<< Uusimmat   Osa 31 >>   30 >>  29 >>  28 >>  27>>  26 >>  25 >>  24 >>  23 >>  22 >>  21 >>  20 >>   19 >>    18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwritersin etusivu >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>

TOKKO TIETOA ON?

"G.O.W.":n kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu

Osa 32, päivitetty 03.06.2001

.222 Rem. vaimenninpatruunat

Mulla on .222 cal. luodikko jossa on äänenvaimennin. Kysymys kuuluu, mikä olisi sopiva lataus ja luodin paino, jotta päästäisiin mahdollisimman hiljaiseen käyntiin? Saako patruunoita mistään valmiina vai pitääkö ladatuttaa jollain kaverilla?

Ystävällisin terv. Jyrki

  Ihanneluoti olisi 45-grainin nimellispainoinen, 5.70 mm:n läpimittainen, tasalatvainen, vahaliukastettu lyijyseosluoti, jollaisten saatavuudesta Suomessa elätellään toiveita. Ammuksen muoto ja paino optimoitiin pienriistan pyyntiin jo mustaruutikaudella, 111 vuotta sitten, patruunaan .22 Winchester Rim Fire, joka kehiteltiin Browning/Winchester-pumppuluodikkoon M 1890. Lataukseen voidaan käyttää myös vaippaluoteja; kernaasti enintään 3.2 gramman painoisia (vakautumisvarmuuden takia). On yhdentekevää, onko luoti kokovaippainen tai lyijykärkinen, koska alhainen iskunopeus ei aiheuta kohtuutonta turmelusta esim. syötäville pienriista-eläimille: Pataan pantavaakin jää...

Luodin liikapituus, eikä niinkään sen paino, tuottaa epävakavuuden. Tasaperäinen 3.6-grammainen lyijykärkiluoti, jonka kärjestä näkyvä lyijy "listitään" vaipan reunan tasalle vaikkapa teräväleukaisilla hohtimilla, on kokeilemisen arvoinen ammustyyppi. Kärjen mahdollinen epäsymmetria ei huononna luodin osumatarkkuutta havaittavassa määrin, joten listimisen jälkeen ei katkaisukohtaa häädytä siistimään viilaamalla tai sorvaamalla. Luotien lyhentäminen sujuu siis joutuisasti.

Sopivin ruutilaji on VihtaVuori N310. Annos viritellään asekohtaisesti, noin sadasosagramman "askelin". Sopiva aloitusannos on täyspitkän piekkarinpatruunan (.22 LR) hylsyllinen ruutia N310, milloin luotina on vaippaluoti. Kunhan kotimaisia lyijyseosluoteja aletaan saada myyntiin, saataneen varsin pian myös testattuja latausreseptejä GOW-sivulle .222 Remington-patruunallekin, joka on varsin yleinen Suomessa. (Muualta, paitsi GOW:stä, et löydä ehkäpä milloinkaan reseptejä kaikkein hiljaisimpia vaimenninlatauksia varten: Olemme tiedonjulkistamisen monopooli-asemassa! Räkäisimmän röhönaurumme provosoi alan lehtien kyselypalstojen fraasi: "Kysy ohjeet asekauppiaaltasi!").

Tehdasladattuja .222 Remington-vaimenninpatruunoita et löydä kauppojen hyllyiltä ilmeisesti mistään/milloinkaan, koska kyseessä on siviilikaliberi, kun taas tehtaissa ladataan mieluiten sotilaskaliberisia (yleensä trans-soonisia) patruunoita, myytäviksi "Vain Virkakäyttöön" - tavallisimmin varustettuina ylipitkillä luodeilla ja ladattuina tuottamaan liian suuri lähtönopeus, ajatellen aseiden yksilöllisyyttä ja ilmastollisia olosuhteita: Luoti voi lentää vakautumattomana "kalikkana", vaikka lähtönopeus olisi jollain ase-yksilöllä ammuttaessa reilustikin yli äänennopeuden.

"Virkakäyttäjät" himoitsevat maksimaalista luodin iskuenergiaa ja suoraa lentorataa, tuntematta läheskään riittävästi fysiikan, ballistiikan ja akustiikan rautaisia lakeja. Patruunatehtaat puolestaan tekevät sitä mitä tilataan: Se riittää, että luodit käyttäytyvät vaatimusten mukaisesti tyvenissä, lämpimissä (+ 21 C) ja kuivissa laboratorio-olosuhteissa, tehtaan C.I.P.-testipiipulla ammuttaessa.

Kotilataaminen jää siis ainoaksi vaihtoehdoksi. Jokin pykälä muistaakseni esti ainakin taannoin patruunoiden latauttamisen kaverilla, mutta voithan itse mitata ruutiannokset ja painaa latausprässin kahvaa, tai vasaroida luodit paikalleen, jolloin Sinä olet ladannut patruunasi itse, omaan tarpeeseesi. (Ampuma-aselaissa mainitaan vain ammattimainen/ kaupallinen patruunatuotanto luvanvaraiseksi toiminnaksi). "Bobrikovin Ukaasista" ja sitä pian vuosisadan ajan seuranneista lainsäädännön tiukennuksista en paljoja piittaa, joten niiden muistaminenkaan ei kuulu velvollisuuksiini. "Säädökset ovat paperia! Käytäntö on käytäntöä!"

Jos aseharrastajat omaksuisivat tämän yksinkertaisen filosofian, katkeaisi lähes sata vuotta jatkunut "asehenkilöihin" kohdistuva SIMPUTUS kuin kanan lento! Valitettavasti ampumaradoilla ja erämetsissä tavataan joskus jopa teini-ikäisiä "kalkkivaareja", joiden maailmankatsomuksen mukaan aseharrasteita haittaavat säädökset ovat Ylimaallisia Julistuksia, eli lähtöisin Kaikkivaltiaasta Henkimaailmasta, eivätkä "från svinhuvud" tai nyttemmin myös EU:n kabineteista.

Viisainta on sentään tarkkailla ainakin "piällysmiehenä", että patruunoihin tulee oikeellinen ruutimäärä ja -laji, sekä oikeanlajinen luoti. Tämä oman turvallisuutesi takia, vaikka ruuti N310 onkin varsin huoletonta käytössä: Vahingossa kaksois-annosteltu supulatinki tuottaa vain normaalia kovemman pamauksen, luodin meluavan lennon ja suoremman lentoradan. Vaippaluodilliset patruunat voidaan kuitenkin ladata myös ns. "puolipanoksilla" ruutia N310, noin 500 m/s lähtönopeustasoon.

Pesäpaine on niitäkin ammuttaessa huomattavasti tehdaslatingin huippupainetta alhaisempi, eli kyseessä ovat säästölatingit, joiden käyttö pidentää piipun ja hylsyjen aktiivista ikää kertaluokkien verran. (Aktiivi-ikää ei mitata vuosina, vaan laukausmäärinä). Vaimentimen aktiivi-ikä pitenee vieläkin enemmän, koska aseen suupaine jää varsin alhaiseksi, vaikka piippua olisi lyhennetty luodikon kokopituuden pitämiseksi kohtuullisena.

"Puolipanoksillakin" ammuttaessa on vaimentimellisen aseen suupamaus varsin vaisu kilaus, mutta luodin lentomelu kuuluu tietysti jokseenkin yhtä äänekkäänä kuin pienoiskiväärin laukaus, ammuttaessa nopealuotisia .22 LR-patruunoita. Etuna on usein huippuluokan osumatarkkuus, mutta riskinä ruudin kaksoisannostuksen (onneksi lähinnä teoreettinen) mahdollisuus. Sen välttämiseksi on suositeltava kahden lataajan yhteistyö: Kun patruuna on ruuditettu, painaa toinen lataajista luodin välittömästi paikalleen patruunaan, varmistuttuaan ensin ainakin silmämäärin siitä, ettei hylsyssä ole tupla-annosta ruutia, joka voi aikaansaada aseräjähdyksen.

"Puolipanos" on grammamääräisesti virheellinen nimitys, mutta tilavuusmääräisesti lähestulkoon oikeellinen, koska tuplalatinki täyttää hylsyn jopa sen hartioita myöten: Erhe ei jää huomaamatta, jos ruudittaja tai luodittaja vaivautuu vilkaisemaan hylsynsuusta sisään. Erikoislatauksia laadittaessa pätee wanha liikenneturva-propagandistien joiku: "Turha kiire pois!" Toisaalta, ladataanhan esimerkiksi pistoolin- ja revolverinpatruunoita nopeatoimisilla progressiivipuristimilla, ja erityisesti revolverin hylsyyn voidaan sulloa huomaamatta kolminkertainenkin annos nopeapaloista ruutia. Seuraamukset on helppo arvata. Tällaiset sattumukset ovat kuitenkin olleet harvinaisia meillä ja maailmalla. Ruudin "unohtuminen" patruunasta on yleisempi erhe, jollainen on mahdollinen myös täys-automatisoidussa tehdaslatauksessa.

Kun olet hankkinut suositeltuja luoteja ja ruutia N310, voit tiedustaa yksityiskohtaisempia latausreseptejä ballistiikkaspesialistiltamme "Eemeli-osoitteesta" <markuspnk@hotmail.com> Saat ohjeet pikavauhdilla mm. puolipanospatruunoihin, kun ilmoitat aseesi piipunpituuden, luotien merkin ja painon, sekä käyttämiesi hylsyjen tilavuuden (= suuhun saakka vedellä täytetyn hylsyn sisältämän vesimäärän painon graineina, tai grammoina ja gramman desimaaleina, punnittuna vaikkapa ruutivaa'alla). Ruudin annossuositukset lasketaan "sähkö-aivon" ballistiikkaohjelmalla, mutta ruudin N310 ja kaliberin .222 Remington tapauksessa ne pitävät varsin hyvin paikkansa. Vaimenninpatruunan luodin lähtönopeuden suositus on siis 300 metriä sekunnissa ja puolipanospatruunalle noin 500 m/s. Mitä yksityiskohtaisempia ovat annetut tiedot, sitä lähemmäksi osuu ballistiikkaohjelman suositus oikeellista ruutimäärää: Useinkin täysin "nappiin".

Latauksen hienosäädössä asekohtaiseksi olisi luotinopeusmittari hyödyksi, etenkin supulatausta haarukoitaessa. Puolipanoslatinkia haarukoidaan suositusannosta pienin määrin lisäten tai vähentäen, etsien parhaan osumatarkkuuden antavaa ruutimäärää, eli aseen ominaiskäyntiä. Yleensä riittää 1 - 3 sadasosagramman lisäys tai vähentäminen latausreseptin suositusannokseen nähden puolipanosta hienosäädettäessä. Supulatingin ruutimäärää ei saa vähentää suositusannoksesta, ellei luodin MITATTU nopeus ylitä lukemaa (keskimäärin) 305 metriä sekunnissa.

HUOM! TÄRKEÄÄ!! Puhdista aseesi piipusta sen reikään takertunut vaippa-ainekerrostuma ennen vaimenninpatruunoiden ammuntaa! Helppokäyttöisin ja nopeatoimisin vaipoittuman poistoaine on Forrest-vaahdoke. Uuninpuhdistus-vaahdokkeet tekevät saman työn ja ovat huokeampia, mutta ne toimivat huomattavasti asehuoltoon tarkoitettua kemikaalia hitaammin: Vaipoittuman poistaminen niillä kestää 24 - 36 tuntia. Forrest tekee tehtävänsä noin puolessa tunnissa, tai 15 - 20 minuutissa, ellei vaippa-ainekerrostuma ole huomattavan paksu. Tälloin käsittely joudutaan kenties jopa uusimaan.

1905 MMI; PT



Reikärauta mammalle

Olen aikeissa hankkia revolverin kaliberilla .38 tai .357. Olen alustavasti tutustunut Mauserin .38 Hunteriin. Ase vaikutti asialliselta peliltä, ollen sopivan kevyt naisenkäteeni. Mauserin ilmeisesti sinkkivalettu runko hieman epäilyttää... Toinen mahdollinen saattaisi olla Colt Border Patrol .357, joka olisi ystävällä myynnissä. Ukkoni tykkäisi tästä ja itse voisin aloitella ampumalla .38 patruunaa.

Niin että jos jonkinlaista mielipidettä yllämainituista aseista saisi. (Tiedän kyllä vastenmielisyytenne antaa tällaisia EVÄ-lehden reppumaisia vastauksia - sori). Muitakin sopivaisia reikärautoja saa suositella jos mieleenne juolahtaa, ja juolahtaahan siellä. (Nagant is out of the question - sorry)

T: Niina

  Saksalaisen riistanlopetusrevolverin kestävyys lienee mitoitettu ajatellen vain muutamia vuosittain ammuttavia laukauksia. Runkomateriaalista saa selkoa magneettiraudan avulla. Jos se tarttuu, on runko terästä. (Huom! Kaikki ruostumattomat teräslajitkaan eivät tarraa magneettiin). "Reikäsinkkiä" ei kannata hankkia. Lujuudeltaan ylimitoitettu .357 Magnum-kaliberin ase on suositeltava. Colt Border Patroliin en ole tutustunut, enkä törmännyt kyseiseen malliin painettujen viestimienkään sivuilla siten, että mieleen olisi painunut, mutta .357 kestänee pitkällistäkin .38 Special-patruunoiden naksuttelua.

Kotilataaja voi ladata vastaavantehoiset patruunat myös täyspitkiin .357 Magnum-hylsyihin: Jonkin latauskäsikirjan neuvoma .38 Specialin luotikohtainen Max. Load käyttöannokseksi. Ruuti jotain herkästi syttyvää, suositus VV N310 tai N320. Ellei kirjoista löydy reseptejä, niin Markuksen QUICKLOADista löytyy varmasti. Uudemmista kirjoista ovat "häipyneet jonnekin" ruudin N310 latausohjeet, koska kyseistä propellanttia voidaan käyttää melkolailla homeopaattisina annoksina; esim. 0.15 grammaa 9.6-grammaisen lyijy-wadcutterin takana. Pari vuosikymmentä sitten se oli "perusruuti" .38 Specialin ratalatinkeihin.

15 vuotta vanhassa "Metsästäjän Asekäsikirjassa" julkaistiin vielä lukuisia reseptejä N310:lle .38 Specialiin ja .357 Magnumiin. Lataustaulukot olivat VihtaVuoren "siunaamaa" Virallista Valistusta! (Kuuluin itsekin ko. teoksen kirjoittajaporukkaan, mutta etunimeäni on runnellut painovirhepaholainen tekijäluettelossa: Editoori T. Hyytinen ei hyväksynyt listalle nimikirjaimiani P.T., koska käsikirjaa markkinoitiin "oikeille metsästäjille", joiden keskuudessa lyhenne "P.T.K." oli jo kehkeytymässä vihatuksi ja kammoksutuksi "Pedon Merkiksi").

Ruger GP 100 nelituumaisella piipulla, kaliberi .357, on hinta- laatusuhteeltaan eturivin reikärautoja, mutta kalliin oloinen. (Ilmeisesti. Olen taaskin vailla ajantasaisia hinnastoja). Muita merkkejä/malleja ei muistu äkiksestään mieleen. "Rajavartijan Colt" kannattaa ostaa, jos kunto vastaa hintapyyntöä.

Hätyytä ukkosi ryhtymään kotilaturiksi, ellei ole jo entuudestaan. Tai syntyyhän patruunoita tyttöpuolisenkin henkilön toimesta: Wanhoissa walokuwissa esim. SAKOn lataamolta olivat työntekijät naispuolisia, ainakin vielä silloin kun patruunoiden täyttely oli käsityövaltaista uurastusta melko primitiivisin välinein.

1305 MMI; PT

Gunwriters - Nopein luokassaan!

Vaimentimen kitkakiinnitys

Kävin tuossa tuttuni luona katsomassa hänen rosterista Margolin-pistooliaan, jonka laukauksen hän oli juuri muokannut kerrassaan herkulliseksi. Katselimme myös kevyttä, alumiinista, kitkakiinnitteistä vaimenninta, jonka hän oli aseeseensa joitakin vuosia sitten tehnyt. Kitkakiinnitys sattuu juuri nyt kiinnostamaan minua ja satuinkin utelemaan kaveriltani, jotta miksi ei voisi .308 Win -kivääriin kiinnittää vaimenninta kitkakiinnityksellä. Sanoi, että ei voi, ei kuulemma kestä rekyylin vuoksi paikallaan. Perusti tämän mm. siihen, että eihän kiikarikaan pysy paikallaan, jos sen kiinnityksessä ei ole rekyylitopparia.

Minulla on kuitenkin asiasta toinen käsitys. Käsittääkseni myös korkeapainekivääriin voidaan asentaa vaimennin kitkakiinnityksellä. Joskus muistan tätä perustellun sillä, että eihän polkupyörän satulakaan lysähdä alas putkessaan, vaikka satakiloinen kuski ajaisi kuoppaan, jos vain kiristys on suoritettu asianmukaisesti. En käynyt kaverini kanssa asiasta sen enempää kinaamaan, koska hän on tiukasti mielipiteensä pitävää sorttia ja hän on vielä kaiken lisäksi jo sangen varttuneessa iässä (kunnioitukseni vanhempia henkilöitä kohtaan ei anna minun käydä kinaamaan heidän kanssaan). En myöskään katsonut hänen tietämystään vähäiseksi, koska hänellä on asesepän koulutus, joskin hän on käyttänyt tietojaan ja taitojaan vain itsensä ja tuttaviensa iloksi ja hyödyksi.

Mutta miten on, voiko .308 Win -kivääriin kiinnittää vaimentimen kitkakiinnityksellä, ja jos voi, niin millä ehdoilla?

Terv. 'Andrea Stavros'

  Kitkakiinnitystä olen kokeillut toistaiseksi vain piekkarivaimentimien asennukseen. Idea ei näytä kiinnostavan kaupallisten vaimentimien valmistajia, mutta en ole sitä muistanut tyrkyttääkään: Teleskooppivaimentimien kiinnitykseenhän on kitkasysteemin toteuttaminen vaikeaa. Etuvaimentimen eli "suupöntön" asennus .308 Win.-kaliberin luodikkoon kitkakiinnityksellä onnistuu taatusti, jos aseella tyydytään ampumaan supulatinkeja tai puolipanospatruunoita (max. ruutimäärä yksi gramma huokoisruutia). Aseen suuhun sorvataan 30 - 70 mm:n pituinen liereä kiiltävänsileä kavennus, joka mahtuu välyksettömällä liukutiukkuudella vaimentimen peräholkkiin.

Tuon holkin suositeltavin materiaali on alumiini, joka pureutuu "miljardeilla pikku hampaalla" piipputeräksen pintaan. Hyvinhän pitää myös tähtäinkiikarin alumiininen kiinnitysjalusta paikallaan jopa kovanliukkaaksi mustatun tai eloksoidun tähtäimen, ja se tarraa tiukasti kiinni potkupyssynkin kiinnitysuriin, vaikka rekyylistopparia ei olisi lainkaan. Kiinnityselimeksi saattaa riittää pelkkä poikittaisruuvi (kierre esim. M4 mm), jonka kärjen ja piipunseinämän väliin asetetaan pehmikkeeksi pieni lyijyhauli (N:o 9 eli 2 mm Skeet-hauli riittää). Hauli estää myös ruuvin tahattoman aukipyörimisen. Testattu tieto!

Kitkakiinnityksen voi tiukoittaa piipunsuun ympärille myös tangenttiruuvilla, eli tosiaankin vaikkapa polkupyörän satulan kiinnikerenkaalla. Sitä hyödynnettäessä sahataan tai jyrsitään holkin seinämään pituussuuntainen kapea halkio tai vaikka kolme halkiota; hieman lyhyempi(ä) kuin on piipunsuun kiinnityskavennus, ettei ruutikaasua pääse karkaamaan halkio(i)sta ulkoilmaan. Mahdollista on myös kierteittää holkki ennen halkioiden sahaamista, muotoillen sen takapää loivasti kartiomaiseksi ja sorvata kiinnitysmutteri vastaavalla sisäkierteellä ja sisäpuolisella kartiolla, jonka kulma vastaa holkin peräpään kartiokkuutta. Kun vaimennin on pujotettu piipunsuulle, kierretään mutteria kiinnipäin kohtuullisin käsivoimin. (EI jakoavaimella, putkipihdeillä, tms!). Holkin ja mutterin kartiopinnat puristavat holkin lohkot tiukasti kiinni piipunsuun seinämiin.

Suositeltava piipunsuun kavennusosan pituus tähän viritykseen on 50 - 70 mm, ja holkin & mutterin kierteen nousu 0.75 - 1.0 mm. Mutterin suositeltava materiaali on teräs, johon holkin alumiini pureutuu kiinni kuten piipputeräkseenkin, eikä mutteri kierry tahattomasti auki. Mutterin ulkopintaan tehdään pyällys eli karhennus käsin suoritettavaa kiristämistä ja löyhäämistä varten; ei siis esimerkiksi kuusio-muotoa, ettei synny houkutusta työkalujen käyttöön. Poikittaisruuvi-kiinnikkeen työkaluksi riittää 10 tai 50 pennin kolikko. Silloinen 1 tai 5 pennin kolikko riitti 70-luvun lopulla valmistettuun Remington Nylon 66- piekkarin kitkakiinnitteiseen vaimentimeen, jonka kiinnitysholkki oli sorvimessinkiä, mutta yllättävän pitävä, vaikka ko. materiaali lukeutuu laakerimetalleihin.

Toivotaan, että sanallinen selonteko auttaa kitkakiinnitteisen vaimentimen kehittelytyössä. Piirustusten laadintaan ei ole aikaa, eikä enää entisenlaista taitoakaan. AUTO-CAD:in tai jonkin uudemman piirustusohjelman hallintaan eivät puolestaan riitä jotakuinkin olemattomat "ATK-valmiudet". Vielä eräs huomautuksen paikka, koskien piipunsuun kavennuksen sorvaamista: Kavennusosan tulee olla samankeskeinen ja sama-akselinen piipunreiän kanssa, tehtäköönpä siihen kierre tai jätettäköönpä se sileäksi kitkakiinnitystä varten.


Piipunsuun "kruunaus" eli viisteitys (engl. "crowning")

Varsin yleinen havainto on ollut, että jos piippua lyhennetään, sen reikä ei ole läheskään aina samankeskinen ja koaksiaalinen piippukangen ulkopintaan nähden. Kun piippu on sorvattu poikki, keskitetään sen suupuoli reiästään sorvin kartiomaiseen keskiökaraan. Jos keskiökara levittää rihlanpalkit piipunsuussa, on suun viisteitys eli "kruunaus" aikaansaatavissa helposti esimerkiksi pallokanta-ruuvilla, jonka meisseli-ura täytetään hiomatahnalla.

Ruuvinkannan tulee olla läpimitaltaan vähintään millimetrin verran piipunreikää suurempi. Ruuvia pyöritetään porakoneella, mutta sen voi tietenkin kiinnittää myös sorvin pora-istukkaan, joka asennetaan keskiökaran tilalle. Tällöin on huolehdittava siitä, että hiomatahnaa ajautuu ruuvinkannan ja piipunsuun väliin. Ruuvia porakoneella pyöritettäessä homman hoitaa keskipakovoima. "Kruunaus" siis hiotaan ruuvin pallokannalla, joka keskittyy piipunsuuhun käsivaraltakin, jopa käsin veivattavaa "drilli-porakonetta" työkoneena käytettäessä. Jos piippu on lyhennetty kohtisuorasti sen reikään nähden, riittää muutaman millimetrin kymmenyksen syvyinen/läpimittainen viiste tarkkuutta huonontavan purseen eli jäysteen poistamiseen piipunreiän reunoista. Purse on toki poistettavissa myös sorvaten terävällä terällä, jota aletaan syöttää piipunreiästä sen reunaan päin.


1405 MMI; PT

Gunwriters - Poistaa taikauskon tarkkuudesta.

Polityyria; kippis!

Tervehdys! Aloimme ystäväni kansssa miettiä seuraavanlaista asiaa; tietoni mukaan puliukko sanana on saanut alkunsa pulituuri-nimisen aineen ravistelemalla juomakelpoiseksi saattamisesta. Nyt ihmettelemmekin, koskakohan kyseistä ainetta on alettu valmistaa ja sitä kautta k.o. nimitystä alettu käyttää...?

Yst. terv. O.K.

  Pulituuri (latin. "politúra" = kiillotus) on huonekaluseppien ja mm. viulunrakentajien käyttämä viimeistelylakka, jonka liuottimena on sprii ja varsinaisena kiiltopinnan antavana aineena tavallisimmin shellakka. Nimitys "polityyri" omaksuttiin ilmeisesti ensimmäisenä Ranskassa joskus 1500-luvulla, jolloin alettiin "puleerattujen" kerska-huonekalujen valmistus. Samoihin aikoihin alkoi Italiassa shellakalla kiillotettujen viulujen joukkomittainen tuotanto. Alkoholin tislaus- ja vedenpoistomenetelmät oli kehitelty niin pitkälle, että absoluuttista alkoholia, "Aqua Ardens", pystyttiin tuottamaan teollisestikin, eikä pelkästään pikku tilkkasia alkemistien laboratorioissa, ja Intiasta tuodun shellakan saatavuus oli säännöllistynyt.

Sitä, milloinka polityyria alettiin valmistaa Suomessa teollisesti, en tiedä. Huonekalusepät valmistivat ilmeisesti omat seoksensa vielä 1800-luvun lopulla. Väärinkäyttö alkoi, kun teollinen teollinen valmiste tuli kauppoihin, ehkä vasta viime vuosisadan vaihteessa. Silloin vääntyi polityyrin nimikin kotoisammaksi pulituuriksi jopa kirjakielessämme, ja slangissa se lyheni puliksi.

Shellakka on liukenematon veteen, joten se opittiin erkaannuttamaan nautintoaineena käytettävästä spriistä lorauttamalla pulituuriin hieman vettä ja ripauttamalla sekaan suolaa, ynnä ravistelemalla pulituuripulloa, kunnes shellakka laskeutui kiinteäksi klöntiksi pullon pohjalle. Periaate oli sama kuin kirnuttaessa kermasta voita. Nimitys "puliukko" lienee peräisin kieltolain (1919 - 32) ajoilta, mutta pulituurin nautintokäytöstä löytyy dokumentti Helsingin alimman yhteiskuntaluokan nuorisokulttuuria kuvailevasta kupletista "Sakilaisen Laulu" jo vuodelta 1911, jolloin sen sanat julkaistiin pilalehti "Tuulispäässä". Ne alkavat: "Täss' näätte sakilaisen/ näitä Sörkan sälliä./ Minä himpan PULILTA haisen/ ja käytän mälliä..." (Muistinvarainen transkriptio grammofoonilevyltä: Painetuissa sanoissa on kertosäe toisenlainen ja säveleen sopimaton, mutta alkusanat kuten äänitteissä).

Melodia on peräisin saksalaisesta iskusävelmästä "Puppschen" vuodelta 1910. Tunnetuin levytys on kaiverrettu USA:ssa, solistina amerikansuomalainen poikatenori Ilmari Hautala, jonka ainoaksi levytykseksi "Sakilaisen Laulu"/ "Ikäneito Pelastusarmeijassa" jäikin. Pahennusta kirkollisissa piireissä ei herättänyt niinkään levyn A-puoli, vaan Pelastusarmeijaa (mukamas) halventava kääntöpuoli. J. Alfr. Tanner ja Oskar Nyström olivat sanoittaneet jo parikymmentä vuotta aiemmin koto-Suomessa paljonkin räväkämmät kuplettinsa Pelastusarmeijaa ravistelleista skandaaleista, joista sanomalehdissäkin kirjoiteltiin vuonna 1910. Ajankohtaansa sidottuja hupilauluja ei liene julkaistu äänitteinä. Tiukkapipoiset Oulun seudun "hihhulit" painostivat Nyströmin hyppäämään ns. kaulakiikkuun, ja hänen sanoitustuotantonsa jäi lähestulkoon tuntemattomaksi.

Nuottipainos Tannerin kupletista "Naissotilas Pelastusarmeijassa" on - ihme kyllä - julkaistu "Kuolemattomien Kuplettien" kokoelmassa v. 1946, vaikka Reino Hirvisepän (a.k.a. Palle) toimittamasta kirjasta on jätetty pois joitain kaikkein härskeimpiä (?) sanoituksia. Muutamia R.H:n sensuroimia viisuja on julkaistu aikoinaan levyilläkin Tannerin omina esityksinä.

Jonkun tuntemattoman sanoittajan runoileman "Sakilaisen Laulun" esittää myös Tauno Palo eräässä Suomi-filmissä, jonka nimen olen valitettavasti unohtanut. Kohtauksessa "jorataan pistoa hoito suussa", eli tanhutaan Helsingin alamaailman 1910- ja 20-luvuilla suosimaa tanssia ("pisto"), pidellen "hoitoa" eli puukkoa hampaissa "Sörkan apaassien" tavan mukaan.

Keskioluen vapautumisen (vuonna 1969) luultiin siirtävän pulituurin väärinkäytön historiaan, mutta tuo hurskas haave toteutui III-oluen kohtuuttoman verotuksen takia vain puolittain. Pulituurin vatkaaminen on toki kai jo taaksejäänyttä elämää, mutta "puistokemistejä" löytyy yhä. Nautintoaineensa he hankkivat huoltamoilta; useimmiten "Vaaleanpunaista Pantteria" eli Marinol-keitinspriitä, mutta peltikurkkuisimmat jopa Sinolia, eli nykyistä "perus-tenttua". Näiden korvikealkoholien puhdistus on ilmeisesti mahdoton tehtävä, mutta piimällä laimennettuina ne kuuleman mukaan menevät jotenkuten alas ja pysyvät sisälläkin, ellei grogia ole nautittu "yli verien", eli noin neljän promillen lukemiin.

Nykyinen denaturointiaine Bitrex erittyy hikoilun ja munuaisten kautta helposti aistittavalla tavalla: Vaatteissa on savuinen tuoksu kuin tuohitervan polttajalla ja virtsa haisee kuin kuohimattoman kollikissan vastaava erite maaliskuussa. Ainakin terveyskeskusten receptionien henkilökunta aistii kertanuuhkaisulla, milloin asiakkaiden joukossa on yksikin tenttu-ukko, joita toki vieläkin nimitellään vanhasta tottumuksesta "puliukoiksi" tai "pultsareiksi". Yltyvä spriin salakuljetus Suomeen tehnee ajan mittaan lopun "tenuttelustakin", eli ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.

1105 MMI; PT



Ilmakiväärin käyntiongelmia

Tervehdys. Löytyisiköhän Sinulta luonnollista selitysmallia Diana M-35 ilmakiväärin osumapisteen alenemiseen aseeseen tehdyn männän nahan ja jousen vaihdon jälkeen. Tehon lisäännyttyä remontin jälkeen jopa mäntylaudan läpäisevälle tasolle olisin nimittäin olettanut käyvän juuri päinvastoin eli osumapisteen nousseen entisillä tähtäinasetuksilla. Nyt ongelmana on, ettei diopteritähtäimen korkeussäätö tahdo riittää 10 m:n ammuntaa silmälläpitäen.

Piippua ei mielestäni voi asentaa "vinoon", eikä se myöskään ole ainakaan silmin havaiten taipunut. Koska ase on piippuviritteinen, voisi kylläkin otaksua, että muutamien tuhansien laukausten jäljiltä piipussa saattaisi olla lievää alaspäin taipumista. Tällöin voisi kuvitella, että suuremmasta lähtönopeudesta johtuen luoti saisi myös suuremman nopeuden taipuneesta piipusta taipuman suunnassa ja osumapiste olisi tämän johdosta aiemmasta alaspäin. Mutta lieneekö asialle luonnollisempikin selitys, sitäpä tässä juuri ollaan tiedustelemassa.

Terv. P. P.

Aseen lisääntynyt rekyyli männän lyödessä eteenpäin saa aikaan piipun "notkahduksen" alaspäin, joko sulkukappaleen joustaessa tai jousikovan piipun taipuessa hetkellisesti. Ilmiö ei ole mitenkään epätavallinen eikä vaarallinen. Jos aseessa on tolppajyvä, sitä voi viilata hieman matalammaksi, kunnes diopterin säätövara alkaa riittää. Piipun pysyvää taipumista on tuskin tapahtunut, mutta kun potkaisu tehostuu, on piipun tilapäinen joustava taipuminen mahdollinen, ja luonnollinen selitys havaitsemallesi ilmiölle.

Jousi- /mäntätoimisen ilmakiväärin rekyyli on suhteellisen voimakas, ja jos se ajoittuu tehoa lisänneen remontin seurauksena pahimmillaan juuri siihen vaiheeseen, jolloin luoti on lähdössä piipunsuusta, on piippu notkahtanut alaviistoon osumapisteen sijoittumiseen vaikuttavalla tavalla. Olet jo itse keksinyt ilmiön syntymekanismin, unohtaen vain sen, että piipun taipuminen voi olla tilapäinenkin. Kun mäntä iskeytyy etuasemaansa, sen äkkipysäys kumoaa aseen "hyppymomentin" lähes täysin: Rekyyli tuntuu sen takia miedommalta kuin se tosiasiallisesti on luodin lähtövaiheessa, ja notkahtanut piippukin suoristuu. Luoti on kuitenkin jo ehtinyt lähteä väärään suuntaan alkuperäiseen tähtäinasetukseen nähden. Korjautuu säätötoimilla, vaikkapa jyvää fiilaten tai höyläten.

Aseen varsinainen käynti ei liene huonontunut. (Ymmärrän sanan "käynti" osumien hajonnan vastakohdaksi). Tässä tapauksessa on kuitenkin kyseessä pelkkä pystysuuntainen osumakeskiön siirtymä. Kokeilepa mielenkiinnon vuoksi ampua muutama kasa siten kuin Suomi-kp:lla ammutaan, nojaten aseen perä olkaa vasten mahdollisimman kevyesti, sallimatta perälaatan "pökätä" olkaan. Jos osumakeskiö nousee ylemmäksi, saa ylläoleva selonteko vahvistusta.


0505 MMI; PT



Palautetta toimitukselle

"Siell' kaunis kannel soi/ He weisaa wirttä uutta..."

Nyt ovat asekauppiaat keksineet uuden virren jarruttelemaan säästölataajien kasvavaa toimintaa. Se menee tähän tapaan: "Kun lataat kiväärinpatruunasi pistooliruudilla, on ruutia hylsyssä niin vähän, että kun se kukkuu, suuntautuu paine ensin ylöspäin eli hylsyn tyhjään tilaan niin suurella voimalla, että hylsyt särkyvät muutaman latauskerran jälkeen, ellei sitten synny alilatausdetonaatiota" (josta olemme jo niin paljon GOWsta lukeneet ja sen ehkäisyn oppineet). Säästölatauksen tekeminen kuulemma voisi ehkä onnistua lähes turvallisesti, jos hylsyyn pantaisiin jotain täyteainetta. Tällöinkin hylsyt kuulemma kuitenkin ylirasittuvat hyvin nopeasti.

Tämän kaiken kuulin tänään 2.5.2001, kun olin ostamassa ruutia N310. Lisäksi kyseinen herra vielä myi ei-oota lupaillen, että ensi viikolla saadaan. Saadaankohan vain? Olin vielä vähällä heittää lisää vettä kiukaalle eli meinasin ottaa puheeksi supulataukset. En uskaltanut: Ties vaikka kyseinen kauppias olisi saanut hjärtslaagin...

Terveisin CB

  Eli kommentit. Otsikon värssy jatkuu sanoilla: "Ei se koskaan lopu/ Ei se koskaan wanhene..." Itse kokeilin jo ammoin, kuinka monta jälleenlatauskertaa .308 Winchesterin hylsy (Lapua) kestää kovanlaisia 1.0 gramman annoksia ruutia N320, luotina Lapua S374. Kesti täystehoisen tehdaslatingin lisäksi 43 säästölatinkia. Hylsy oli kaulasupistettu LYMAN 310-latauspihdeillä, tai toisinaan LEE UNITIZED LOADER-vasarasarjan supistusholkilla, ynnä "normalisoitu" eli täyssupistettu, sekä trimmattu pituuteen 51.0 mm ensimmäisen tehdaslatauksen ja aina seuraavien 20 laukauksen jälkeen.

Kestotestin puolivälissä hehkutin "varmuuden vuoksi" hylsyn kaulan ja sen hartiat, vaikka Lapuan hylsyn alkuperäinen "glöijaus" mahdollistaa ehkäpä puolensadan supulatingin ammunnan ilman hylsynkaulan säröilyä, ellei hylsynsuita levitetä ja niipata kuin pakkotilassa, lähinnä lyijyseosluodeilla ladattaessa.

Noin 35 laukauksen jälkeen alkoi nallipesä tuntua hieman väljältä, ja kun nalli meni lopulta sisään peukalolla painaen, päättyi kyseisen hylsyn aktiivipalvelus. Nallitaskua ei laajentanut suinkaan erikoislatinkien paine, vaan tuonaikaisten VihtaVuoren nallien N:o 28 kuorimateriaalin kovuus (samaa luokkaa kuin hylsymessinginssä) ja erityisesti oma laiskuuteni: Laiminlöin useimmiten nallin palojäänteiden puhdistuksen nallipesästä, joten se hioutui horoksi. Entisaikojen "Everlasting"-hylsyjen takuu: "Kestäwäisyys taattu 20 tuhatta laukausta, tai rahat takaisin", oli voimassa vain jos ampuja käytti kuparikuorisia nalleja ja harjasi nallipesän puhtaaksi heti nallinpoiston jälkeen sianharjas-pensselillä.

Säästölatauspatruunoiden "stuffaamisen" dacron-kuidulla tai wc-paperilla havaitsin tarpeettomaksi jokseenkin päivälleen 20 vuotta sitten kaliberissa .308 Winchester, jopa ampuessani 3 gramman painoisia pehmolyijyisiä 8.0 mm läpimittaisia .31 caliber percussion revolver- palloluoteja 0.20 - 0.30 gramman annoksilla ruutia N320. Muutamien asekauppiaiden tietämys kulkee ehkä ajallisesti 20 vuoden verran jälkijunassa?

Ei heidän virtensä siis mitenkään UUSI ole, eikä se varmaan VANHENE vielä pariin vuosikymmeneen. Jokainen vähänkin ajan ilmiöitä seuraava kauppias TIETÄÄ veisaavansa myyntipuhe-liturgiaa, eli hugaa, mutta kaikenlaiseen kaupallisuuteen kuuluu jonkinasteinen epärehellisyys. Se on pelin henki, eikä se haittaa, kun sen tietää asiakaskin. Jos halutunlaista tavaraa ei ilmesty myyntiin, suosittelen "jaloilla äänestämistä", eli hovihankkijan vaihtamista ja kaveripiirinkin yllyttämistä boikottiin. Tehoaa taatusti..!

Kauppiasta lienee syytä valistaa jäähyväisiä jätettäessä sen historiallisen faktan verran, että N310 (ent. paukkupanosruuti N14) oli alkuaan kivääriruutia, joskin sitä "väärinkäytetään" hyvällä menestyksellä myös pistoolin- ja revolverinpatruunoiden tehdas- ja kotilatinkien ajoaineena. Soveltuu haulikonpatruunoihinkin, nykyisten kevyiden haulimäärien saatteeksi, 12 kaliiperin Skeet-latauksiin.

0805 MMI; PT

"Mikä rättikuali? Mile se vuan hajen Paikkalil teerin tahi kaks ehtoopöytää."  (c) Feliks

Mustaruutitietoutta netissä

http://www.elephantblackpowder.com/   (Mm.mustaruudin koko valmistusprosessi kuvina ja tekstinä)

http://www.netside.com/~lcoble/dir5/tld_bp.txt   (Mustaruudin historiaa, hyvin mielenkiintoinen).

T.S.



Aselain tulkinnoista

Olen nyt jokseenkin kiinnostunut Steyr AUG-kiväärin (itselataava kertatuli) hankinnasta, ja nyt ihan kiinnostaisi, että onko pyssy hintansa veroinen? Olen myös kuullut (ja myös huomannut asetta hypistellessäni), että piippu on noin 4 cm liian lyhyt ollakseen lain mukaan kivääri, eli onko "muu ase" -luvan saaminen kovinkin normaalia vaikeampaa?

EJ.

Kaksikin ampuma-aselain tulkinnanvaraisten pykälien täsmennystä on käsiteltävinä Korkeimmassa Hallinto-oikeudessa, koska pari pääkaupunkiseudun fiskaalia eivät olleet tyytyneet Helsingin Hallinto-oikeuden luvanhakijoille suotuisiin päätöksiin, vaan vaativat niiden purkua. KHO:tta on sittemmin painostettu jopa eduskuntakyselyllä, jonka arvostelemisesta sivullamme nousikin melkoinen meteli: Muunmuassa (täysin sivulliselta) aktiivisimmalta testiampujaltamme uhattiin peruuttaa ampuma-aseluvat, koska hän asuu Helsingissä "Keiler-Güstün" valtapiirissä ja kirjoittelee testiraportteja sekä urheiluammunnan tulevaisuusnäkymiä koskevia pakinoita sivuillemme. Siinäpä syntiä riittämiin..! Laillisia perusteita lupien peruuttamiselle ei kuitenkaan löytynyt, eikä laillisia esteitä uusienkaan aselupien myöntämiselle.

Korkeimman Hallinto-oikeuden päätös tulee olemaan lakipykälän tasoinen ennakkopäätös, jota aselupaviranomaisten on noudatettava kaikkialla Suomessa. Jo Helsingin Hallinto-oikeuden päätöksillä olisi ollut ennakkopäätöksen status, elleivät Suomen lain yläpuolelle itsensä asettaneet viranhaltijat olisi katsoneet arvovaltaansa laintulkitsijoina loukatun Helsingin hallinto-oikeuden toimesta. Lainvoimaisen ennakkopäätöksen purkamismenettely on sivumennen sanoen äärimmäisen harvinainen tapaus oikeushistoriassamme.

Päätöksen purkamista vaaditaan, milloin paikallinen hallinto-oikeus ei ole myöntänyt valitusoikeutta päätöksestään. Purkuvaatimukselle on löydyttävä erityisen vahvat perustelut, esimerkiksi toteennäytetty "oikeusmurha", tai joidenkin oleellisten seikkojen ilmituleminen paikallisen hallinto-oikeuden päätöksen vahvistamisen jälkeen. Vaikka Korkeimmassa Hallinto-oikeudessa käsiteltävinä olevat lupa-asiat eivät koske nimenomaan Steyr AUG:ia, voidaan odotettavissa olevaa ennakkopäätöstä soveltaa myös sen tapauksessa. 4 cm:n verran "liian lyhyt" piippu ei terveen talonpoikaisjärjen mukaan ole aseluvan myöntämisen este.

Paikallinen aselupaviranomainen voi myöntää luvan lyhyen kaavankin mukaan joutumatta moitteenalaiseksi. "Muu ase"-luvat myöntää lääninhallitus. Paikallisen a-lupaviranomaisen lausunto on tällöinkin ratkaiseva, mutta käytännöksi on muodostumassa keskittyminen luvanhakijan elämäntapojen ja luonteenominaisuuksien omaksuminen lupien myöntämis-/ epäämiskriteereiksi, eikä enää niuhottaminen esimerkiksi aseen piipunpituuden muutamista "puuttuvista" millimetreistä, joilla ei ole esimerkiksi aseen väärinkäyttötapauksissa minkäänlaista merkitystä. (I):maisen anopin tai naapurin voi tappaa tasan yhtä kuolleeksi puolentoista metrin pituisella Husqvarnalla kuin 40 mm:n verran "vajaamittaisella" sporter-rynnärilläkin, eikä "pulleaksi" muotoiltu AUG ole erityisen helposti kätkettävissä. Tihutöiden suunnittelija ei myöskään hanki luvallista asetta, koska AUG:in hinnalla saa melko monta "pimeää" pyssyä vaikkapa Räävelistä (= Tallinn), Viipurista tai Pietarista; esimerkiksi AKSU-rynnärin.


Steyr AUG on osoittautunut laadukkaaksi aseeksi metsästys- ja urheilukäytössä, mukaanlukien reserviläisammunnat, vaikka sen rakenneratkaisut herättivät aikoinaan ennakkoluuloja. Esimerkiksi muovi-komposiittiset laukaisukoneiston osat on havaittu käytännössä teräsosien veroisiksi kestävyydeltään. Muotoiluun ja tähtäinkonstruktioon on myöskin jo totuttu, vaikka syntymänsä aikoihin AUG katsottiin "kovin radikaaliksi", ainakin ajatellen aseen menekkiä sporter-variaationa siviilimarkkinoilla. Jos markkinointialue olisi rajoittunut yksinomaan pata-vanhoilliseen Keski-Eurooppaan, ei siviilimallin kehittely olisi kannattanut. Mutta ostajakunta asuikin merien ja valtamerten takana ennen hoplofoobikoiden "riemuvoittoja" mm. USA:ssa. Ne voitot ovat olleet "Pyrrhoksen voittoja", joiden kova hinta voi tulla jonakin Päiwänä ulos-hakuun.

0405 MMI; PT



PAHA VIRHE!

"Hiljainen kettupyssy" -jutussa sanotaan seuraavaa: "...piipunpituuteen, joka muutoin jää alimittaiseksi: Aseen hankintaan/ hallussapitoon tarvittaisiin ERVA-aselupa."

Nyt on tainnut mennä PTK:lta puurot ja vellit sekaisin. Eihän alamittaiset kiväärit mitään ErVa-pelejä ole, vaan "muu ase" -tyypin mukaisia tavallisia torrakoita! (Ampuma-aselaki 1/1998, 6 , 12. mom). "Muu ampuma-ase" on asetyyppi siinä missä kivääri, haulikko, pistooli jne. eikä sen vuoksi pidä puristaa mailaa liikaa. Voi tulla vaikka kuolio.

Samaisen lain 9 määrittelee Erityisen vaaralliset ampuma-aseet: 1) Sinko, kranaatinheitin, takaaladattava tykki sekä rakenteeltaan ja käyttötarkoitukseltaan vastaava ampuma-ase sekä ohjus- ja raketinheitinjärjestelmä; 2) sarjatuliase; 3) muuksi aseeksi kuin ampuma-aseeksi naamioitu ampuma-ase.

Aselait löytyvät verkosta, niihin kannattaa jokaisen tutustua!

Yst.terv. AK

  Puurot ja vellit ovat sekaisin joissain "kyttiksissä": Monissa kihlakunnissa luokitellaan piipunpituudeltaan/ kokonaispituudeltaan muutaman millimetrinkin verran "liian lyhyet" aseet ERVA-pyssyiksi, vaikka ne kuuluisivat tosiasiallisesti luokkaan "muu ase". Ampuma-aselain yksinvaltainen laatija unohti kokonaan muunmuassa aselajin "pistoolikarabiini" olemassaolon, kuin myöskin asetyypin "vaimenninkarabiini". Nooh, kenelle on lusikalla annettu, ei häneltä voida kauhalla vaatia..! Pintapuolisella ase-asiantuntemuksella ei synny kaikki olemassa tai ennakoitavissa olevat asetyypit huomioonottavia säädöksiä. Niitä joudutaan nyt TAAS "paikkailemaan" hallinto-oikeuksien ennakkopäätöksillä, Korkeinta Hallinto-oikeutta myöten, minkä itsekin varsin hyvin tiedät.

Maakuntien ja pääkaupunkiseudunkin aselupa-viranomaiset tuijottavat ampuma-aselain 6. pykälän 2. momentin millimetrilukemia kuin nousevan auringon valon sokaisemat lepakot, pyrkien useinkin (tosin eivät onneksi aivan kaikissa kihlakunnissa) tuuppaamaan päätöksenteon niiden viranhaltijoiden päänsäryksi, jotka myöntävät tai epäävät ERVA-aselupia, jos ase on hiukankin tavallisuudesta poikkeava mitoitukseltaan. ERVA-aseen ja "muun aseen" välinen raja on käytännössä se kuuluisa veteen piirretty viiva, vaikka ERVA-taisteluvälineet onkin yksilöity a-aselain 9. pykälässä.

Koska hiljaisen kettupyssyn ominaisuuksien kysyjän kotipaikka ei ollut tiedossani, eikä siis sekään, onko seutukunnan aselupa-viranomainen punikki vaiko lahtari tahi jotain siltä väliltä, eli hoplofoobikko vaiko asediggari, tai jotain siltä väliltä, taikka "sakokraatti", joka myöntää aselupia ilman viivytyksiä vain tietynmerkkisille luodikoille, niin jouduin tyytymään niiden menetelmien luettelemiseen, joilla kettupyssy on muutettavissa mitoitukseltaan "normaalirakenteiseksi" metsästysluodikoksi = Kokopituus vähintään 840 mm ja piipunpituus (integroidun vaimentimen vaippa mukaanlukien) vähintään 400 millimetriä, jolloin ase ei kuulu edes luokkaan "muu ase", ja sen osto-/ hallussapitolupa on saatavissa helpoimmin, riippumatta paikkakunnan aselupa-viranomaisen maailmankatsomuksesta, jonkin salaseuran jäsenyydestä, asiantuntemattomuudesta, tiettyjen asemerkkien suosinnasta, tai labiilista mielenterveyden tilasta.

Toki tunnen A-aselain 9. pykälän kaikki kolme momenttia, mutta myöskin eräissä poliisipiireissä vallitsevat menettelytavat. Sekopäisimmät "vallesmannit" ja "rappari-fiskaalit" eivät liene lukeneet lakia 1/1998 sen kuudennen pykälän 8. momenttia pidemmälle. Arvaapas muuten, ketkä yhtyvät kai kernaimmin ajatukseeni, että aselupa-hakemusten käsittely pitäisi luovuttaa jonkin muun istituution kuin poliisin tehtäväksi! Tai jopa siirtyä "esi-bobrikoviaaniseen" asepolitiikkaan. Aselupa-viranomaiset! Nimenomaan ne heistä, joille jokaisen aseluvan myöntäminen on vastenmielinen (mutta lakisääteisesti pakollinen) virkatoimi.

0805 MMI; PT

Kolme viisasta virkamiestä.

Pyssyjen raudat ja "Kauhun Päivä"

1.Kuinka valitsen oikean teräslajin, tarvitaanko lämpökäsittelyä ja miten määritän riittävän ainevahvuuden jos/kun kyseessä on aseen osan (esim. piipun tai sulun) valmistus? Mistä löydän alan kirjallisuutta?

2.Mitä tarkoittaa stage 5:n (20.02.2001, Ideas & Innovations: The combat shooting) nimessä "Dies illa"?

KJK

  1. Paneudun aiheeseen joskus enemmällä ajalla, kunhan uusimpia aineopin kirjoja on noudettu tutkisteltaviksi keskikaupungin lainakirjastosta. Ns. "musta teräs" (johon sinistys tai mustaus tarttuu) on yleensä seostettu kromilla ja molybdeenilla. Lienee jo yleisimmin käytettyä aseiden rakenneosissa. Ainakin piippukanget voidaan hankkia valmiiksi lämpökäsiteltyinä, jolloin ne ovat sopivan kovia, mutt'eivät hauraita, ja ne voidaan myöskin työstää lastuamalla.

Lopullisen kovuutensa ainakin piipunseinämän sisäpinta saavuttaa ammuttaessa; osin paineen muokkaamana, osin ns. karbonitrautumisen kautta. Teräkseen imeytyy ruutikaasusta hieman hiiltä ja typpeä. Karbonitrautumiseen perustuu myös raudan kirjokarkaisu ja pintakarkaisu syaniidi-yhdisteillä, kuten verisuolalla. Syaniideilla saadaan savenharmaa himmeä lähes lasinkova pinta meltorautaan tai niukkahiiliseen teräkseen. Pinnan alta jää metalli pehmeäksi ja sitkeäksi.

Aikoinaan käytettiin pintakarkaisua yleisesti mm. aseiden laukaisukoneiston osissa. Myös taittoladattavien haulikoiden baskyylit ja takalatauskiväärien lukkokopat työstettiin niukkahiilisestä teräksestä ja pintakarkaistiin. Lastuavat työkalutkin olivat hiiliterästä: Nuorrutusteräs olisi tylsyttänyt ne varsin pian käyttökelvottomiksi. Nykyisin aseenosat valmistetaan läpikarkaistusta teräksestä, useinkin tarkkuusvalamalla tai muottiin takomalla, jos aseen tuotantomäärät ovat kyllin suuret, ja erikoisvälineistön valmistus siis kannattaa.

Seostettuja teräksiä alettiin käyttää aluksi sotalaivojen kylkien panssarointiin, mutta jo 1800-luvun puolella omaksuttiin kiväärinpiippujen materiaaliksi nikkeliteräs, joka oli mekaanista kulutusta ja kemiallista korroosiota aiempaa paremmin kestävää. Seostetut piipputeräkset tulivat suureen tarpeeseen: Savuttomilla ruudeilla matkaansaatetut vaippaluodit olivat tulossa yleiseen käyttöön etenkin sotilasaseissa. Laukaisupaineet kaksinkertaistuivat 1 - 2 vuosikymmenen siirtymäkaudella.

Savuttomat ruudit eivät muodostaneet luotivahoihin sekoittunutta suojakalvoa piipunseinämiin aiemman mustanruudin tavoin, joten nallien sytytysmassojen terästä syövyttävä vaikutus pääsi valloilleen. Alkuun nikkelillä mutta pian myöskin kromilla ja mangaanilla seostetut teräkset sietivät kemiallista korroosiota ja lämpöeroosiota aiempia hiiliteräksiä paremmin, mutta nallimassojen koostumustakin jouduttiin tarkistamaan moneen otteeseen, kunnes modernit ruostuttamattomat, syövyttämättömät ja räjähdyselohopeaa sisältämättömät sytytysmassat onnistuttiin kehittelemään täsmätoimisiksi.

Elohopeafulminaatin palojäänteet eivät sinällään olleet "myrkkyä" rautaseoksille, vaan hylsymessingille, joka haurastuu elohopean saastuttamana. Hylsyt olivat piankin jälleenlataukseen kelpaamattomia. Elohopeanallien liekkimassan hapettimena oli kuitenkin lähes säännönmukaisesti kloraattisuoloja, jotka kosteuden läsnäollessa ruostuttavat rautaseoksia. Edes modernit ruostumattomat piipputeräkset eivät ole täysin immuuneja kloraattijäämien vaikutuksille epäedullisissa olosuhteissa. Piipunreiän pesu kuumalla vedellä on varmin keino noiden jäänteiden poistamiseen. Piipunreiän kovakromauksella voidaan korroosio ehkäistä ennalta, niin kauan kuin kromipinnoite on ehyt.

Kloraattipitoisia "korrosiivi-nalleja" suosittiin esimerkiksi USA:ssa vielä 2. maailmansodan aikaan niiden toimintavarmuuden takia. USA:n ilmavoimien vertailutesteissä löydettiin kaikkein täsmätoimisin tunnettu nalliseos, jota vieläkin käytetään lelupyssyjen paperinalleissa ja muovisissa starttipistoolin patruunoissa. Koostumus: Kaliumkloraattia, punaista fosforia ja lasijauhetta. Seos on sopimatonta käyttöön oikeissa ampuma-aseissa, koska sen palojäänteet ovat lähes mahdottomia poistaa piipunreiän seinämistä. Mustaruutiaseet muodostavat jälleen poikkeuksen pääsääntöön, mutta tahdistettuina potkurinkehän läpi tulittavien hävittäjäkoneiden kuularuiskujen patruunat ladattiin savuttomilla ruudeilla. Nallien täsmätoimisuutta vaadittiin nimenomaan "synkronoiduissa" lentokone-aseissa.

Aseiden sulkuosien lujuusvaatimuksista riittäisi kertomuksia paljonkin jo pelkästään historiasta. Laskentakaavoihin en tällä kertaa pysty perehdyttämään visitooreja, koska jutusta tulisi pitkä ja kuiva, mutta mainittakoon, että asehistorian lujalukkoisimmaksi mainitun japanilaisen Arisaka-kiväärin lukko on karkaistu kolmeen eri kovuusasteeseen ja Ukko-Mauser C 96- pistoolin rakenteisiin on käytetty peräti seitsemää ominaisuuksiltaan toisistaan poikkeavaa teräslajia, kukin lämpökäsiteltyinä tarkoituksenmukaiseen kovuusasteeseensa. Metallien spektrianalyyseihin tai edes kovuusmittauksiin ei valitettavasti ole enää tilaisuutta/ varaa, vaikka ainakin Vickers-kovuusmittarin käyttötaito olisi ehkä vielä tallella: Minkä nuorena oppii, et c!


0505 MMI; PT



Onko itsesensuuri iskenyt?

Tuli tossa yhtenä päivänä mieleen että ei ole tullut e-mailpakinoita ym. pitkään aikaan Gunwriters'eiltä. Viimeinen mitä minulle on tullut on että voisi tilata gw-cd:n. Vuosimaksun olen maksanut. Onkohan osoitteeni hävinnyt? Luulisi Lapintien ja Aseliiton toimista saavan mehevää juttua?

Terv. Juissi Turust

  Työruuhka on sitä luokkaa, että kaikki jutut, mitkä ehdimme tuottaa, julkaistaan netissä, poislukien vastaukset etuoikeutettujen visitooriemme kysymyksiin, joihin halutaan vastaukset "private only" e-mailitse. Niitä tulee jo noin fifty - fifty luumäenkielellä ja lontooksi; joitain myös på svenska ja jopa norjankielellä. Muutamina päivinä on jo ylittynyt haamuraja 1000 päivittäistä visiittiä ja keskiarvo on n. 850 kävijää/ day. E-mailisi osoite on tallella, jos jotain kysyttävää ilmenee. Saat vastauksen "eemelinä", jos niin haluat. Yleiskiinnostavat kysymykset ja vastaukset tulevat julki GOW:ssä. Olitkin eräs ensimmäisiä "PV"-luokan kävijöitä; muistetaan..! (PV = Privileged Visitor = etuoikeutettu sivuillamme kävijä).

Etuoikeutettujen visitoorien viestit ovat aina etuoikeutettuja, tulkootpa ne Suomesta tai maailmalta, ja Sinä kuulut "PV"-luokkaan, mutta on pakko huomauttaa, ettei toimituksemme henkilökunta ole lisääntynyt likimainkaan samaan tahtiin kuin työmäärä, ja toimitussihteerimme *Mimmi* tyytyy kirjoittelemaan vain manuaaliseen hiirten pyydystykseen keskittyviä artikkeleita. Joitain toimintoja on täytynyt rationalisoida. Aseliitolta tms. instituutioilta tulleet tiedotteet toki julkaisemme, sikäli kuin niitä toimitukseemme ilmaantuu, ehtimättä kommentoimaan niitä enemmälti. Jonkinlaiseen aineiston karsintaan on pakko ryhtyä, eli keskittyä lähinnä teknisiin ja ballistisiin teemoihin, ellei ilmene perusteltuja syitä muunlaisiin aiheisiin paneutumiseen.

Minkäänlaiseen "itsesensuuriin" emme tietenkään alennu, mutta lienemme jo onnistuneet säikyttämään aseharrastajien viholliset varsin vaisuiksi mm. Väinö Linnan "Sotaromaanin" kuuluisalla lohdullisella sitaatilla: "Lyijyä nekin tottelee", ja mainitsemalla joitain sicamaisimpia aseharrasteiden sekä vapaaehtoisen maanpuolustustoiminnan vastustajia nimiltä. Onhan maanpetturit sentään voitava nimetä konniksi & lurjuksiksi, edes muutamia pahimpia luetellen, sikäli kuin dokumentoitua tietoa moitittavista teoista saadaan haalituksi kokoon. Rikoslainsäädäntömme yleisesti tunnetun jälkeenjääneisyyden takia ei kansalaisten puolustuskyvyn ja -tahdon näivertäjiä valitettavasti tuomita rangaistuksiin tavanomaisissa tuomioistuimissa, eivätkä sakot tai "ehtoolliset" riittäisikään rangaistuksiksi.

Esimerkiksi valtiopetosta ja sen valmistelua koskeva rikoslain paragraafi on säädetty vuonna 1894 (!), jolloin Suomen suuriruhtinaskunnan puolustuksesta vastasivat Venäjän keisarikunnan asevoimat. Joitain sanamuotojen täydennyksiä ja hakasulutuksia lukuunottamatta tuo lainkohta on ennallaan VIELÄKIN, vaikka Suomen puolustuksesta on vastannut Suomen kansa jo vuodesta 1918 alkaen. (Saksa tosin autteli muutamissa historiamme vaiheissa, kun "olot Suomess' oli koitua katalaks"). Hitaita ovat herrojen kiireet lainvalmistelun alalla..! Myyräntyön tekijät joudutaan siis aikanaan tuomitsemaan yhteisen kansan terveen oikeustajun mukaisesti epävirallisissa "kenttäoikeuksissa", jos edes niiden perustamista katsotaan tarpeelliseksi.

Kuulostiko edelläoleva teksti joteskin "itsesensuroidulta?"

0505 MMI; PT



Lancaster-rihlaus ja kaksikuurna-rihlaus

Ensi alkuun kiitokseni oivallisista (vuoden takaisista) .444 Marlin-kevytlatausneuvoista. Lyijyluotien napsuttelu N320-ruudin avulla on lystimpää kuin ikinä arvasinkaan.

Kysyttävääkin aivan eri aiheesta tosin olisi. Minkälainen ja missä aseissa käytetty mahtaa olla ns. soikiorihlaus? Olen nähnyt myös käytettävän asiasta nimitystä Lancaster-rihlaus. Käsittääkseni kyseessä on jonkinlainen soikeaan piipunreikään perustuva rihlausmenettely, mutta tarkempaa tietoa minulla ei ole.

"LD"

  Soikiorihlaus oli tavallaan kaksikuurnainen rihlaus, kuitenkin vailla teräviä nurkkia tms. särmiä. Se höylättiin ura kerrallaan, päädystä katsoen puolipyöreällä kaapivalla terällä, jonka pyöristyssäde oli 0.5 x porauskaliberi miinus erittäin vähäinen toleranssi. Koska kerrallaan kaavittava "lastu" oli leveytensä vuoksi pakostakin ohut (lähinnä vain öljynsekaista metallipölyä), jouduttiin yhtä uraa kaapimaan tuhatkin kertaa, jos uran syvyys oli millimetri ja sitä syvennettiin tuhannesosa-millimetri eli mikrooni kerrallaan. Työn loppuvaiheessa jouduttiin mittaamaan tai tulkkaamaan, josko uran syvyys olisi jo riittävä. Työstä oli silloin tehty yleensä kuitenkin vasta puolet. Huokeamman laatuluokan piiput voitiin kuitenkin rihlata pelkällä "toispuoleisella höyläyksellä".

Piippuaihiota pyöräytettiin puoli kierrosta ympäri, ja alettiin kaapia vastakkaista rihlankuurnaa. Kunkin rihlahöylän työ-iskun jälkeen työnnettiin kaavintaterän suoralla puolella sijaitsevaa puu- tai sarveisaine-kiilaa hiukan syvemmälle. (Kiila saattoi olla myös metallia, jolloin sitä painettiin tiheänousuisella säätöruuvilla tiukemmin piipunseinämää vasten). Tällä tavoin toistettiin kaapiminen, kunnes toisenkin rihlakuurnan syvyys oli riittävä. Lancaster-rihlauksen höylääminen oli siis hidas ja töisevä prosessi, joten se ei sanottavammin yleistynyt.

"Molemmin puolin höyläten" soikiorihlattu piippu oli ymmärrettävästi kallis, joskin myös helppohuoltoinen. Edut eivät kuitenkaan vastanneet hintaa. "Peräsuisien" eli takaaladattavien aseiden tultua käyttöön alkoi Lancaster-rihlaus jäädä pois muodista, vaikka joku äveriäs englantilainen loordi saattoi tilata suurriista-pyssyynsä soikiorihlatun piippuparin tai piipun vielä savuttoman ruudin ja vaippaluotien aikakaudella - ehkä jopa vuoteen 1914 asti. Soikiorihlauksen keksimisen ajankohta ei ole tiedossa kuin vuosikymmenen tarkkuudella: 1820-luku.

Lancaster-rihlattu ase oli useimmiten järeä suurriistaluodikko, jolla ammuttiin rasvakyllästettyyn kangastilkkuun käärittyjä palloluoteja tai hieman soikulaisia nauriin muotoisia ammuksia. Niille riitti varsin alhainen kiertonopeus. Noin 20-milliselle kuulalle tarkoitetun piipun porauskaliberi saattoi olla 21,2 mm (haulikkokaliiperi 8) ja isokaliberi lähes 23 mm. Rihlannousu saattoi olla jopa 120 tuumaa per varvi, eli lähes 3.05 metriä.

Osumatarkkuus oli vain hieman parempi kuin sileäreikäisillä aseilla ammuttaessa. Kasat olivat pitkänomaisia, kämmenenkokoisia tai suurempiakin kohdistusetäisyydelle n. 45 metriin. Suurriistan ampumaetäisyys ei yleensä ollut kohdistusmatkaa pidempi, ja maalit olivat kookkaita. Kaksipiippuisten norsupyssyjen piiput säädettiin ampumaan samaan osumakeskiöön kohdistusetäisyydelle. Toinen piippu hajotti osumat yleensä pystysuuntaan ja viereinen piippu vaakasuoraan suuntaan. Ainakin norsuja ammuttiin molemmilla piipuilla, joskus (vahingossa) samanaikaisestikin. Norsu kaatui silloin kyljelleen; ampuja säännönmukaisesti selälleen. Se osapuoli, joka nousi ensin jaloilleen, oli voittaja. Jos kumpikaan ei noussut, jaettiin kummankin jäännökset viidakon lakien säätämässä nokkimisjärjestyksessä.

Keksintöä seurasi tietenkin tuotantolaitoksen perustaminen.Charles Lancasterin (Senior) piippupaja toimi Lontoossa vuodesta 1825 vuoteen 1847, jolloin sen perustaja kuoli. Asepajaksi piippupaja muuttui 1850-luvulla, jolloin perustajan poika Charles William Lancaster oli kehitellyt taittoladattavan keskisytytyspatruunoita ampuvan haulikon. C.W. Lancasterin kuoltua v. 1878 jatkoi hänen etevin oppipoikansa, kisällinsä ja sittemmin yhtiökumppaninsa, Henry A.A. Thorn, manufaktuurin toimintaa omaan kuolemaansa asti, vuoteen 1914.

Henry A.A. Thorn ei ollut "yhden keksinnön mies", kuten Charles Lancaster (Senior ja Junior olivat), vaan hän patentoi Charles Lancaster & Co. -yhtiön nimiin lukuisia keksintöjä: Mm. nelipiippuisen taittoladattavan haulikon ja nelipiippupistoolin "double-action only"-laukaisukoneistolla v. 1881, sekä vanhimman todella luotettavan kaksipiippuisten haulikoiden ja kaksoisluodikoiden yksiliipaisimisen laukaisukoneiston vuonna 1895. Ch. Lancasterin (Senior) kolmesta pojasta ei yksikään ollut enää tuohon aikaan elossa, mutta Henry Thorn piti firman mainehikasta nimeä tunnettuna omaan kuolemaansa saakka.


Kaksikuurna-rihlauksen variaatioita

Eräänlainen soikiorihlauksen variaatio oli braunschweigilaisen kapteeni Berner:in kaksikuurnainen rihlaus vuodelta 1836. Rihlat olivat verraten syvät ja useimmiten pyöreäpohjaiset, mutta leveydeltään enintään kolmannes piipunreiän porauskaliberista. Palloluodin ympäri oli valettu ulkoneva "vyö", joka asetettiin rihlankuurniin ja luoti painettiin suustaladattavan kiväärin piippuun latausrassilla. Ideana oli hieman alimittaisen kuulan mekaaninen ohjaus kiertoliikkeeseen, eli siis suulatauksen nopeuttaminen. Aseen lataaminen vaikeutui kuitenkin jo muutamien laukausten jälkeen, "korppuuntuneen" ruutikarstan kerrostuttua piipunseinämiin. Tulitus taukosi aseiden puhdistuksen ajaksi.

Berner-tyyppiset rihlamusketit eivät päihittäneet rihlaamattomia aseita ainakaan tulinopeudeltaan, mutta niiden variaatioita valmistettiin erikoisjoukkojen käyttöön monissa maissa. Belgialaisia "Lüttichin Tussareita" oli joukko-osastokokeiluissa myös suomalaisilla tarkk'ampujilla. Suomessa kokeiltiin tasaperäisiä ja teräväkärkisiä, kahdella rihloihin käyvällä ohjaussiivekkeellä varustettuja Kulikovski-luoteja, todeten ne jokseenkin sotatoimikelvottomiksi, joskin osumatarkoiksi rata-ammunnoissa. Ampumaleirillä ei ollut kiirettä: Aseiden piiput voitiin nuohota ainakin kuivaharjauksella jokaisen laukauksen jälkeen, ennenkuin ruutikarsta ehti korppuuntua kovaksi.

Kulikovski-luodin idea oli sinänsä oikeansuuntainen, mutta luodit oli mitoitettu liian paksuiksi. Idea niihin oli saatu sardinialaisen tykistökapteeni Cavallin kehittelemistä tykinammuksista, unohtaen tosin, että Cavallin "nalkkilukkoiset" tykit olivat takaaladattavia. Suulatauskivääreihin olisi luodit pitänyt valaa melko reilusti alimittaisiksi. Arveltiin kuitenkin, että luodin tasaisen perän tarävä särmä raappaa piipunreiän puhtaaksi ruutikartasta kun luotia painetaan piippuun. Pehmolyijyiset luodit käyttäytyivät kuitenkin eri tavalla kuin valurautaiset tykinammukset. Tietoa siitä, että pehmolyijyinen kärkiluoti pystyy tyssäytymään ja laajenemaan ammuttaessa piipuntäyteiseksi, ei ollut Venäjällä vielä 1850-luvun vaihteessa.

William Greenerin (Senior) kehittelemissä suustaladattavissa "Cape"- kaksoisluodikoissa, joita monet englantilaiset aseenvalmistajat alkoivat jäljitellä vuodesta 1855 alkaen, oli rihlauksen periaate kuin Berner- kivääreissä tai J. Malherbe- firman Liègessä (= saks. "Lüttich") valmistamissa "tussareissa", mutta kuurnat leveämmät ja terävänurkkaiset. Nimitys "Cape-luodikko" johtui aseiden vientiponnistuksista etelä-Afrikan Kap-maahan, jota röyhkeät englantilaiset maahantunkeutujat olivat valloittamassa Afrikan eteläkärjen alkuperäisväestöltä, buureilta eli afrikandereilta. (Tummaihoisia alkuasukkaita ei Kap-maassa ollut hollantilais-saksalaisten uudisraivaajien tullessa sinne 1600-luvulla, eikä haitaksi asti vielä 1850-luvullakaan).

.45 -.50 -kaliberisten Cape-luodikoiden rihlannousu oli huomattavasti jyrkempi kuin aiemmissa, alkuaan palloluoteja ampumaan suunnitelluissa aseissa; 762 mm eli 30 tuumaa per varvi. Luodin muotoilu oli "mallia Kulikovski", mutta sen suora osuus kärjen takana oli pidempi läpimittaan verrattuna ja luodin kokonaispituus runsaat kaksi kertaa porauskaliberi. Luodit Cape-luodikoihin valettiin alimittaisiksi. Vahapaperilla vaipoitettu ammus meni sovulla suun kautta ainakin puhtaaseen piippuun. Jos jouduttiin ampumaan useampia laukauksia piippua puhdistamatta, kuorittiin luoti vaipattomaksi, jolloin kummastakin piipusta voitiin ampua vielä kaksi laukausta "riisutuilla" luodeilla, suulatauksen vaikeutumatta kovinkaan pahoin. Cape-luodikot olivat pääsääntöisesti metsästysaseita, joten kuusi laukausta ennen piippuparin puhdistustarvetta katsottiin riittäviksi

Tietysti heräsi epäilyksiä, että kahteen rihlakuurnaan käyvät millimetrin korkuiset siivekkeet eli ohjauskorokkeet eivät riitä ohjaamaan luotia ennennäkemättömän nopeaan kiertoliikkeeseen, vaan luoti riistäyy rihloista, painuen "raakana" piipunputken läpi. Epäluulot hälvennettiin testiammunnoilla jopa 2000 yardiin asti: Suurikokoisesta maalitaulusta ei löytynyt yhtään poikittain osuneen luodin reikää, vaikka osumakuviot olivat jopa yllättävän pieniä ja niiden hajonta oli tasainen.

Tehtailija Purdey aloitti vastaavanlaisten aseiden valmistuksen erikoistilauksesta äveriäille asiakkailleen. Erään aseyksilön luodin lentoääntä sivultapäin kuulostellessaan hän havaitsi sen muistuttavan pikajunan (engl. express train) tuottamaa kohinaa. Näin syntyi monien nykyistenkin kaliberien peräkaneetti "Express" - jo vuonna 1856, jolloin Purdey Express- kiväärit olivat vielä suustaladattavia. Sotilasaseisiin oli tällä välin omaksuttu laukaisuvaiheessa laajenevat ekspansioluodit (tyyppi Minié) tai kompressioluodit (tyyppi Wilkinson tai Lorenz). Rihloja oli madallettu sekä kavennettu, ja niiden lukumäärä lisätty vähintään kolmeksi.

Tosin jo W. Greenerin Cape-luodikoiden luotien pituuden suhde läpimittaan tuotti selvästi havaittavan kompressiovaikutuksen, eli luodin tyssäytymisen tiiviisti piipunreiän täyttäväksi, vaikka luodit olivat "karkaistuja" seostamalla ne tinalla ja/tai antimonilla riittävän koviksi norsujahtiinkin. Seosaineet hankittiin yleensä kirjapainoista: Loppuunkuluneita kirjasimia. Lyijy voitiin seostaa myös elohopealla varsin kovaksi. Tyssäytyminen saatiin aikaan lataamalla aseet niin suurilla ruutimäärillä, ettei moisia olisi voitu kuvitellakaan käytettävän sotilaskivääreissä, joiden kantajat olivat sentään usein teini-ikäisiä lapsisotilaita. Cape-luodikon paino (noin 6 kg) lievensi osaltaan sen rekyyliä.


Pitkän ajallisen ja maantieteellisen harppauksen jälkeen kohtaamme kaksirihlaisen piipunreiän .30-06 -kaliberisesta Springfield-kiväärin karvahattumallista "U.S. Rifle, Caliber .30, Model of 1903A3" vuodelta 1941. Kaikkiaankin tuo Remingtonin insinöörien pikaisesti suursodan tarpeisiin kehittelemä massatuotanto-kivääri oli kalkkivaarien kauhistus, ja se nostatti äänekkään "älämölöön": Piipun siderenkaat, makasiinin pohjalaatta ja liipaisinkaari oli prässätty PELLISTÄ! Oi kamalaa: Ase ei kauaakaan kestäisi sotatoimien olosuhteissa! Piipun ulkopinta oli myös jätetty hiomattomaksi karkean muotoilusorvauksen jälkeen, ja mikä kauheinta: Joka toisen rihlakuurnan höylääminen oli laiminlyöty törkeästi! Eihän tällaisella kalustolla voida lähteä puolustamaan kosmopoliittien rahavaltaa, eikä varmistamaan sitä, että maailma pysyy taatusti köyhänä, rumana, sairaana, epäjärjestyneenä ja ylikansoitettuna aikojen loppuun asti!

Vuosien sotakokemus osoitti kuitenkin, että A3-malli kesti olosuhteita siinä missä viimeistellymmät ja lähes tuplaten hintavammat sodanedelliset Springfielditkin, eivätkä ne räjähdelleet ampujien käsiin, kuten monet edellisen suursodan alkuvaiheessa valmistetut kiväärit Model 1903 vuosikerta 1917, joiden tuotannon nopeuttamispyrkimykset johtivat hengenmenetyksiin vielä 1. maailmansodan jälkeenkin. Kaksirihlaisilla kivääreillä A3 suoritetut lukuisat tarkkuusvertailut, joissa oli verrokkeina tavanomaisimpia nelirihlaisia aseita ja kuusirihlaisellakin piipulla varustettuja kiväärejä, johtivat hämmästyttävään havaintoon: Kuurnien lukumäärällä ei ollut merkitystä! Käynti tai hajonta aiheutui tykkänään muista tekijöistä. Kuusikuurnaisia piippuja valmistivat High Standard, Savage ja muutamat muut alihankkijat, tyrkyttäen niitä tarkk'ampujakivääreihin malli 1903A4. Aseet osoittautuivat kuitenkin keskimäärin yhtä tarkoiksi riippumatta rihlojen lukumäärästä. Muutamat yksilöt olivat tietenkin keskinkertaista parempia tai huonompia

Kiikaritähtäimellä varustetuttavat variaatiot A4 valikoitiin testiammuntojen tulosten perusteella kiväärien A3 joukosta. Pienimmän testikasan ampuneet lukkopiiput jätettiin vaille avotähtäimiä ja ne varustettiin puoli-pistoolikahvaisella tukilla, sekä 2½ X suurentavan Weaver-kiikaritähtäimen Redfield JR-jalustan kiinnitysistukalla. Monet - ehkäpä useimmat - snaipperikivääreiksi valikoituneet aseet olivat kaksirihlaisia jo pelkästään tilastollisella todennäköisyydellä, koska kaksikuurnaisia piippuja asennettiin kivääreihin eniten. Kaikkiaan valmistettiin kiväärejä 1903A3 kaksi miljoonaa kappaletta v.v. 1941 - 45 Remingtonin ja kirjoituskonetehdas Smith-Coronan toimesta. Viimeksimainittu kokosi 200 tuhatta asetta; Remington 1.8 miljoonaa. (Asealaa tuntemattomille seniorikansalaisille on Remingtonkin tuttu ehkäpä vain kirjoituskoneistaan).

USA:ssa valmistettiin myös englantilaismallisia kiväärejä "Lend & Lease"-toimituksia varten. Kaksikuurnaisella rihlauksella varustettu .303 British-kaliberinen Lee-Enfield Mk IV, Pattern 17 tai "viidakkokarabiini" ei ole erityinen harvinaisuus suomalaisissa asekokoelmissa. Englantilaisetkaan eivät huomanneet eroavuutta kaksirihlaisten tai perinteisellä tavalla rihlattujen piippujen välillä tarkkuuden suhteen. Kaksirihlaisen piipun havaittiin sentään kuumenevan hieman tavallista nopeammin pikatulta ammuttaessa ja panssariluotien runsas ampuminen turmeli ne hieman aiemmin kuin vakiorihlatut piiput, johtuen kitkalämmön enentymisestä, mutta siinäpä olivatkin ainoat huomautusten aiheet. Kun rihlakuurnien leveyttä lisättiin parilla millimetrin kymmenyksellä, vähenivät nämäkin ongelmat.


Jonkinlaisena epiloogina tähän esitykseen kuuluu pikku kertomus 1970-luvulta, jolloin Remingtonin lataamo kehitteli .30-06/.224 kaliberin Accelerator-patruunaa. Koeammuntoja suoritettiin hyvinkin hintavilla kasa-ammuntakivääreillä. Tehtaan tutkimuskokoelmista lainattu, puiltaan jo hieman kolhuinen ja runtuinen, sotaankin kenties osallistunut kivääri M 1903A4 päihitti KAIKKI muut aseet tarkkuustesteissä - kirkkaasti ja ylivoimaisesti! Piipunreikä tulkattiin paineilmatulkilla porauskaliberin osalta, todeten sen olevan vielä toleranssialueella, vaikkakin lievästi väljentynyt aiemmista ammunnoista vaippaluodeilla. Sitten ryhdyttiin mittaamaan isokaliberia. Vasta tässä vaiheessa huomattiin, että piipunputkesta puuttui jotakin: Kaksi rihlakuurnaa! Kaksi oli sentään jäljellä.

Patruunalataamon tutkimuslaboratorion nuorilla "ingenjööreillä" riitti ihmeteltävää, kunnes muuan aseosaston ikääntynyt työntekijä poikkesi noutamaan tutkimuskokoelmasta lainassa ollutta kivääriä takaisin "kotiinsa". Kun patruunaosaston tutkijat mainitsivat, että ase on piipultaan virheellinen, ilmoitti aseosaston seniorityöläinen suurena salaisuutena, että: "Ison Sodan aikaan UNOHDETTIIN höylätä se toinen rihlapari melkein kahteen miljoonaan piippuun. Te, fiksut pojut, olitte ensimmäiset, jotka sen huomasitte. Että onnittelut..!"

0605 MMI; PT



Lisää >>

Gunwritersin osittainenkin luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n toimitus.

 << Uusimmat   Osa 31 >>  30 >>  Osa 29 >>  28 >>  27>>  Osa 26 >>  25 >>  24 >>  23 >>  22 >>  21 >>  20 >>  19 >>   18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwritersin etusivu >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>