteripiippuinen haulikko ilman supistusholkkeja. Voisihan haulikon muovihylsyyn sovittaa lyhyehkön nuolen, jossa olisi teräksinen kärkiosa pituudeltaan noin 2/5 nuolen pituudesta ja alumiininen pyrstöosa, jossa olisi 4-6 vakauttajaevää, pituudeltaan 3/5 nuolen pituudesta. Kärki ja pyrstö liitettäisiin toisiinsa kierteillä. Uskoakseni tällainen nuoli olisi vakaa sekä piipussa mennessään, kuin myös piipusta lähdettyään. Ruutikaasut tuuppaisivat nuolen liikkeelle tulpan välityksellä. Tällaisen nuoliammuksen käyttäminen sallisi myös äänenvaimentimen, mikä taas ei tulisi kuuloonkaan tavallisten haulien kanssa.

Jotta nuolen takana tuleva tulppa ei juuttuisi vaimentimeen, vaimentimessa pitäisi olla pätkä haulikon piippua, jossa olisi porattuna tiheään hunajakennomuodostelmaan reikiä, jotta ruutikaasut niiden kautta poistuisivat vaimenninkammioihin. Tulppa ei mitenkään päin mahdu reikien kautta tukkimaan vaimenninta, vaan poistuu asiallisesti piipun suusta.

N. O.

  Onnittelut! Hyvin ajateltuun kokonaisuuteen on enää paha lisätä mitään. Piristävää havaita, että omilla aivoillaan ajattelevia ennakkoluulottomia löytyy edelleen joukostamme. Kokonaan toinen asia on, milloin kyseeseen tuleva suuri käyttäjä eli puolustusvoimat on valmis omaksumaan uudet ajatukset - aloitteen läpimeno isossa organisaatiossa saattaa helposti kestää sukupolven verran. Mikään ei kuitenkaan estä tekemästä ajattelutapaa tunnetuksi hieman helpommasta päästä aloittaen, eli maanpuolustushenkisille reserviläisille. Kielitaitoiset lukijamme voivat täydentää kirjoittajan ajatuksia aihepiirin ympäriltä perehtymällä GOW Internationalin puolella juuri julkaistavaan alan huippuammattilaisen, Pavel Makarovin artikkeliin.

- titari -


- Gunwriters - lehden ainoa yhtenäinen linja on, että kukin siihen kirjoittaa mitä lystää


Lisää >>

<< Uusimmat  Osa 27>>  Osa 26 >>  25 >>  24 >>  23 >>  22 >>  21 >>  20 >>  19 >>   18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwriters >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>