<< Uusimmat   Osa 33 >>  32 >>  31 >>   30 >>  29 >>  28 >>  27>>  26 >>  25 >>  24 >>  23 >>  22 >>  21 >>  20 >>   19 >>    18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwritersin etusivu >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>

TOKKO TIETOA ON?

"G.O.W.":n kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu

Osa 34, päivitetty 21.07. ja täydennetty 16.08.2001

PT Kekkosen huomioon (ei UKK'n)

1: Ukko-Mauserin historiaa ja hieman ampumaopetusta
2: Raatteen tie, Vöyrin sotakoulu ja Joensuun joukkohaudat

1: Täytyy todella kiittää tuosta Ukkomauser-kirjoituksesta. Se, kuten varmaan tiedät, on paras jonka olen nähnyt. Ase on todella historiaa ja itselläni niitä on 4 kpl. Olen kaipaillut sellaisia kilpailuja jossa ammuttaisi Ukkomausereilla. Ase on hyvä ja tarkka mutta hieman konstikas ampua. Onko sinulla jotain neuvoksi soveltuvaa aseella ammuttaessa?

Ase muotoiltiin käytettäväksi ENSISIJAISESTI pistoolikarabiinina, koteloperä kiinnitettynä, joskaan tuota seikkaa ei tehty erityisesti tykö vuonna 1915, kun "LEITFADEN:in" eli ohjevihkosen tekstiä viimeisteltiin. Käynnissä oli 1. maailmansota, ja rintamilla alkoi jo olla pulaa pistooleista. Mauserilla oli huomattavia vaikeuksia saada C-96 syöttämään alkuperäismuotoisia tylppäkärkisellä luodilla varustettuja 9 x 19 mm patruunoita, jotka olivat kaiken kurjuuden lisäksi 5 mm:n verran liian lyhykäisiä kokopituudeltaan aseen makasiiniin.

Vaatimuksena kuitenkin oli kaliberi 9 x 19. Siitä ei tingitty kuin 7.65 mm taskuasepatruunan suuntaan, jota ei voitu ampua vahingossa P-08:lla, eikä puolestaan taskuasetta voitu ladata 9 mm patruunalla. 7.63 mm Mauser olisi ainakin teoriassa voitu ladata 9 x 19 mm patruunalla, tuottaen epämukava häiriö tai jopa aseräjähdys, jos vääränlajinen patruuna olisi saatu laukeamaan, sulkien aseen lukko voimakeinoin.

"Leifaden" on alkuosaltaan mainosbroshyyri, jonka sanankäyttöä kadehtisi etevinkin nykyajan mainostoimistojen "copywraitteri": Tarkoituksena oli houkutella Keisarillinen Saksan Armeija omaksumaan alkuperäis-kaliberinen 7.63 x 25 mm Mauser C-96 täydennysaseekseen. Siksi pärrytettiin mainosrumpua paksulla pampulla ja kirjoitettiin käyttöohjeistokin "kapitulantti-kielellä", jota yritin parhaan kykyni mukaan jäljitellä suomennoksessa, joutuen nyhjäisemään tyhjästä moniaita "uudissanoja".

7.63 mm asetta ei voitu omaksua patruunahuollon sekoiluriskin takia. Mauserilta kuitenkin tilattiin 150 tuhatta pistoolia malli C-96/16 vuonna 1916 ja tilaus ehdittiin ilmeisesti toimittaa 1. maailmansodan loppuun mennessä. 9 x 19 mm patruunoiden suhteen tehtiin kompromissi, eli ne alettiin varustaa pyörökärkisillä luodeilla, joita Mauser-pistoolikin suostui syöttämään kohtalaisen luotettavasti, kun makasiinin sivuramppien mitoitusta oli hieman muutettu.

Alkuperäisen 9 mm patruunan luoti oli katkokartion muotoinen. Luodiltaan originaali-muotoista patruunaa "hyljeksi" myöskin Parabellum-pistoolin 32-paukkuinen rumpulipas, joka omaksuttiin sittemmin (hätätilassa, eli parempaa odoteltaessa) konepistooliin Bergmann MP 18-I. Kehitteillä ollut kp:n tankolipas ei ehtinyt tuotantoon ennen maailmansodan yllättävää päättymistä 11. 11. 1918.

Mauser M 96/16-pistoolien sarjanumerointi aloitettiin ykkösestä ja suurin sarjanumero on (noin) 150 000. Kyseessä on siis itsenäinen malli, ja sarjanumeroissa on ymmärrettäviä päällekkäisyyksiä: Jos numero on vaikkapa 22 330, on 7.63 mm ase valmistettu vuoden 1900 alkupuolella, mutta 9 x 19 mm ase No. 22 330 on "syntynyt" ilmeisesti melko tarkoin 17 vuotta myöhemmin. Italian laivastolle myydyt 7.63 mm Mauserit olivat myöskin sarjanumeroituja numeroilla 1 - 5000. Tilaus toimitettiin vuoden 1899 aikana. Viime vuosisadan vaihteessa oli "kaupallisten" aseiden sarjanumerointi ylittämässä lukeman 15 000 ja tuotantomäärä vuoden 1899 Sylvesterinpäivään mennessä oli 19 632 pistoolia C-96.

Mutta varsinaiseen kysymykseen: Mauser C-96:lla ja 96/16:lla (ilman koteloperää) ammuttaessa tulee kahvasta pidellä kiinni melko alhaalta siten, että kahvan "pullea" kohta tulee nimettömän sormen tai keskisormen korkeudelle, ampujan käden koosta riippuen. Liipaisinta painetaan sen kärjen yläpuolelta. Pienikätisen ampujan etusormen pää yltää juuri ja juuri liipaisimeen. Kahvan alaosasta pidelty ase tietysti kavahtaa laukaistaessa pystyyn, mutta se ei haittaa, kun sen tietää, ja 9 mm:nkin pistoolin rekyyli tuntuu miedolta, takapotkun laimentuessa "hyppy- & vääntömomentiksi".

Jos peukalohanka hiertyy vereslihalle kymmenkunnan laukauksen rekyylistä, on ote aseen kahvasta ollut virheellinen; liian "korkea". Rekyylikin tuntuu silloin potkaisulta. Kahvarungon kulmikkaat metalliosat eivät saa olla kosketuksissa laukaisukäteen! Sivulta ammuntaa tarkkaileva asiantunteva "Ukkomauser-fani" huomaa heti, onko ampuja kokenut vaiko "äkkinäinen" Mauserin peränpitäjä: Jos ase hypähtää kohti taivasta, jopa 45 asteen kulmaan tähtäinlinjasta ylöspäin, hallitsee ampuja aseensa, eikä hän saa vertavuotavia nirhamia peukalonhankaansa.

"Mutta eikö orivarsan tavoin hypähtävä pistooli nakkaa luotia korkealta yli maalin?" kysyy mekaniikkaa tuntematon maallikko. Kun luoti lähtee piipunsuusta, on ase vielä tanassa kohti maalia. Rekyyli alkaa taivuttaa ampujan rannetta vasta siinä vaiheessa, kun lukko iskeytyy taka-asemaansa ja alkaa työntää seuraavaa patruunaa pesään. Tässä vaiheessa on piippu kääntynyt vasta vajaan kulma-asteen verran ylöspäin lähtöasemastaan, ja "disipliiniä" ammuttaessa (25 metriin) on luoti jo kopsahtanut maalitauluun. Nämä ilmiöt havainnoitiin vuosikymmen aiemmin keksityllä pika-valokuvauksella "sähkö-kipunan walossa" jo vuosina 1895 - 96. (PT).


Kuva: Raatteen tien raja-aseman puomi, jonka läpi hyökkääjä tuli niin nopeasti, että raja-asemalta täytyi viimeisten suomalaisten vetäytyä rakennuksen ikkunoiden kautta. Raatteen tie on yksi Suomen suosituimmista museoteistä vapaaehtoisesti lukuisille kävijoille ylläpidettyine entistettyine raja-asemineen. Venäjän puolella tielle on käynyt kuten talvisodan historialle: sen on annettu tarpeettomana metsittyä umpeen.


2: Toinen mielenkiintoinen oli tuo venäläisen kirjoitus Talvisodasta. Sinun huomautuksesi Mehlisistä ja kukushkoista lienee oikea. Itse olen tutkiskellut Suomussalmen ja Raatteen taisteluja ja siellä silmiin pisti se että Arvoisa Politrukki Mehlis kävi Suomussalmella ja hänellä oli vaikeuksia päästä pois. Mitähän olisi tapahtunut jos suomalaiset olisivat saaneet Mehlisin vangiksi joulukuussa -39? Tuo Suomussalmen ja Raatteen taistelu, josta "Kenraalikuvernööri U.K. Kekkosen" aikana ei saanut ääneen puhua, on ollut suurempi merkitykseltään Suomelle ja koko Skandinavialle, kuin mitä julkisuudessa on kerrottu milloinkaan. Mielestäni viimeistään nyt olisi syytä nostaa nuo pohjoisen kylmää pelkäämättömät miehet sille paikalle jonka he historiassa ansaitsevat. Jos sinulla sattuisi olemaan arkistojen kätköissä aineistoa Suomussalmen ja Raatteen taisteluista olisin kiitollinen jos sellaisesta kertoisit.

Vöyrin sotakoulu on myös pieni musta aukko historiassa. Nuo miehet jotka menivät Vöyriin sotaoppiin ovat jääneet jääkärien varjoon. Sota-arkiston tiedot Vöyrin sotakoulun alkuajoista ovat erittäin puutteelliset. Jos sinulla sattuisi olemaan tietoa siitä missä tietoa olisi, olisin kiitollinen.

terv PRo


Talvisodan aikainen arkistokuva yksityiskokoelmasta: Armeijan komissaari G. Mehlis puhumassa T. T. Ortenbergin kanssa.

Archive photo: Army commissar 1st. rank G. Mehlis talked with T. T. Ortenberg, Krushkov.


  Olen lähinnä asehistorioitsija, joten jätän sotahistorian mieluiten alan ammattilaisten tehtäväksi. Käännöstekstiäni "Talvisotaisia Myyttejä ja Muistelmia" lukiessani joudun useissa kohdissa punastelemaan häpeästä: Teksti päätyi nettiin vahingossa ennen lopullista tarkistus-lukua, ja konsultaatiota sotilasterminologian asiantuntijaan, joka löysi montakin huomautuksen paikkaa. Hän löysi tuota pikaa kartoistaan venäläisten läpimurtokohdan Muolaanjärven ja Muolaanlammen väliseltä kannakselta (todentaen kertomuksen kahden liekinheitin-panssarivaunun hyödynnyksestä kyseisellä lohkolla), sekä luettelon venäläisen 62. Jalkaväkidivisioonan alaisista joukko-osastoista.


"BJELAJA SMJERT", "Valkoinen Kuolema". Jo Talvisodan aikana teloittivat Neuvosto-Venäjän politrukit ja komissaarit siltä seisomalta jokaisen Puna-armeijan sotilaan, joka yllätettiin lukemasta vihollisen lentolehtistä. Propagandamateriaalin hallussapito oli kiellettyä jopa sätkä- tai toilettipaperiksi.

(Suomen armeijan taistelijoille ei vastaavaa kieltoa säädetty, koska alkeellisen ja valheellisen lentolehtis-propagandan tehottomuus tiedettiin: Sen sisältöön suhtauduttiin lukijakunnan keskuudessa huvittuneisuudella. Myöskään ulkomaisten radioasemien lähetysten kuuntelua ei estetty: "Tiltun kotkotukset" ja "Äikiän älämölööt" rinnastettiin viihdeohjelmiin - aina vuoden 1943 lopulle saakka. BBC:n "Lontoon Jennyn" radiopropaganda ei ilmeisesti kuulunut rintamille saakka. Se olisi ollut taistelumoraalia rapauttavampaa, koskapa perustui pelkkiin faktoihin ja oli uutisluonteista, vailla poliittista värittyneisyyttä).

Etenkin Jatkosodan aikana luopuivat suomalaiset pitkistä julistuksista lentolehtisissään. Kaksi silmiinpistävää sanaa: "VALKOINEN KUOLEMA", ja kuva osittain lumen peittämästä toppatakkisesta vainajasta ovat propaganda-asiantuntijoiden mukaan iskevin oivallus kautta aikojen, yleismaailmallisestikin, lentolehtis-propagandan alalla. Alarivien teksti, jonka muutamat uskalikot lukivat ankaran rangaistuksen uhallakin, on seuraavansisältöinen: "Ette pysty vastustamaan tätä vihollista - pakkasta. Ette voi nähdä sitä, mutta se saartaa teidät kaikkialla." Vain yksinkertaisiin konkreettisiin tosiasioihin perustuva propaganda on todella tehokasta. (Toimituksen huomautus, viitaten seuraavaan teemaan).


Viimeisen korjausluvun suoritan aina KARHU III:n nostattamassa "tietyssä tunnelmassa". Nollapromille-tilassa kirjoitettuun raakile-tekstiin tuppaa jäämään pieniä, silmäänpistäviä virheitä tai erheitä, kuten tässäkin tapauksessa. Pahoja asiavirheitä ei sentään löytynyt käännöksestäni. Alkuteksti oli sensijaan paikoin "soopaa, sekä varsin räikiää ropakantaa" niiltä osin, kuin se ei perustunut kertojan omiin silminnäkijä-havaintoihin.

Käytettävissäni ei ollut venäjänkielistä alkutekstiä, vaan keskinkertainen englanninkielinen käännös, jossa muutamat venäjänkieliset termit oli jätetty tykkänään kääntämättä. Oli kai sanavarasto loppunut?! Huvittavia kohtia olivat mm. "kärvennetyt valenkit" (p.o. lämmitetyt tai lämpimät huovikkaat/ huopatossut, jotka lahjoitettiin paljasjalkaiselle kukushka-tytölle). Takavuosina v....ukseen asti radiossa loilotettu neuvosto-iskelmä "Huopikkaat, huopikkaat/ Vaalenkii, vaalenkii.." oli iskeytynyt mieleeni niin tiukasti, ettei sanakirjaa ollut tarvis avata. Toinen yksityiskohta oli sopan ja hirssipuuron ("kasha") sekoittaminen keittiöpossun soppakanuunassa: Englanninkielen sana "porridge" olisi löytynyt helposti, ainakin tsaarinaikaisista Russkij-Anglishkij -koulusanakirjoista.

Alkutekstin kääntäjän käytössä lienee kuitenkin ollut ATK-käännösohjelma, joiden sanavarasto on niukempi kuin ohuessakaan sanakirjassa. Mainittakoon tämä Oleg Sheremjotin puolustukseksi. (Jotkut lontoonkieliset visitoorit ovat yrittäneet saada tolkkua omista teksteistäni suomenkielisessä GOW:ssä Finnish-English -tulkkausohjelmien avulla, toteamuksella, että niiden sanastosta löytyy hädintuskin joka toinen sana, ja koneellinen käännösteksti on kaikkiaankin täysin tolkutonta "siansaksaa". On se sitä myös suomalaisille lukijoille, jos perussivistyksessään ja asetekniikan perus-sanastossaan on "mustia aukkoja". Mutta meidän tehtävämmehän onkin noiden aukkojen parsiminen & paikkaaminen).


Suomen valloittamiseen läpikulku-reitiksi Ruotsin malmikentille ja mahdollisesti Norjan vuonoille saakka, sekä Suomenlahden pohjoisrannankin saamiseksi neuvostovallan valvontaan, aloitettiin toimenpiteet jo vuoden 1939 kesällä. Ensimmäiset propaganda-lentolehtiset olivat pieniä, huonolaatuiselle paperille painettuja lippusia ja lappusia, joiden "ympäripyöreästä" sisällöstä on helppo päätellä, että ne painettiin kenties jo puoli vuotta ennen Talvisodan syttymistä. Puolalaisiin ja Baltian maiden asukkaisiin tällainen "räikiä soopa" ilmeisesti tehosi, mutta suomalaiset valitsivat taistelun tien, yllätykseksi ja järkytykseksi "paraatimarsseihin" tottuneille hyökkääjille.

Lehtisen tekstissä mainittu ERKKO oli etunimeltään ELJAS: Suomen ulkoasiainministeri 12.12. 1938 - 01.12. -39. (E. Erkon isänmaallisuutta ei voi kukaan kyseenalaistaa, mutta hänen poikansa AATOS on tiettävästi Suomen rikkain henkilö ja ilmeisesti myös Hoplofoobi N:o 1. sekä joukkoviestimien sananvapauden vaikutusvaltaisin rajanvetäjä maassamme: Omena on lentänyt sangen kauas puusta, ainakin suhtautumisessa vapaaehtoisen maanpuolustustyön rientoihin..!).

"Cajanderin ja Erkon hallitus" oli vaihtunut Rydin hallitukseen jo Talvisodan toisena päivänä, eikä marsalkka Mannerheim ollut kummankaan kabinetin ministerinä: Hänellä oli tärkeämpi tehtävä, puolustusvoimien ylipäällikkyys, alkaen 30. 11. 1939. Lentolehtisen tekstin alkeellisuus ja valheellisuus havaittiin välittömästi, jo Talvisodan ensimmäisinä päivinä.


Huomasitpa Sinäkin, että Skandinavian kansat - etenkin ruotsalaiset, mutta myös norjalaiset - ovat suuressa kiitollisuuden velassa nimenomaan Suomussalmen/ Raatteen taistelijoille! Kun vilkaisee Suomen karttaa ja venäläisten hyökkäysreitistöä Suomussalmelta Ouluun, havaitsee kansakoulupohjallakin, mikä oli Puna-armeijan lopullinen tavoite: Oulusta Tornioon, ja sieltä Ruotsin malmikentille, ennenkuin "enkelsmanni ennättää tai sakemanni saavuttaa".

Ruotsin malmivarat, etenkin rautamalmiot (Kiiruna, Jällivaara ym.) olivatkin elintärkeitä erityisesti Saksan sodanaikaiselle varusteluteollisuudelle. Malmi ja teräs vaihdettiin mm. kultaan, jonka alkuperästä nousi taannoin suuri "älämölöö" joukkoviestimissä. Ruotsi välttyi saksalaismiehitykseltä, suostuessaan kauppasuhteisiin. Neuvosto-miehitys olisi toteutunut yhtälaisella helppoudella kuin Eestin ja Latvian valloitus. (Liettuanhan venäläiset kirjaimellisesti OSTIVAT saksalaisilta: "Kauppakirjan" kopion olen nähnyt omin silmin useitakin kertoja). Venäläisten miehitysjoukkojen matka katkesi kuitenkin alkuunsa Raatteen ja Kuhmon motteihin. Ruotsalaiset myöntävät ainakin epävirallisesti, etteivät heidän omat asevoimansa olisi kyenneet vastustamaan malmioiden valloitusta samanlaisella hurjuudella, jolla suomalaiset pysäyttyvät venäläisten rynnistyksen länteenpäin - ties kuinka kauas..!


Kuva: Raatteen tien hyökkääjä oli teknisesti hyvin varustautunut. Tämä vetovaunu on esillä Raatteen tien museossa.


Jo Pietari Suuren Testamentti 1700-luvulla velvoitti jälkipolvet marssimaan Suurelle Suolaiselle Merelle, eli Atlantin rannalle, jonne on lyhin reitti Norjan halki Ruotsin malmikentiltä. Odotin mielenkiinnolla, kuulevampi korvani kiinni radion "spiikkerissä", josko kesäkuun 26. päivänä soitettaisiin nauhoite presidentti Risto Rydin puheesta (sen 60-vuotispäivän kunniaksi) VIHDOINKIN KOKONAISUUDESSAAN. Mutta turhaan! Vieläkään ei uskalleta...! GOW on ilmeisesti yhä ainoa nykypäiväinen suomenkielinen media, jossa nämä ITSESTÄÄNSELVYYDET on mainittu joissakin pakinoissa.

"Mutta netti-jutut ovatkin kaikki VAIN humoristista huulenheittoa. Historian professorit saavat sanottavansa julki HELSINGIN SANOMISSA, tms Arvovaltaisessa Mediassa..!" Jess! Mutta professorit eivät uskalla kajota "kuumaan" aiheeseen. Kansakoulupohjalta ponnistava "sopuli", jolla on menetettävänään vain n..malla saatu henki, on heihin verrattuna etuoikeutetussa erikoisasemassa tiedonjulkistamisen saralla: Ei ole "Akateemista Uraputkea", jonka JOKU voisi tallata lyttyyn ISOLLA KENGÄLLÄÄN...!

Presidentti Risto Rydin radiopuheen (26.06. 1941) teksti on kuulemani mukaan julkaistu painettuna teoksessa: "SUOMEN SINIVALKOINEN KIRJA", joka saattaa löytyä jonkin suuremman lainakirjaston "myrkkykaapista" kenties jopa lainattavaksi. Teoksen niteet piti poltettaman sukupuuttoon sotien jälkeen, mutta joissakin kirjastoissa ne tyydyttiin kätkemään "jemmaan" odottamaan parempia aikoja, jotka koittivatkin vuoden 1991 elokuun lopulla. Olisikohan nyt, vuosikymmen myöhemmin, jo uusintapainoksen sauma ja sen sopiva ajankohta? Tuskinpa uskalletaan..! Oi entis-aikain sankarikansaamme! Siitä on tullut lammas-kansa; asuinpaikkanaan Rähmä-Suomi, johon itsekin satuin (vahingossa) syntymään!


Kuva: Suomussalmen taistelut.


Suomussalmen/ Raatteentien vaiheesta on julkaistu tiemmä useitakin kirjoja; muunmuassa silminnäkijän kertomus Kremlin komissaari Lev Mehlisin täpärästä pelastumisesta "lahtari-suomalaisten" tien tukkeeksi kaataman puun alta. Mehlisin varjeltuminen liiskautumiselta puun alle tai joutumiselta sotavangiksi koitui suomalaisten hyödyksi. Hänen toimestaan menetti "ainoansa" huomattavasti useampi Puna-armeijan upseeri kuin vaikkapa Simo Häyhän luotien tavoittamina. Isotkin kihot "kupsahtelivat":

Juuri L. Mehlis teloitutti 44. Divisioonan komentaja Vinogradovin ja melkoisen joukon kehityskelpoisia (= liian oma-aloitteisia) punaupseereita, täydentäen osaltaan jo vuosia jatkunutta "puhdistustyötä", ja heikentäen täten Puna-armeijan taktista tehokkuutta. Mehlisin adjutantin muistelmat on julkaistu suomennettuinakin. (Vahinko, etten ole muistiinmerkinnyt teoksen ja sen tekijän nimeä. Syntyjään Krimin tataareja oleva adjutantti oli ollut mieskohtaisesti mukana autoretkellä, joka melkein koitui pelätyn ja vihatuista vihatuimman jutsku-politrukin kohtaloksi.


Raatteen tieltä saatiin runsaasti aineistoa dokumenttifilmeihin ja kuvitusta lentolehtisiin, joista venäläisetkin ottivat sittemmin oppia omiin propagandalehtisiinsä. Tekstit suomennettuina: TOVERIT - PUNA-ARMEIJALAISET. Politrukit patistavat teidät kuolemaan, mutta vastatkaa heille: "Kuole itse, koira".


Vöyrin sotakoulusta ei valitettavasti löydy arkistotietoja tyköäni sitäkään vähää kuin esim. Sota-arkistosta. Ajallinen ja maantieteellinen etäisyys on liian suuri. Jonkin sortin nurkkapatrioottina olen tonkinut esiin tietoja enimmäkseen Sortavalan ja Joensuun vapautuksesta muutamia päiviä ennen Vapaussodan "virallista syttymistä", eli Punakapinan ja Pohjanmaan venäläisten varuskuntien aseriisunnan samanaikaista alkamista, vuoden 1918 Tammisunnuntaina. Punainen "kapinalyhty" tosin syttyi Helsingin "Pirunkirkon" torniin tiemmä jo lauantai-illan hämärtyessä. Pohjanmaalla olivat myöskin jo "hurjat Walkeat walweilla/ ja he waaniwat walmiina lahtaamaan", kuten wanhassa arkkiweisussa ("POHJANMAALLA PIETARSAAREN KAUPUNGISSA") kerrotaan.

Joensuun seudunkin sotahistoriasta löytyy muutamia mustia aukkoja: Aikalais-muistelmien mukaan marssitettiin Sirkkalan kasarmin aseistariisuttu varusväki junaan, ja komennettiin: "Sjudi, Itään! Täyttä höyryä!" Vuonna 1967 löydettiin kuitenkin toiselta puolelta Pielisjokea ja kaupunkia, Siilaisilta, tekeillä olevan tien pohjan alta joukkohauta, jossa lepäsi, ja lepää vieläkin tuntematon määrä "Leninin sotureita ja huligaaneja"; univormun jäänteistä ja muista varusteista päätellen venäläisiä.

Hiihtelin itsekin muutamina iltoina Siilaisten tietyömaalle etsiskelemään ehjää pääkalloa kirjahyllyn koristeeksi, mutta kaikki löydökset oli ammuttu hajalle 9 mm pistoolin "armonlaukauksella", eikä kallojen likaisenruskea värikään viehättänyt. Noukin talteen muutamia pienehköjä luita valkaisukokeiluihin, jotka epäonnistuivat ja keskeytyivät viimein, ennenkuin onnistuin keplottelemaan apteekista 30% vahvuista vetyperoksiidia tai kloorikalkkia millään tekosyyllä.

Helmikuun lopulla (1967, "seitsenkuukautisen INTin vuotena") isänmaa kutsui varusmiespalvelukseen, johon olin tietenkin änkeytynyt vapaaehtoisena siviilikarkurina. Kaivaukset loppuivat. Haudasta jo löydetyt napit, kolikot ja sotilaspukujen jäänteet osasin tunnistaa itsekin alkuperältään venäläisiksi.

Perimätieto kertoo toisestakin joukkohaudasta, Liperissä, "jossakin radan varrella", täytteenä ilmeisesti pelkkiä suomalaisia "huligaaneja". Keitä, ja mistä päin sinne (ilmeisesti junalla) tuotuja?! Ikuinen arvoitus, kuin myöskin joukkohaudan sijainti: Kaikki sen tietäneet ovat jo saaneet kutsun Viimeiseen Iltahuutoon.

1407 MMI; PT



Vaimenninpakinaa

Mikä on äänenvaimentimen vaikutus luodin nopeuteen?

Kiitos. Mika.

  "Läpihengittävä" vaimennin ei vaikuta luotinopeuteen merkittävässä/ mitattavissa olevin määrin suuntaan eikä toiseen. Ensimmäisiä tehtäviä vuoden 1980 lopulla hankkimallani luotinopeusmittarilla oli selvitys, josko vaimennin kenties lisäisi luodin nopeutta, mutta 50 laukauksen keskiarvot "con sordino" ja ilman vaimenninta olivat samat 0.1 m/s tarkkuudella.

Jotkin vaimennintyypit, joissa luoti ammutaan "itsepaikkautuvasta" materiaalista tehtyjen laattojen tai tulppien läpi, voivat aiheuttaa ensimmäisen tai muutaman laukauksen luotinopeuden alenemisen, mutta käytännöllistä merkitystä ei muutamien metrien sekunnissa luokkaa olevalla nopeuden alenemisella ole, ja "haitta" vähenee, kun läpiammutut kumikiekot "porautuvat" laukausmäärän enentyessä. Laatat tai kiekot (lontooksi: "washers") voivat olla myös korkkia, tekokumia tai huopaa. Itse olen kokeillut jopa mäntypuuta, joskaan en edelläkuvatussa tarkoituksessa. Aiheesta lisää tuonnempana...


Arkistokuva: Venäläinen kiväärivaimennin S-40 läpiammuttavilla, vähäisen käytön jälkeen itsetiivistyvillä (mutta porauduttuaan läpivuotavilla) tekokumitulpilla tai -laatoilla. "Washereiden" paksuus oli alkuun 25 mm, mutta pian havaittiin 15 mm:n paksuisten laattojen tekevän tehtävänsä. Materiaali oli natrium-butadieeni SKA tai SKB, eli "Lebedevin Keino-lateksin" jompikumpi variaatio. Vuonna 1943 lisättiin vaimentimeen kolmaskin 15 mm:n paksuinen tekokumilaatta ja kolmas ruutikaasun paisuntakammio, mutta toivottua vaimennustehoa ei saavutettu.


Arkistokuva: Vaimentimen S-40 rakenneosat.  Vaimenninta suunniteltaessa ehkäpä otaksuttiin kahden 25 mm:n paksuisen SKA-kumitulpan hidastavan luodin lähtönopeuden aliääniselle tasolle, mutta tosiasiassa tulppien läpi ampuminen vähensi luotinopeutta vain joitakin metrejä sekunnissa, ja nopeuden lähtötaso oli runsaat 450 m/s, huomattavin asekohtaisin vaihteluin: Pitkälti toistasataa metriä sekunnissa liikaa!

Alisooninen 7.62 mm patruuna oli kehitelty ja koetuotannossakin Neuvosto-Venäjällä jo vuonna 1940, mutta jostain syystä sen tuotanto "jäädytettiin". Suuren Isänmaallisen Sodan aikaan joutuivat neuvostopartisaanit lataamaan aliääniset patruunansa omissa kenttälataamoissaan. Lopputulokset olivat niin onnistuneita, ettei vaimentimia tarvittu lopulta lainkaan. Karabiinia M/-44 kehiteltäessä ei vaimentimen asennusmahdollisuutta otettu enää huomioon: "Linkkupistin" katsottiin hyödyllisemmäksi varusteeksi.


"Absoluuttinen vaimennus" honkapuu-tulpalla

Omista vaimenninviritelmistäni oli eräässä ensimmäisistä päätytulppana mäntypuinen lieriö, johon porasin luodin läpikulkureiän ampumalla. Vaimennin oli pitkä ja paksu, joten se piti kiinnittää avotähtäimelliseen aseeseen epäkeskeisesti, että tähtäinlinja näkyisi 30 mm:n paksuisen vaippaputken ylitse. "Porauslaukaus" oli käytännöllisesti katsoen äänetön: Jonkinlainen naksahdus kuului oikeanpuoleiseen korvaan, kulkeutuneena aseen puuperää pitkin. Luodin jäämä-energiaa en valitettavasti rekisteröinyt millään tavoin, vaan riensin väljentämään ampumalla poratun (miltei umpeen painuneen) "esireiän" 8 mm:n väljyiseksi. Ase oli piipultaan lyhennetty JOHA Präsizions Karabiner, kaliberi 5.6 mm LfB (lontooksi siis .22 LR) ja patruunana Sellier & Bellot "REX" .22 LR, joka oli sattumalta alisooninen.

S & B:n .22 Short-patruunat olivat tuohon aikaan pahoin yliäänisiä. Suuren ihmetyksen aihe olikin, miksikä vaimennin ei vaimenna niitä ammuttaessa laisinkaan. Mysteerion selvittämiseksi jouduin opiskelemaan englanninkielen ja tilaamaan kaukolainaan vinot pinot alan kirjallisuutta senaikaisesta Sotatieteellisestä Keskuskirjastosta, kunnes selitys löytyi eräästä Julian S.Hatcherin 1930-luvulla painetusta yleis-aseteknisestä teoksesta: Humoristinen kertomus ammunnasta vaimennetulla piekkarilla puhelintolppa-linjan vieritse aukealla aavikolla, missä yliäänisen luodin lentomelu muistutti konekiväärin naputusta, kaikuessaan pylväiden kyljistä.


Yksinkertaisin rakenne patentoitiin myöhään

Elettiin aikaa, jolloin Siegfried Hübner patentoi Sveitsissä yksikammio-vaimentimen, joka "on tunnettu siitä, että luodin läpikulkuaukolla varustettu päätytulppa on riittävän paksu hidastamaan ja viivästyttämään ammuksen ohitse virtaavan ruutikaasun pääsyä ulkoilmaan". Joukko monimutkaisia (yleensä ei-toimivia) vaimenninrakenteita oli patentoitu jo vuonna 1899, mutta kaikkein yksinkertaisin (toimiva ja tehokas, jos kohta pakostakin kookas) konstruktio älyttiin patentoida vasta runsaat 70 vuotta myöhemmin. Patentinhaltija, Herrn S. Hübner kokosi parhaillaan myös vaimenninteknologiaa ja -historiaa valottavaa saksankielistä kirjaa, tai lähinnä "Pahkasika"-lehden kokoista albumia, joka sittemmin käännettiin myös englanninkieliseksi.


Vaimenninkirjallisuus: "Ei oo!"

Varsinaisia vaimennin-alan teoksia ei ollut vielä olemassakaan 30 vuotta sitten, mutta joissain asealan klassikko-teoksissa (esim. "GUN AND ITS DEVELOPMENT" by W.W.Greener; 9.laitos v:lta 1910) mainitaan joitain vaimenninkonstruktioita. I.K.Inhan toimittamassa monitieteellisessä aikakauslehdessä "TIEDE JA ELÄMÄ" (2. vuosikerta 1920) oli jo suomenkielinen artikkeli "pyssyn pamauksen vaimentamisesta", mutta siinäkään ei tehty selkoa luotinopeuden ja äänennopeuden välisen suhteen ratkaisevasta merkityksestä, jos pyritään todella MAXIMaaliseen vaimennustehoon.


Vaimenninkielto viivästyi ja oli lyhytaikainen

Hupaisaa kyllä: Suomen Suuriruhtinaskunnan Armolliseen Keisarilliseen Metsästysasetukseen vaadittiin ainakin yhden pohjanmaalaisen sanomalehden julkaisemassa kirjoituksessa äänentukahduttajan käytön kieltävää lisäpykälää jo 1910-luvun vaihteessa, eli keksintö oli tunnettu jo varsin varhain Suomessakin. Niin myös kalkkivaarien sukukunta... Kielto astui voimaan vasta vuonna 1983. Se kumottiin vuonna 1993, hyödyttömäksi ja haitalliseksikin havaittuna. Metsästyslaki-työryhmän kumouspäätös oli yksimielinen: Sitä edeltänyt keskustelu rajoittui muutamiin lauseisiin, jotka löytyvät metsästyslaki-uudistuksen perustelu-asiakirjoista.

Asetustekstissä ei nähty aiheelliseksi mainita erikseen vaimenninkiellon kumoamista, koska: "Se oli itsestäänselvyys!". Uudistettu metsästysasetushan syrjäytti automaattisesti kaikki aiemmat asetustasoiset säädökset. Kumousaloitteen teki työryhmässä Suomen Metsästäjäliiton edustaja, varatuomari P. Juhani Ahla, joka muistetaan uudistushenkisen eräkansan keskuudessa työryhmän etevimpänä ase-asiantuntijanakin.

1307 MMI; PT



Vaimentaako vaimennin?

Harrastaessani tiuhaan ammuntaa autiotilalla ja mieleeni tuli vaimentimen teettäminen omistamaani Ruger MK2 pienoispistooliin. Pistooli oli varustettu 5,5 tuuman "bull barrel"-piipulla. Vakituisen asuinpaikkani ollessa Tampereella otin yhteyttä paikalliseen aseseppään Pirkan Aseeseen. Torsti kertoi että hän sorvaa aseeni piippuun laajennuksen jossa on sisäpuolinen kierre. Tähän voidaan ruuvata kiinni hänen omaa valmistettaan oleva "LYNX"- äänenvaimennin.

Vaimennin oli kokoterästä ja vaikutti tosi tukevalta ollen myös kohtuullisen siisti. Siispä tilasin vaimentimen pikimiten. Kun lopulta sain aseen ja vaimentimen varustauduin "aliäänisillä" kiinalaisilla piekkarinpaukuilla joiden nopeus oli seuran Ohlerin mukaan n. 300 m/s, siis reilusti alle äänennopeuden ( olin testannut nopeuden omistamallani Ruger MK2 10 tuuman piipulla jota käytän siluettiammuntaan.). Siispä ruuvasin vaimentimen kiinni, löin lippaan paikoilleen ja viritin aseen. Korvasuojaimia en tietenkään käyttänyt koska kysymyksessä oli vaimennin - tai niin ainakin kuvittelin.

PAM --- ensimmäinen laukaus ja korvat löivät tilliä... Ihmetys oli melkoinen... Sitten nopeasti kuulosuojaimet päälle ja lisää testilaukauksia. Ensimmäinen laukaus oli selvästi voimakkain. Ammuttaessa puoliautomaatilla nopeaan tahtiin muut olivat vaimeampia... mutta mielestäni kyse ei silti ollut vaimennetusta aseesta. Viritin nopeasti luodinnopeusmittarin... luodin nopeus oli hieman alle 300 m/s.

Tämän jälkeen purin vaimentimen. Sisällä oli välilevyt ja muutama prikka jotka muodostivat kammion. Asettelin prikkoja ja välilevyjä eri järjestykseen kokeillen useampia kammioita mutta tällä ei juuri ollut vaikutusta vaimennukseen. Sitten ase laukkuun ja auto kohti Pirkan Asetta. Torsti ihmetteli ja epäili paukkujeni olleen yliäänisiä. Hän itse otti liikkeestä muutamia erimerkkisiä patruunoita, latasi sisällä aseen ja paukutti puutukkiin.

Ääni oli sama melko terävä pamaus joka toki oli selvästi vaimeampi kuin vaimentamaton mutta silti luonnehtisin ääntä tosi kovaksi. Seppä totesi vaimentimen olevan kunnossa - onkohan kuuro? Siis miten on? Eikö puoliautomaattista pienoispistoolia voikaan vaimentaa tämän paremmin? Ovatko kaikki kirjoitukset hiljaisista asesta soopaa? Päästääkö perääntyvä massalukko äänen väärään suuntaan?

Nimim. Harrastaja

  Lopusta alkuun kelaten: Ainakin elokuvissa ja TV:n "sica-sarjoissa" & agentti-fiktioissa liioitellaan vaimentimien tehoa. Jopa lyhytpiippuiset peukalonpään kokoisella vaimentimella varustetut REVOLVERIT ääntävät ammuttaessa, että: "Tsjupp...Tsjupp". Vaimennettujen aseiden ääni on syntetisoitua, koska ainakaan jenkkiläisistä äänitysteknikoista on ani-harva koskaan kuullut, saati nauhoittanut, vaimentimella varustetun ampuma-aseen ääntä, ammuttaessa kovilla patruunoilla.

LYNX-vaimentimen rakennetta en tunne, mutta otaksun sen olevan alimitoitettu 5½-tuumaiseen "sonnipiippuun", eli tarkoitettu lyhentämättömiin piekkarinpiippuihin, joilla ammutun laukauksen suupaine on alhaisempi. Piipunpituudella 825 mm (armeijan muinaisissa harjoituspiekkareissa) ei puolestaan tarvita vaimenninta lainkaan "keskitehoisia tarkkuuspatruunoita" ammuttaessa. Sisätilavuudeltaan vajavainen vaimennin tuottaa myöskin meluisan "sprägäyksen" lyhyen piipun peräpään kautta itselataavasta pistoolista, vaikka Rugerin lukkomassa ei ole mitenkään poikkeuksellisen kevyt.

Aikoinaan omistamassani "Margo"-pistoolissa (= lyhennelmä Margolin MCM:stä; mahdollisesti maailman ensimmäinen prototyyppi) lie luistimassa ollut köykäisempikin. Piipunpituus oli hiukan vajaa 110 mm (noin 4" ja jokunen millimetri "marginaalia"). Vaimentimena oli suhteellisen alkeellinen SuoMet malli 1. Yhdistelmä ei paukahtanut kovinkaan häjysti, vaikka kylvi ruutijyviäkin taaksepäin. Spiraali-diffuusorin hyödynnykseen perustuva SuoMet-piekkarivaimennin ei ollut mitenkään kohtuuttoman paksu "kirnu", mutta pitkä kylläkin. Myöhemmin kehiteltyä Vaime-vaimenninta voitiin hieman lyhentää, mutta se pantiin hieman esikuvaansa paksummaksi, ja sisuskalut uusittiin totaalisesti, tuonaikaisen kaverini Mitsuo Taguchin "patentti-systeemin" mukaisiksi. Vaimentimen sisätilavuus oli melko tarkoin sama SM 1:ssä ja Vaime/Taguchi:n järjestelmässä.

(Kummankin mallin valmistaja oli sama firma, joka ehti vaihtaa nimeä vielä "Laxmit Metalliksi" - tai jotain sinnepäin - ennen lyhyen, mutta värikkään, toimintansa päättymistä. Tuotemerkki "Vaime" ehti tulla lähes yhtä maailmankuuluksi kuin "B.R." on nykyisin).

TÄYSIN hiljaista ampuma-asetta ei ole olemassakaan: Jopa kumi-stritsa tai puhallusputki (ilmakivääreistä puhumattakaan) ääntävät lauetessaan, ja keskiaikaisen teräskaarisen jalkajousen suoristuva jänne paukahti likimain samalla desibelimäärällä kuin .22 LR-kaliberinen vakiopistooli. Ääni oli toki hiljainen sittemmin keksittyjen järeänpuoleisten hakapyssyjen, arkebuusien ja kulveriinien jyrähdyksiin verrattuna. "Kaikki on suhteellista!" sanoi Albert Einstein-vainaakin.

Hollywoodin tietämättömät äänitysteknikot ovat siis luoneet harhakäsityksen asevaimentimien suorituskyvystä, mutta tarkimpienkaan "mölymittareiden" desibelilukemat eivät kerro maallikoille paljoa vertailtavina olevien vaimentimien todellisesta käyttöarvosta. Jos laukausäänestä "leikkautuu" pois vaikkapa 23 desibeliä (= PALJON, koska dB-asteikko on eksponentiaalinen eli logaritminen) kahdella erityyppisellä vaimentimella varustetulla, muilta yksityiskohdiltaan samanlaisella aseella ja samanlaisilla latauksilla ammuttaessa, voivat laukaukset kuulostaa loitommalla, pelkällä korvakuulolla havainnoituina, voimakkuudeltaan ja luonteeltaan täysin erilaisilta.

Äänen korkeustasolla on merkitystä, vieläpä milloin mihinkin suuntaan ulottuvana metelinä. Jos kimeä kilahdus kuuluu aseen mekamismista (= yleensä automaattilatautumisen melu, ja/tai vaimentimen suusta tuleva, äärimmäisen lyhytkestoinen "vinkaisu"), se voi kuulostaa hyvinkin voimakkaana ampujan korviin tai eri suunnille muutamien metrien tai kymmenienkin metrien etäisyydelle aseesta, mutta etäisyyden pidetessä tuo ääni "tukahtuu ilmaan", tai sitä ei enää mielletä ampuma-aseesta lähteneeksi meluksi. Esimerkiksi maahan (tai oikeastaan maasta pilveen) iskevän salaman kimeä räiskähdys muistuttaa likeltä kuultuna piiskatykin laukausta, mutta jos salaman iskukohta sijaitsee useamman sadan metrin etäisyydellä havainnoitsijasta, ei kaikkein kimeintä räikäystä enää erotu, vaan pelkkä kumea jyrähdys, ilmassa kauan viipyilevine kaikuineen.

Jos kimeän äänen pääasiallisena lähteenä on yliääni-nopeudella lentävä luoti, on melu kauemmin kestävä ja erehtymättä tunnistettavissa laukaukseksi, silloinkin, kun aseen suupamaus on eliminoitu varsin hiljaiseksi suurikokoisella ja/tai osaavasti suunnitellulla vaimentimella. Sinun kuvaamassasi tapauksessa ei melun aiheuttajana ole kuitenkaan luodin lentomelu, koska noin 300 m/s luotinopeus on varsin turvallisesti alisoonisella nopeusalueella), vaan vaimentimen sisätilavuus on yksinkertaisesti liian pieni tai jos kyseessä on monikammio-vaimennin, perustyyppiä Humbert, on väliseinämien lukumäärä liian vähäinen. Yksikin vaimennuskammio toki riittää, mutta silloin tulee "mölypöntön" pituuden olla hieman yli 30 cm ja ulko-läpimitan 30 mm:n luokkaa, jos vaipan seinämävahvuus on 1.5 mm. Päätytulpan pituussuositus on 50 - 70 mm.

Minulle tuntemattomien vaimenninmallien (esim. LYNXin, jonka olemassaolosta sain nyt tiedon ensi kertaa) mittasuhteista olisi aina tarpeen saada joitain esitietoja. Jos SISÄmitat ovat luokkaa: Pituus 170 mm ja läpimitta 20 mm - tai mieluusti enemmän, on toiveita saada siitä toimiva, lisäämällä väliseinämiä, joiden välinen etäisyys on 4.5 - 5.0 mm. Vähintään 50 mm:n pituus piipunsuusta ensimmäiseen väliseinämään on hyvä jättää tyhjäksi ruutikaasun paisuntakammioksi, jolloin "sprägäys" eli kaasuvuoto aseen patruunapesän kautta taaksepäin ainakin vähenee. Täysin sitä tuskin voitanee ehkäistä niinkin lyhytpiippuisessa aseessa, kuin on "sonnipiippuinen" Rugerisi, jossa on lisäksi "naaraspuolinen" vaimentimen kiinnityskierre lyhentämässä rihlatun osan pituutta.

Vaimennuskammioiden lyhykäisyydellä on tarkoin harkittu, kokemusperäinen merkityksensä: Vaimentimesta tulee moisella järjestelyllä eräänlainen "ultraääni-pilli", joka korottaa laukausäänen taajuutta kimeäksi kilahdukseksi, joka voi kuulostaa likeltä kuultuna voimakkaalta, mutta se ei kuulu kovin kauaksi, ja on erittäin epätodennäköistä tunnistaa ampuma-aseen ääneksi. Muistuttaa lähinnä sepän vasaran lyöntiä alasimeen, kuitenkin vailla alasimen "jälki-helettä". Nämä ohjeet eivät ole omasta päästäni lähtöisin olevaa kirjoituspöytä-teoriaa, vaan jo yli 90 vuoden takaista vaimennin-guru Hiram Percy Maxim:in vahvasti kokemusperäistä tietoutta, jota hyödynsi myöskin englantilainen vaimennin-manufaktuuri Parker-Hale - ja nyttemmin BR-Tuote.

Elokuvien ja TV-sarjojen vaimenninaseiden "tjsupp... tjsupp.."- ääntä on mahdotonta aikaansaada edes venäläisten kehittelemillä vaimenninpatruunoilla, joiden sulkumäntä-rakenne ehkäisee sentään täysin ruutikaasun ulosvirtauksen, eikä erillistä vaimenninta tarvita lainkaan, mutta kohtalaisen meluttoman aseen saa myös Rugerista, jos vaimentimen valmistaja on erikoistunut toimialalleen, vaimennin ei ole pahoin alimitoitettu, ja käytettävät patruunat ovat tarkoitukseen soveliaita.

PS. Vaimentimellisten aseiden "ensimmäisen laukauksen poksahduksesta" ja sen ehkäisystä on ilmeisesti ollut pakinaa jo aiemmin suomenkieliselläkin GOW-sivulla. Ilman omakohtaista havaintoa en tosin käy vannomaan, johtuuko "first round pop" ruutikaasun jälkipalamisesta kaliberiluokassa .22 LR.

0707 MMI; PT



H&K MP5

1: H & K MP5 hurmeisilla kentillä
2: Pakinaa Patchettista

1. Heckler & Koch MP5 on maailmalla tunnettu ja kehuttu ase, jota näkee usein varsinkin poliisien ja antiterroristi-tiimien käytössä. Välillä ase näkyy myös military-puolen erikoisjoukkojen käytössä ns. maasto-olosuhteissa. Olen jutellutkin ko. aseen sopivuudesta nimenomaan sotilaskäyttöön, jolloin olosuhteet monesti ovat vaativammat mm. aseen liansieto-kyvyn kannalta kuin esim. poliisi- ja antiterroristikäytössä.

Vastaukset tuntuvat kuitenkin vaihtelevan vastaajan mukaan. Toiset väittävät aseen olevan mitä luotettavin vedoten mm. siihen, että se ampuu suljetulta lukolta, jolloin ryynäysvaiheessa siihen ei pääse likaa toisin kuin joihinkin muihin vastaaviin aseisiin. Toiset taas pitävät asetta sen verran tiukoilla toleransseilla tehtynä, että ase on kenttäolosuhteissa käytännössä kuitenkin liian häiriöherkkä. Mikä on totta tai todennäköistä?

2. Ase, joka tiettävästi on ollut Suomessa ainakin testikäytössä on Sterling 34A1. Onko tästä kp:stä myös tietoa, miten se käyttäytyy vaativissa kenttäolosuhteissa ja mitkä ovat sen hyvät ja huonot puolet?

Terv: Heikki

  1: Toleransseiltaan on esimerkiksi Suomi M/-31 tiukempi kuin MP5: Lukon sovite uurnaan likimain ilmatiivis. KP/-31:n sotatoimi-kelpoisuus oli siitä huolimatta kiistaton. MP5:ssä tarvitaan tarkkoja sovitteita oikeastaan vain rullasulun/ lukon iskupohjan ja piipunperän kytkentäholkin välillä. Kun lukon pääosat ovat erkaantuneet toisistaan ja alkaneet taantua yhtälaisella nopeudella, ei piikaisen-tiukkoja sovitteita lukkouurnan ja lukon välillä enää tarvita: Liikkuvien osien välykset ovat kuin missä tahansa levyrunkoisessa massa-/liikesulkuun perustuvassakin konepistoolissa. (Seksistinen termi "piikainen" kuului kirjailija Niilo Lauttamuksen sanastoon. Se kuvasi osuvasti KP/-31:n lukon ilmatiivistä sovitetta uurnaansa).

"Risujen ja männynkäpyjen" joutuminen lukkouurnan sisätiloihin tuottaisi tietenkin häiriöitä, mutta vähäisempää likaisuutta MP5:n mekanismi sietää kyllä tyydyttävässä määrin. Aseen perusrakenne periytyy Mauser StG 45 (M) -rynnäkkökivääristä, jota kehiteltäessä kiinnitettiin erityinen huomio kenttäkelpoisuuteen ja toiminnan luotettavuuteen vajaalaatuisiakin ampumatarvikkeita käytettäessä. (Huomioitakoon suunnittelun ajankohta, 1944 - 45! Saksan patruunalataamoissa oli jo jouduttu tinkimään laatutasosta tuotantomäärien maksimoimiseksi: Bolsheviikit kolkuttivat takaportilla ja läntisen raha-ylimystön pestaama sotaväki paraati-ovella).

Edelleenkehittelyä jatkettiin sittemmin Espanjassa ja Ranskassa (missä tosin luovuttiin rullasulusta ja omaksuttiin unkarilaisen Pál Királyn jo ennen 2. maailmansotaa kehittelemä vipusulku AAT 52-konekivääriin ja sittemmin myös FAMAS-rynnäriin). Konstruktööri Ludvig Vorgrimler oli tavalla tai toisella kaikkien näiden kehitelmien takapiruna, ja ilmeisesti Harmaana Eminenssinä vielä Heckler & Kochin "ase-perhettäkin" suunniteltaessa. Tuon klaanin esikoinen oli kuuluisa automaattikivääri G3; yhä vieläkin täysin ajanmukainen konstruktio, jonka kenttäkelpoisuus on kiistaton: Testattu monilla sotarintamilla hyvinkin hankalissa olosuhteissa. L. Vorgrimlerin kipparoiman espanjalaisen suunnitteluryhmän luoma CETME-kivääri oli jo perusratkaisuiltaan G3:n esikuva.

Oikeastaan vain sen patruuna pitkine ALS-luoteineen oli poikkeuksellinen kehitelmä, josta luovuttiin kokeiluvaiheen jälkeen. Joukko-osastokokeiluihin tarjoutui riittämiin tilaisuuksia Espanjan Saharassa: Siellähän kyti ainainen kapina. Tietoja CETME-patruunan fysiologisesta vaikutuksesta ei ole vuodateltu liiemmälti julkisuuteen, mutta arvata voi sen luodin lukeutuvan "sala-DumDumien" parhaimmistoon. Asekin todettiin varmatoimiseksi Saharan vaikeissa olosuhteissa. Länsi-Saksassa se otettiin avosylin vastaan G3:n "konseptiksi" heti, kun Bundeswehrin jälleenvarustelu sallittiin puoli vuosisataa sitten.

Aluksi aiottiin aseet teettää Alankomaissa, mutta itseriittoisuuden periaate voitti, ja ajanmukaisella konekannalla varustettu Heckler & Koch GmbH sai tilauksen. Asekonsepti kotiutui kirjaimellisesti alkujuurilleen: H & K:n tuotantolaitoshan oli sijoitettu aiemman Mauser-tehtaan tyhjiin tiloihin, joista ranskalaiset olivat rosvonneet tuotantovälineistön "voittajan oikeudella" 2. maailmansodan jälkeen (vaikka olivat SOTAANSYYLLINEN osapuoli! Tämä fakta unohtuu usein historioitsijoilta, kuten myös Englannin "tunneperäinen aggressio" vuonna 1939).

Valituksia konepistooli-variaatio MP5:nkään käyttökelpoisuudesta viidakko- tai aavikkotaisteluissa ei ole kuulunut, ja "paha kello kuuluisi kauimmaksi", jos aihetta sen soitteluun olisi ilmennyt. Jos toimintahäiriöitä esiintyy, löytyy syyllinen peiliin katsomalla, elleivät patruunat ole olleet täysin epäkelpoja tai kovin ikääntyneitä; "vihreässä, karvaisessa homeessa". Erikoisrakenteiset aseet, kuten MP5, ovat toki hieman nirsompia ampumatarvikkeiden laadun suhteen, verrattuina perinteisimpiin massa-/liikesululla toimiviin konepistooleihin.

Suljetulta lukolta ampuva ase ei esimerkiksi "sohaise nallia palamaan" yhtä raskaalla nallipiikin lyönnillä kuin kiinto-iskurillinen tavanomainen konepistooli, mutta MP5:n laukaisukoneiston erillisen iskuvasaran lyöntivoima riittää kyllä "tappamaan nallin", jos patruuna on ylimalkaan enää käyttöturvallinen. Tällaisella rakenneratkaisulla saavutetaan ylivertainen ensimmäisen laukauksen osumatarkkuus, sekä erinomainen käynti kertatulta ammuttaessa. (Sekin tosin riippuu patruunoiden laadusta, niiden kunnosta, ja "maittavuudesta" asemalliin).

Kiikaritähtäimellä varustettu MP5 on omankin - tosin varsin vähäisen - ampumakokemukseni mukaan todella tarkkakäyntinen. Sarjatuli-optiota ei osaa edes kaivata rauhanaikaisissa käyttötarpeissa tai pienimuotoisissa "kylätappeluissakaan". Muuan rakenteen epäkohta tulkoon sentään mainituksi: Suljetulta lukolta ampuvan kp:n riskinä on tunnetusti patruunan "ylikiehuminen", eli tahaton laukeaminen kuumaksi tulitetun aseen patruunapesässä. Ase ei "hengitä" piipunreiän läpi laukausten ja sarjojen välillä avoimelta lukolta ampuvien aseiden tavoin kuin sen sekunnin murto-osan ajan, jonka automaattilatautuminen kestää.

(Tuo nappiin osunut termi, "hengittäminen", kuului edesmenneen konepistooli-virtuoosi Viljam Pylkkään oppisanastoon: Ei esiinny kirjoissa, mutta tarttui korvaan "Antti Rokan fyysisen esikuvan" radiohaastattelusta. Sen nauhoite oli tuoreimman "Rokka"-kirjan tekijän käytettävissä, mutta lienee jäänyt kuuntelematta..?! Haastattelusta tuli ilmi yksityiskohtia, joita ei löydy minkään aikakauden kirjoista. Niitä on julkaistu kaikkiaan neljä - tai viisi, jos Väinö Linnan sensuroimaton "SOTAROMAANI" mukaanluetaan itsenäisenä teoksena).

9 x 19 mm patruunan ruutimäärä on pienenlainen, ja patruunapesää ympäröivä metallimassa suhteellisen vankka, joten "ylikiehunnan" (engl. "cook-off") riski lyhytkestoisissa kahakoissa on lähinnä teoreettinen, ruutien herkkäsyttyisyydestä huolimatta. Kuluu aikaa ja patruunoita, ennenkuin metallimassa lämpenee tulituksesta vaarallisen kuumaksi. Aseen liikkuvat osat voidaan myöskin vetää ja salvata taka-asemaansa, vaikkapa vain lippaanvaihdon tai muun tulitauon ajaksi, jolloin piippu ehtii "hengähtää" edes tuokion ajan.

MP5:n chileläisellä "karvahattu-variaatiolla" tulitettiin aikoinaan Taipalsaaren ruudinpoltto-riehan aikana useita satoja laukauksia, lähes yhtäjaksoisesti, ennenkuin se alkoi "keittämään", eli pamahtelemaan ampujan kajoamatta liipaisimeen. Ase siis paukahtaa kerran, eikä ammu sarjaa tällaisessa tapauksessa, koska liipaisin on etuasemassaan. Patruuna joutuu hautumaan kuumassa pesässä kymmenienkin sekuntien ajan ennen seuraavaa "kiehahdusta", mutta aseen lukko täytyy tietenkin vetää ja salvata taakse vitkastelematta patruunan ulostamiseksi, sekä piipun jäähdyttämiseksi - unohtamatta tarkistaa - kuten konsanaan elvytykseen ryhdyttäessä, onko hengitystie auki.

Jos pesään ei ole syöttynyt patruunaa (tai vaikka olisikin), on siis tutkittava, josko piippuun on mahdollisesti jumiutunut luoti. Kiehunnan kautta syttyvä patruunahan laukeaa usein vajaatehoisesti, mutta jaksaa sentään kenties poistaa hylsyn. Painavampi luoti ei mahdollisesti ole lähtenyt aseesta. Edelläoleva selonteko toiminnoista häiriön sattuessa ei tarkoita sitä, että kyseisenlaiset tapaukset olisivat jokapäiväisiä sattumuksia suljetulta lukolta ampuvissa konepistooleissa. Omaan kokemuspiiriini ei kuulu yhtäkään tällaista tapausta, mutta satoja laukauksia yhteen menoon olenkin ampunut vain vesijäähdytteisellä Maximilla.


2: Sterling L34A1 on vaimenninyksiköllä varustettu konepistooli. Sen kehityshistoria alkaa oikeastaan jo vuodesta 1918, eli Bergmann MP 18.I:stä, jonka muutamat rakenneratkaisut ovat yhä läsnä, helposti tunnistettavina, vaikka George William Patchett:in lopulliseen hahmoonsa viimeistelemä "aseperhe" on täysin ajanmukaista kalustoa vielä 21. vuosisadalla, ja ilmeisesti yhä tuotannossakin. Perintöä Bergmannista ovat mm. liereä lukko ja lukkouurna (piipun vaippa samaa putkea kuin uurnakin), virevetimen "puhkirako" aseen oikeanpuolisella sivulla, ja vasemmanpuoliselle sivulle vaakasuoraan ulkoneva tankolipas. Bergmann MP 28.II:sta on perintöä ainakin täys-läpimittainen rekyylijousi, joka helpottaa huoltopurkamisen jälkeistä kokoamista, ja mahdollisesti jotkin liipaisinmekanismin yksityiskohdat.

Muistettaneen, että englantilaiset kähvelsivät konepistooleihinsa lukuisia Bergmann MP 28.II:n rakenneratkaisuja. Laivaston Lanchester Mk I-konepistooli, vuosimalli 1941, oli yksityiskohtainen piraattikopio MP 28.II:sta. Perä vain oli muotoiltu Lee-Enfieldin malliseksi, ja vaipan suupuolelle lisätty PISTIMEN (risum teneatis, amici?) kiinnityskisko. Konstruktöörit Shepperd ja Turpin alkoivat samoihin aikoihin kehitellä "karvahattu-versiota" kalliin oloisesta Lanchesterista, tavoitteinaan maksimaalinen tuotantoystävällisyys ja minimaalinen yksikköhinta. Näin syntyi (surullisen?)kuuluisa "STEN-aseperhe".

G.W. Patchett valmisti ensimmäisen kp-prototyyppinsä vuonna 1942 Lanchesterin "raudoista", varustaen ne patentoimallaan pistoolikahvaisella laukaisukoneistolla. (Eniten tuotettujen STEN-mallien liipaisinmekanismi on - lievästi sanottuna - epämukava). Ase sinänsä oli todella riisuttu malli, vailla tukkia tai perää jonka Patchett katsoi tarpeettomaksi kp:n kaltaisessa "käsikähmä-pyssyssä", kuin myöskin tähtäimet. Aseen lukkouurnan perätulppa nojauttiin ampujan rintaan ja kp:lla tulitettiin "vaistolla" tai "suihkusuuntauksella". (Onnistuu varsin vähäisen harjoittelun jälkeen! Kokeiltu Pelti-Heikillä KP -44, perä taitettuna: Aseen "hyppymomentti" eliminoituu täysin..!).

Sotilasviranomaiset olivat erittäin tyytyväisiä Patchettin laukaisukoneiston sijaintiin, sen toimintaan ja muotoiluun, mutta vaativat aseeseen "jonkinlaisen" perän sekä tähtäimet ja TIETENKIN pistimen kiinnityskiskon - kuinkas muuten! Yksinkertaiset tähtäimet oli helppo suunnitella, vaikka Patchett kai hyräilikin työtä tehdessään wanhaa wirttä: "Vanitatum Vanitas" (= latinaa: "Turhuuksien Turhuus"). Perän kehitteleminen teetti jo enemmän töitä, mutta lopputulos kestää kehumisen yhä vieläkin. Perä taittuu aseen reijitetyn piippuvaipan alle, jolloin voidaan ampua Patchettin suosittamalla menetelmällä, vaikkapa lippaallinen yhtenäisenä sarjana, aseen hyppäämättä pystyyn ja nakkelematta luoteja hukkaan taivasta kohti.

Jos vaippa alkoi kuumentua käsin pitelemättömäksi, voitiin tarttua eteenkäännetyn taittoperän olkalaattaan, joka oli vielä jonkin aikaa vaippaa viileämpi. Lopullista mallia muistuttava prototyyppi-ase valmistui vuonna 1943. Sitä ei kuitenkaan vielä hyväksytty joukkotuotantoon, koska se toimi epäluotettavasti mutakylvyn jälkeen. (Lukon sovite uurnaan oli hiukan ahtaampi kuin STEN-kp:ssa). Tässä valintatestin osiossa ase heitettiin liejulla täytettyyn ammeeseen, puhdistettiin jotenkuten (minkä nyt minuutin aikana ehdittiin, ilman erikoisvälineitä) ja ammuttiin - tai yritettiin ampua - lippaallinen patruunoita. Mutatestin "reputuksen" lisäksi oli Patchettin prototyypin hylkäysperusteena epätarkkuus, jonka syy ei selviä käytettävissäni olevista kirjallisista lähteistä.

Lienevätkö tähtäimet olleet "poskellaan"? Vai yrittikö joku taitamaton testiampuja tulittaa sarjaa aseen perä esiintaitettuna, nojaten sen tiukasti olkaansa kiväärinperän tavoin? Vaikeaa sanoa ilman tietoa testiampujan kokemuksesta kp-ampujana. (Taitava kiväärimies ei likikään aina hallitse konepistoolia, eikä päinvastoin! Edes virtuoosimainen pikakivääriampuja ei välttämättä totu keskinkertaiseksikaan kp-mieheksi). Patchett ei ryhtynyt uudelleenmuotoilemaan aseensa perää, vaan hän keskittyi olennaiseen, eli etsimään keinoa liejussa ryvetetyn aseen toimivuuden parantamiseen.

Pitkällisten kokeilujen jälkeen löytyi ratkaisu: Liereän lukon ulkopinnan "pooritus" eli kuurnitus loivasti kiertyvillä pituussuuntaisilla uurteilla, joihin lukkouurnaan kertynyt lieju kertyi lukon liikkuessa eteenpäin. Lukon perääntymisen päättyessä valui kuurniin kätkeytynyt liete ulos lukkouurnaan työstetyn poistoaukon kautta. Toinen maailmansota oli jo ehtynyt päättyä ennen tällä tavoin parannettujen lukkojen päätymistä tuotantoon. Vuonna 1944 oli valmistunut runsaan sadan kappaleen koetuotantosarja Patchett-konepistooleja, joista muutamat kymmenet ehtivät osallistua sotatoimiin Arnhemissa, brittiläisten ja puolalaisten (SIC!) laskuvarjojääkäreiden aseina vuoden 1944 syyskuun lopulla.

Aseiden toimivuuden suhteen ei kuultu moitteita, vaikka niiden lukot olivat vielä sileäkylkisiä: Erikoisjoukothan osasivat pitää huolen "soittopeleistään". Aseissa käytetyistä STEN:in lippaista jouduttiin kuitenkin valikoimaan toimintakelpoisimmat tositoimiin: Tavanomaiset 5 - 6 lipasta niistä kahdeksasta, jotka kuuluivat kunkin aseen (myöskin STEN:ien) vakiovarustukseen, kelpasi palvelukseen, kunhan niiden "huulia" oli hieman siloiteltu. George W. Patchett oli kuunnellut herkällä korvalla sotaveteraanien urputusta STEN:in lippaiden kaikinpuolisesta epäkelpoisuudesta: Tehtaan jäljiltä oli kymmenistä miljoonista lippaista vain "muutama poikkeusyksilö" käyttökelpoinen välittömästi, ilman asealiupseerin tai kp-miehen itsensä suorittamia (sinänsä yksinkertaisia) korjaustoimenpiteitä.

Aseiden loppukäyttäjiä oli kai jopa kielletty ryhtymästä esimerkiksi hiomaan pois "skraadeja" lippaan syöttökidan reunoista, mutta pakko mikä pakko, jos halusi aseeseensa edes muutamia luotettavasti syöttäviä lippaita. Patchett oli tilaisuudessa vertailemaan Britanniassa massatuotettuja lippaita mm. Belgiassa rauhanajan tuotantona valmistettuihin korkealaatuisiin MP 28.II:n lippaisiin, joista STEN-lippaatkin oli kopioitu, kuin myös jo Lanchesterin (kohtalaisen laadukkaat) lippaat.

(Unohdinpa mainita, että G.W. Patchett toimi suunnittelijana firmassa nimeltä STERLING ENGINEERING COMPANY, joka valmisti britti-laivaston Lanchester Mk I:et). Ainakin periaatteessa olivat Bergmann MP 28:n, Lanchesterin, kaikkien kuuden STEN-variaation ja sodanaikaisten Patchett-konepistoolien lippaat keskenään vaihtokelpoisia "heittämällä", mutta käytäntö oli jo asia erikseen. (Huuliltaan hiottu STEN:in lipas toimii kyllä, omankin havaintoni mukaan, täysin moitteetta Bergmann MP 28.II:ssa ja menee sen lipassolaan ilman viila-sovituksen tarvetta tasan oikeaan syvyyteen, mutta sopivuus on testattu vain yhdellä lipasyksilöllä. Havaintoa ei ehkä voida yleistää).

Sodan jälkeen oli Patchett tilaisuudessa tutustumaan mm. venäläisiin Sudajev PPS-42:n ja PPS-43:n loivasti kaareviin tankolippaisiin, joiden syöttövarmuus oli huomiotaherättävä. Patchett havaitsi, ettei suora kaksirivinen tankolipas ollut suinkaan ihanteellinen 9 x 19 mm patruunoiden syöttölaitteeksi, koska onhan 9 mm Parabellum-patruunankin hylsy hieman suuhunpäin kapeneva. (Nykyisin YLEISESTI käytettävistä pistoolinpatruunoista on vain 9.25 mm Makarov kirjaimellisesti liereähylsyinen!). Lippaan tulee siis olla loivasti kaareva ja päästään katsoen hieman eteenpäin soukkeneva; "trapetsimainen".

Toinen MP 28 -sukuisten lippaiden epäkohta on kapeakitaisuus: Syöttöhuulten välinen rako on patruunan läpimittaa pienempi. Lippaan panostukseen tarvitaan erikoistyökalu, ja vaikka sellainenkin kuului jokaisen aseyksilön vakiovarusteisiin, sujui panostaminen hitaanlaisesti: Patruunat pujotetaan huulien väliin kanta edellä, painaen työkalulla aiemmin sisäänsyötettyä patruunaa syvemmälle lippaaseen. Thompson-konepistooleissa oli jo 1920-luvun vaihteessa "leveäsuinen" tankolipas, johon patruunat voidaan painaa kylki edellä, pelkin sormivoimin, tarvitsematta työkaluja. (Myöskin Ukko-Mauserin, C-1896, makasiinin voi panostaa melko vesselästi patruunat kylki edellä peukalolla sisään painellen, pidellen toisella kädellä lukkoa avoinna, mutta jos käytettävissä on esi-täytettyjä "kampoja" eli patruunasiteitä, sujuu makasiinin panostus kymmenellä patruunalla parissa sekunnissa).

G.W. Patchett analysoi myös likaantuneen lippaan problematiikkaa, todeten, että syöttöhäiriöiden lähde oli pikemminkin lian aiheuttama syöttösillan jumiutuminen lippaan sivuseinämiä vasten, kuin patruunoiden ja lippaan seinämien väliin kiilautunut "huga". Patruunathan pääsevät pyörimään pituusakselinsa ympäri, jolloin saastat ikäänkuin jyräytyvät pois niiden tieltä: Miksipä siis ei voitaisi myös syöttösiltaa kehitellä sellaiseksi, että hankaus-kitka muutettaisiin lievemmäksi vierintäkitkaksi? Patchett suunnitteli syöttösillan, jossa on kaksi putkimaista rullalaakeria työntämässä patruunoita syöttökitaa kohti.

Kun lippaan kaarevuus ja sen poikittaisprofiili olivat lisäksi optimoituja 9 x 19 mm patruunan hylsynmittojen mukaisiksi, oli kehiteltynä lipas, jota syöttövarmempaa ja käyttömukavampaa kp:n syöttölaitetta pystytään tuskin enää suunnittelemaan, jos pysyttäydytään 50 vuoden takaisten materiaalien ja teknologian käytössä. Patchett-/Sterling-konepistooli oli kehitelty kaikilta keskeisiltä yksityiskohdiltaan valmiiksi tasan puoli vuosisataa sitten, vuonna 1951, ja sen arveltiin tulevan suureen tarpeeseen, koska parhaillaan käynnissä olevan Korean sodan veikkailtiin eskaloituvan kolmanneksi maailmansodaksi: "Sosialistisen Maailmanvallankumouksen" 103 vuoden ikäisen haaveen toteutumiseksi.

Kun sota kuitenkin alkoi kääntyä tappiolliseksi kommunisteille, ei uutuusaseen omaksumiselle joukkotuotantoon nähty enää olevan pahaista kiirettä. YK-joukkojen käytössä olleet STEN-konepistoolit saivat palvella Korean sodan ja vähäisempien rettelöiden loppuun saakka. Aseiden toimivuutta ei sinänsä moitittu, mutta lippaiden rakennetta ja niiden surkeaa laatua kiroiltiin kyllä monin kielin. Läntisen maailman tiedustelupalvelut saivat vihiä Josif V. Stalinin aikeesta komentaa "Kaikkien Maiden Proletaarit" toteuttamaan Karl Marxin utopiat vuoden 1953 vapunpäivän tienoilla. Tieto pani töminää töppösiin myös Englannissa, missä oli tyydytty tekemään "nollatutkimusta", eli toistuvia vertailuja STEN- ja Sterling-konepistoolien välillä, jotka kiireettömissä olosuhteissa suunniteltu Sterling/ Patchett-kp tietenkin voitti aina, mennen-tullen, tiettyjen piirien pettymykseksi:

Politikoitsijat tahtoivat pitää miljoonittain tuotetut STEN:it edelleenkin asevoimien vakiokalustona, ummistaen korvansa sotilaiden urputukselta. Maailmanlaajuisen kapinan uhka sai ilmeisesti aikaan ripeän päätöksen ajanmukaisemman konepistoolin malli L2A1 omaksumisesta viralliseksi britti-armeijan varusesineeksi joukkotuotantoon vuoden 1953 vaihteessa. Välitön uhka tosin väistyi maaliskuun 5. päivänä 1953, kun Moskovan radio alkoi soittaa aamuvarhaisella Robert Schumanin sävelmää "Träumerei" ja kertoi Maailman Kaikki Työtätekevät & Luokkatietoiset Ihmiset(?) kyyneliin liikuttaneen uutisen "Rakastetun Isä Aurinkoisen" yllättävästä poisnukkumisesta. Patchett/Sterling-konepistoolin tuotanto oli kuitenkin jo ehditty aloittaa Englannissa. Paluuta ei enää ollut..!

Sterling-konepistooleista on valmistettu lukuisia eripituisia variaatioita ja myös pelkkää kertatulta ampuvia "poliisikarabiineja" sekä pitkäpiippuisia kertatulimalleja siviilimyyntiin, pääasiallisesti USAan "esi-clintoniaanisella" aikakaudella. STEN-konepistoolien kaksikin variaatiota oli varustettu vaimenninpiippu-yksiköillä ja ruutikaasun vuotoaukoilla varustetuilla piipulla, jotka mahdollistivat vakiopatruunoiden käytön vaimentimellisessa aseessa: Seinämiltään reijitetyssä ja lyhennetyssä piipussa kiihdytetyn luodin lähtönopeus jäi aliääniseksi, joten se ei lentänyt ilkeästi räikkyen. Alkuperäisen STEN Mk II S-variaation vaimenninyksikkö tiheään asetettuine kiekkomaisine väliseinämineen edusti kaikkein alkuperäisintä Humbert-järjestelmää.

Se oli toimiva ja tehokaskin, mutta suhteellisen painava. Se "notkui" herkästi sarjatulta ammuttaessa niin suurella amplitudilla, että luodit alkoivat hipoa väliseinämien läpikulkureikiä, lennellen harhaan ja usein jopa turmellen vaimenninyksikön. Ohjeena oli pidättäytyminen pelkän kertatulen ammuntaan Mk II S:llä, mutta tiukoissa tilanteissa ei ohjeita voitu aina noudattaa. Vaimenninrakennetta muutettiin vielä 2. maailmansodan aikana Greener-tyyppiseksi, eli varustetuksi vähäisemmällä lukumäärällä kartiopohjaisia täytekappaleita, joista muutamien etummaisten pohjasta oli jyrsitty puolet pois vaimenninyksikön etupainoisuuden ja sen värähtelyalttiuden vähentämiseksi.

Vaimennustehosta jouduttiin siis tinkimään, mutta aseen laukausääni ja sen automaattilatautumisen tuottama mekaaninen melu olivat silti vielä tasapainossa. Alkuperäinen Mk II S:n vaimennin olikin teholtaan ylimitoitettu, etenkin ensimmäistä laukausta ammuttaessa, jolloin vaimenninyksikön "sinetit" eli huopa- ja korkkilevyt olivat ehyet. Yksittäislaukaus oli lähes mahdoton tunnistaa ampuma-aseesta lähteneeksi, edes kuohuviinipullon korkkausääntä muistuttavaksi, joksi sitä agenttiromaaneissa kuvataan. Se oli epämääräinen metalli-sointinen kalahdus, lähteenä peltisen uurnan perätulppaan törmäävä lukko.

Sterling/Patchett- konepistooliin ja "poliisikarabiiniin" kehiteltiin tietenkin myös vaimenninyksikkö kaasunvuodatus-aukoilla lävistettyine erikoispiippuineen. Mallia katsottiin USAlaisesta Mason-järjestelmästä piippua ympäröivään ruutikaasun lämpöä absorboivaan "seularakenteeseen" ja vaimennusteholtaan legendaarisesta DeLisle-järjestelmästä piipun etupuoliseen "spiraalidiffuusoriin". (Kummallakin periaatteella oli toki varhaiset edeltäjänsä asehistoriassa: Lämpöabsorptio-systeemin patentoi vuonna 1911 sveitsiläinen Eugene Thürler ja ruutikaasun kierrättämisen vaimentimen pituusakselin ympäri ideoi jo pari vuotta aiemmin Hiram Percy Maxim USAssa).

Omaksutuista rakenneratkaisuista edusti kumpainenkin 2. maailmansodan aikaisen tuotekehittelyn huippua, joten niiden yhdistelmän ounasteltiin tuottavan onnistuneen vaimenninjärjestelmän nimenomaan automaattilataavaan aseeseen, mikä pitikin paikkansa. Kumpikin rakenne oli testattu tositoimissa. Mason-vaimentimella varustettu -pistooli (kaliberi .22 LR, mutta joitain .380 Auto-kaliberisia yksilöitäkin on valmistettu) kuulunee edelleen vakoilujärjestö CIA:n vakiokalustoon.

William P. Mason ei ollut päätoimeltaan asesuunnittelija, vaan tuotekehitysinsinööri Bell-puhelinyhtiön laboratoriossa. Akustiikan asiantuntija kuitenkin. Jonkin oman alansa tutkimusprojektin yhteydessä hän oli havainnut metalliverkkoon absorboituvien ääniaaltojen liike-energian muuttuvan tehokkaasti lämpöenergiaksi. Asetehdas Hi-Standard ja "Hakuvalo-Osastoksi" peitenimetty General Motors-konsernin erikoisase-paja ("Guide Lamp division of GMC") kiinnostuivat Masonin havainnoista. USA oli liittynyt jo virallisestikin 2. maailmansotaan, ja sen vakoilu- & sabotaashitoimisto O.S.S. haikaili käyttöönsä vaimentimellisia aseita. Niitä alettiin kehitellä vuonna 1942; mainitun pistoolin lisäksi myös vaimentimellinen konepistooli malli M3.

Vaikka etenkin GMC:n "hakuvalo-osasto" oli erikoistunut levypuristeiden tuotantoon, valmistaen mm. .45-kaliberiset "sissipistoolit" lempinimeltään Liberator ja kehitellen myös konepistoolin M3, se joutui turvautumaan Hi-Standardin virka-apuun vaimentimien sisäkalujen tuotannossa. Siihen asti tavanomaisia pellistä prässättyjä "haittakappaleita" ei Mason-vaimenninrakenteessa ollut lainkaan, vaan pronssiverkko-käärö piipun ympärillä, ja 230 kappaletta samaisesta tinatusta pronssiverkosta eli viirasta meistettyjä "prikkoja" piipunsuun etupuoliseen vaimenninvaippaan sijoitettuina.

Konepistoolit ja niiden erikoispiiput valmisti GMC. Erikoisuutena piipuissa oli 48 ruutikaasun vuotoaukkoa, läpimitaltaan n. 4.6 mm, porattuina piipunseinämien läpi neljään 12 reiän riviin. Luodin lähtiessä piipunsuusta oli suupaine ainakin teoriassa nollautunut, mutta piippua ympäröivään verkkokääröön väliaikaisesti ahtautunut ruutikaasu palaili tietenkin - jäähtyneenä ja lauhtuneena - reikien kautta takaisin piipunputkeen, poistuen aseesta enimmäkseen vaimentimen etuosan kautta, mutta vähemmässä määrin myös takateitse, hylsyn jo poistuttua tiivistämästä patruunapesää.

Sterling-konepistoolin vaimenninyksikön reijitettyä piippua ympäröivä verkkokäärö on valmistettu pienillä reijillä lävistetystä metallilevystä, koska verkkokääröllä oli taipumus "rispaantua" reunoiltaan, vaikka sen lankakudos olikin opittu kokemuksen kautta pinnoittamaan langat yhteensitovalla tinalla. Verkko-prikat piipunsuun etupuolella korvattiin "spiraalidiffuusorilla", eli jonolla väliseinämiä, jotka on halkaistu ja halkion reunat taivutettu ohjaamaan kauttaan kulkeva ruutikaasuvirta kiertoliikkeeseen, kuten jo USAlaisessa Fiala-vaimentimessa (= oikeastaan kk:n liekinsammuttimessa malli 1919) ja saksalaisessa Mauser-kiväärin Wender-vaimentimessa 2. maailmansodan ajalta.

Fiala-vaimentimen rakennetta voidaan verrata kierreportaisiin ja Wender-systeemiä lähinnä jääkairan terään. Halkaistuilla teräslevykiekoilla varustettu diffuusori oli valmistusteknologialtaan edeltäjiään "tuotantoystävällisempi"; eräänlainen variaatio alkuperäisimmästä Humbert-monikammiorakenteesta. Väliseinämät on kuitenkin pidetty erillään toisistaan pituussuuntaisilla teräsputken pätkillä, jotka on sijoitettu terästankojen ympärille samaan tapaan kuin suomalaisessa ASETEKNO Oy:n 9 x 19 mm "Musta Kissa"-karabiinin vaimentimessa. (Ks. kuvat ASE-lehdestä 3/2001, sivut 24 - 25).

Suomalaisessa Aseteknon variaatiossa on palattu perinteisimpään Humbert-rakenteeseen, joka ei aikaansaa vaimentimen pituusakselin ympäri kiertävää kaasupyörrettä, vaan pelkän kaasuvirtauksen "pysäytyksen" eli hidastuksen, ja haittalevypaketin yhdystankoja on vain kaksi; spiraalidiffuusoreissa niitä on vähintään kolme, mutta DeLisle-karabiinin paksun vaimenninvaipan sisällä ehkäpä neljäkin. Tuo pulttilukkoinen .45 ACP-kaliberinen erikoisase lienee edelleenkin voittamaton vaimennustehon alalla kaliberiluokassaan, mutta sen vaimenninyksikkö on epämukavan kookas ja joiltain osin tarpeettoman monimutkainen sisärakenteiltaan. Esimerkiksi sen reijitetty erikoispiippu on tarpeetonta ylellisyyttä, koska patruunan luodin lähtönopeus on myötäsyntyisesti aliääninen; 270 - 290 m/s. 9 x 19 mm aseiden tapauksessa on kaasunvuodatus piipunseinämien läpi erityiseen paisunta- tai absorptiokammioon välttämätöntä, jos mielitään käyttää täystehopatruunoita, joiden luotinopeutta joudutaan alentamaan asetekniikan keinoin.

(Vaihtoehtona on kevytlataus-patruunoiden käyttö. Niitä kokeiltiin jo 1. maailmansodassa, mutta aikalaiset aseet eivät tuottaneet automaattilatausta niitä vaimentimen kera ammuttaessa. "Lähipatruuna"-projekti hyllytettiin sillä erää lyhytnäköisesti).

Tällainen oli "kevyt pintanirhaisu" vaimenninkonepistooli L34 A1:n kehityshistoriaan; spesifisen kirjallisuuden puutteen takia pakostakin vajavainen etenkin kuvituksen osalta, ja pitkälti muistinvarainen. Ampumakokemus Sterling/Patchett-aseilla puuttuu myös, joten mahdollisten huonojen puolien luetteleminen on ainakin vaikeaa, koska omakohtaisiin havaintoihin on mahdotonta tukeutua. "Pahan kellon kalkatusta" ei aseklaanin jäsenistä ole tosin juurikaan kuulunut, ja niitä sentään käytetään tai on ainakin ollut käytössä yli 70 maassa. Koto-Englannissa aseilla on ikiomat, vaikeasti muistettavat "L"-alkuiset mallimerkintänsä. Muualla tunnetaan konepistoolit yleensä Sterlingeinä ja itselataavat poliisikarabiinit Patchetteina. Siviilimalliset pitkäpiippuiset kertatulikarabiinit ovat muistaakseni Sterlingejä. Niiden laukaisukoneistojakin lienee monimutkaistettu, esimerkiksi USAn lainsäädännön vaatimusten mukaisesti, suljetulta lukolta erillisellä iskukoneistolla ampuviksi.

Melkoinen (jos kohta ei likimainkaan täydellinen) kokoelma Patchett-klaanin aseita löytyy Joensuustakin, joten yksityiskohtaisempaan tutustumiseen järjestynee, toivon mukaan, tilaisuus jossain vaiheessa, kunhan + 29 C helle helpottuu.

0907 MMI; PT



Palautetta toimitukselle

CZ-G2000 aseen maahantuoja ja markkinoija:

GTE Trade Oy PL 34 68231 Lohtaja. Puh: 06 877 520. Hinta 3500. Sieltä vaan kyselemään lisätietoja ja täydennyksiä.

Terveisin, Jussi. (PV).

: Kiitokset tiedosta! Kiireen hässäkässä en ole ehtinyt juuri lehtiä selaamaan, eivätkähän "Urheiluampuja" kuin myöskään "ASE & ERÄ" tipu enää vapaakappaleina kirjeluukusta, tai löydy postilokerostakaan. Mikko Erkkilä (GTE) on mainostellut molemmissa G-2000:n saatavuutta, mutta tieto tulee toimitukseemme aina mutkien kautta ja yleensä viivästyneenä.

Ase olisi jäänyt itseltäni aivan huomaamattomaksi, ellei uusi(n) ranskalainen kirjoittajamme olisi lähettänyt sen esittelyartikkelia sivuillemme. GOW:n sisältö rikastui jo kolmannella kielellä, ja POTENTIAALINEN lukijakuntamme taas muutamalla miljoonalla visitoorilla.

0407 MMI; PT



Palautetta toimitukselle

ANITRA/ ANNA ja sen hivenaineet

Tyrkkäsit haasteella ja tässä tulee tietoa... Tässä ovat optimaaliset seossuhteet kireintä kukuntaa sekä syttymisherkkyyttä ajatellen:

AN 100 osaa + 6 osaa löpöä.
AN 100 osaa + 10 osaa alumiinipölyä (tehokkainta, ja herkintä syttymään).
AN 100 osaa + 17 osaa ruokosokeria. (Ei hyvä! Sokerin palamislämpö on alhainen).
Oulunsalpietari jauhettuna 100 osaa + vähän alle 2 osaa löpöä.


ANNI & löpö -seos vaatii jytymiittipötkön aloitepaukuksi, eikä kannata yrittääkään alle 2 kg:n paukkuja. Menee vain aineet pölynä taivaan tuuliin. 10 kg on aikalailla optimaalinen.

ANNI + Al -seosta olen käyttänyt paljonkin. Kukkuu taatusti ladattuna n. 40 - 50 mm huonekaluputken sisään tiukasti: Vasaraa saa käyttää huoletta. Kukunta aikaansaadaan pelkällä nallilla no. 8. (= 100 g:lle ja siitä ylöspäin sopiva koko). Vielä kun putken päällystää 2,5 tuuman rautanauloilla: 300 gramman paukulla naulat lävistivät poikittainkin osuttuaan 1,5 mm rosterilevyn 2 m etäisyydeltä. Kukunta on aikaansaatavissa myös ilman kaupallista nallia: Tehdään panoksen sisään ontelo halk. 14 mm ja täytetään se jollain "flash powder"- tyyppisellä aineella, eli itse olen käyttänyt kaliumpermanganaattia n. 70 % ja loput alumiinipölyä.

Mitään kloraattipohjaisia aineita ei pidä saattaa tekemisiin Annin kanssa: Seos räjähtää kyllä kiivaasti, mutt' ku ei tiedä MILLOIN se räjähtää (syntyy ammoniumkloraattia). Sitten se tuo Anni & sokeri: En itse näe mitään järkevää syytä käyttää sokeria polttoaineena. Jos on tullut mieleen sulattaa Anni (= Anitra) sokerin kera, niin suosittelen lämpimästi unohtamaan koko jutun. Pienillä määrillä siitä seuraisi ehkä pientä sihinää ja suhinaa, mutta suuremmilla määrillä kasvaa "KABLOOM!!" -ilmiön riski, en tiijjä mihinkä potenssiin, mutta epäterveellistä silti...

En tiedä mitä paskaa tähän nykyiseen Suomen salpietariin on sotkettu Annin sekaan, mutta Anni on helppo erottaa muista aineista johtuen erittäin suuresta liukoisuudestaan veteen.

JK.

  Kommentit. "Löpö" lienee kevyttä polttoöljyä tai dieselöljyä, jonka lievä yliannostus tuskin haittaa, kunhan virikepanos on riittävän voimakas. Joihinkin käyttötarpeisiin on edullista käyttää seosta, joka ei heti muutu kokonaan palamiskyvyttömiksi kaasumaisiksi lopputuotteiksi, eli kuku täydellä brisanssillaan. Muistettakoon nitroselluloosa-ruudin polttaminen "Mendelejevin periaatteella", tavoitteena maksimaalinen häkäkaasupitoisuus, eli ominaispainoltaan alhaisen, nopeasti paisuvan ja volyymiltaan suuren kaasuseoksen tuottaminen. Näissä tarkoituksissa (avainsanoiksi riittänevät "Oklahoma City") palaa kaasuseos loppuun saakka, mutta nitraattilannoitteen sisältämään happeen yhtyessään vasta "puolivalmisteeksi": Sekundääriseen palamiseen tarvittava happi otetaan ilmasta - ilmaiseksi. Ilmakehässähän riittää tavaraa, eikä maksa mittään...

Tällaisten latinkien punnitsemiseen ei riitä ruuti- tai apteekkivaaka kuin punnitustarkkuudeltaan, vaan painoyksiköitä ovat senttaali (= 10 leiviskää = 100 kg) tai tonni (metrinen t = 10 senttaalia, taikka "imperiaalinen" tonni, 101,6 leiviskää). Ettäkö ilmaista happea ilmasta? Jo 1. maailmansodan aikaan opetettiin Saksassa "pommarijääkäreille" esimerkiksi pienehkön laivan tai rakennuksen remauttaminen p..lun päreiksi 60 kg:n säkillisellä hienoja vehnäjauhoja ja kaksivaiheisella räjäyttimellä, joka pöläytti ensin jauhot pilveksi ilmaan ja sytytti pölypilven pari sekunnin kymmenystä myöhemmin remahtavalla pyroteknisellä, kipinöitä ylt'-ympäri kylvävällä virikkeellä.

Jauhot olivat siis PELKKÄÄ vehnää, ilman hivenaineita, paitsi joitain satunnaisia akanoita sota-aikaisissa myllyteollisuuden tuotteissa. Mitkä tahansa muutkin tärkkelyspitoiset jauhot kelpaavat. Perunajauhot lienevät kenties herkkäsyttyisempiä, mutta hintavampia viljajauhoihin verrattuina. Alumiinipöly on tietenkin kaikkein "tyrnävintä", myöskin ilmaseoksessa: Se ei itse kehitä kaasuja, mutta helvetillisen kuumuuden, joka saa aikaan ilmassa piilevän typpikaasun sypäkän paisumisen. Ja typpihän antaa kaasuseoksiin toivottua tyrnävyyttä eli brisanssia; siis nopeasti kehittyvää murtavaa voimaa

Muutaman sadan gramman -> ehkä jopa leiviskän painoisiin "paukkupommeihin" ovat täydellä brisanssilla kukkuvat ANITRAn/ANNAn seokset todellakin oivimmillaan. Otaksun mainitsemiesi suhteiden tarkoittavan painosuhteita? Tilavuussuhteet olisivat käytännöllisiä "pommareille", joiden käytettävissä ei ole vaakaa, kun taas orgaanisen kemian "fakki-idioottien" suosimat moolisuhteet ovat kertakaikkinen kauhistus, milloin sekä hapettavan että palavan ainesosan bruttokaavat ovat pitkänpuoleisia. Räjähdekemistit ovat olleet useinkin fakki-idiootteja, ja alan parhaat teokset olivat saksan- tai venäjänkielisiä. Niiden painoksetkin on jo ammoin loppuunmyyty, eikä uusia ole otettu.

Hoplofoobitkin alkavat tajuta sen, että TIETO on vähintään yhtä vaarallista, kuin ovat yksityisomistetut ampuma-aseet: Siksipä esimerkiksi USA:n HCI-hoplofoobijärjestön viisivuotissuunnitelmaan sisältyy "Paladin Press"-kustantamon ja eräiden muidenkin tiedonjulkistamiseen erikoistuneiden firmojen lakkauttamiseen johtavan lainsäädännön "lobbaaminen" lainlaatijoille, koska nuo kustantamot ovat julkaisseet helppotajuista(kin) "poraus- ja räjäytysalan" kirjallisuutta.

Handgun Control Incorporation:in suunnitelma tuskin toteutuu, koska sananvapaus on turvattu kaikissa sivistysmaissa perustuslain takaamana kansalaisoikeutena. Jopa USA:ssa, vaikka seemiläisen raha-ylimystön edustajat sanelevatkin siellä "median valtavirran" kulkusuunnan, pyrkimyksenään valtaväestön eli "gojimien" tyhmentäminen: Kaljakori vierellään tai whiskypullo pöydällään baseballia, NHL-otteluita tai julkimoidenvälisiä tietokilpailuja TV:sta illat kaiket katseleva rahvas ei innostu osallistumaan "pogromeihin", vaikka aihetta niihin olisikin USA:ssa enemmän kuin missään muualla maailmassa.

ANNA & sokeri-seos ("Candy-Anitra") on mahdollisesti kehitelty jossakin maassa, jossa ruokosokerista on ylituotantoa (= Kuubassa?!). Senttaalien tai tonnien painoisissa latingeissa se voi olla hyvinkin käyttökelpoista, vaikka brisanssia puuttuukin ja virikepanoksen on oltava "kuuma" sekä kookas. Joissakin käyttötarkoituksissa voi "Karkki-Anna" olla "Löpö-Annaa" parempaakin: Ei vuoda haisevaa löpöä, ja se "huffs and puffs" (= "puhkuu ja puhaltaa", kuin "Sepe Susi" DISNEY-tuotannon ehkä hauskimmassa piirretyssä rainassa "Kolme Pientä Porsasta") jonkin rakennuksen seinät levälleen, saatettuna kukkumaan sisätiloissa, joissa löpön löyhkä herättäisi kiusallista huomiota, ennenkuin helvetinkoneksen kellolaite ehtii raksuttaa viisarinsa ns. "pykälään", tai tulilangan liekki nalliin saakka.

Ruoko- tai juurikassokeriin sekoitettua Annaa ei todellakaan ole terveellistä edes YRITTÄÄ sulattaa kiinteäksi massaksi, koska sokerin sulamispiste ja Annan hajaantumispiste ovat liian lähellä toisiaan: Kotikokki voi olla näiden lämpötilojen saavuttamisen vaiheessa jo "TILULII" kuin Nummisuutarin Esko, hengitettyään hajaantuvasta Annasta höyryävää typpioksiduulia eli ilokaasua. Lämpötilan tarkkailu unohtuu: Pari Celsiusta lisää, ja jopas lauletaan Wanhaa Hääweisua: "Koko mailma iloit' mahtaa..", peräkaneetteineen kaikkineen, Taiwaisessa Engel-Kööriss', Harppu-Säestyxell' - seoksen kukunnan seuraamuksena tai typpioksiduuliin tukehtuneena.

ANNA:n ja sorbitolin seosta sensijaan voi, varotoimet mielessä pitäen, keittää pieninä satseina kiinteäksi raketti-polttoaineeksi, koska palavan ainesosan sulamispiste on alhaisempi kuin sokeria käytettäessä, mutta kalisalpietari on suositeltavampaa tähänkin tarkoitukseen, etenkin jos rakettimoottorin seinämien materiaalin lujuudesta ei ole täyttä varmuutta, eikä tietoa lujuuslaskelmista. Itseltänikin on unohtunut esim. Lamé:n kaava! Muistaisiko joku visitoori sen? Löytyi jostain luumäenkielisestäkin aseopin kirjasta; kirjoittaja ehkä nimeltä E. VIRKKI. On tarpeen mm. omatekoisten haulikoiden, väkipyssyjen, sinkojen ja kranaatinheitinten putkien pika-lujuuslaskelmiin. Sota hoplofoobeja (= asevihailijoita) vastaan lienee lopultakin syttymässä maailmanlaajuisena, eli tietoa tarvitaan ehkä jo lähiaikoina.

Oulunsalpietarin flegmatointiaine (& maanparannuskemikaali) on ilmeisesti dolomiitti-kalkki, joka sisältää myös magnesiumia ja jonkin verran piitä. ANNA:n voi liuottaa siitä erilleen vedellä, mutta puhdistetun nitraatin kuivaaminen on hiukan konstikasta ilmassa olevan "suhteellisen kosteuden" takia. "Kalsinoiminen" kuumentamalla vedettömäksi on riskaabelia touhua kokemattoman kotikemistin askareeksi, vaikkapa "vain" leivisköittäin, vaikka senttaalihan se on tositoimi-latinkien laskentayksikkö, tai suurikokoisia virastoja maan tasalle henkäistäessä & hönkäistäessä ehkäpä tonnikin..

0707 MMI; PT



Ideoita ja innovaatioita

Muistelmia kesäleiriltä, eli: Sauhu-ANITRAA keittämässä

Palstallanne mainittiin ANITRA ja ongelmat kalkilla flegmatoidun salpietarin käytöstä. Kalkki on helppo erottaa sekoittamalla pussitavara veteen ja antamalla kalkin saostua pohjalle. Vesifaasi kerätään talteen, haihdutetaan ja saatu puhtaampi ammonium- ja nitraatti-ionien suola (NH4+NO3-) besorgataan hyötykäyttöön.

(Toimituksen huomautus: ANITRA:n eli ANNA:n kuivaaminen on hieman ongelmallista! Ei niinkään sen eristäminen flegmatointiaineestaan. Erittäin riemastuttavassa pakinassasi mainittuun savupommi-käyttöön kelvannee flegmatoitukin väkilannoite. PT).

Hieman kokemuspohjaista juttua: Aikana ennen Muurin murtumista tuli hankittua erämessuilta "Get Even"-niminen kirja, joka käsitteli eri sortin pienimuotoisia kostotoimenpiteitä tomppeleita vastaan. No, mukana oli salpietaripohjaisen savupommin valmistusresepti ja sitähän oli aivan PAKKO kokeilla käytännössä! Partiolerillä. Älkää nyt ymmärtäkö väärin: Kyseessä ei ollut solmujen ja s(h)uoritusmerkkien parissa näperteleviä parempien perheiden vesoja tuutiva "Kauniaisten Lippukunta", vaan voimasanoja viljelevistä mopo-pojista metsissä viihtyviä julma-asenteisia erämiehiä muokkaava maalais-porukka.

Tyyli oli "kuusen voi ihan oikeesti pystykarsia haulikolla, mikäli pateja on riittävästi ja sahamies pelkää korkeita paikkoja". Toiminta oli huomattavasti lähempänä suvereenin Suomen suojeluskuntapoikia, kuin tasa-arvoilua ja kehitysmaiden oikeuksia tähdentävää virallista linjaa. Sakista varttui prosentuaalisesti ottaen aikamoinen läjä asehenkisiä poliiseja (eivät hekään ole kaikki "cikoja"; toim. huom.), ja kapitulantteja (joista kaikki eivät ole "latvalahoisia luutnanntti Lammioita"; toim. huom.).

Kesäleirimme alkaessa olin mukana eräänä johtajista, parikymppinen kun olin. Pomo sai kuulla ideasta, ja ei kun kauppakierrokselle. Säkki kalkkisalpietaria. ("Tartteks kuittii verotuksehe?". "E', on sevverta vähä' tiluksii!"). Vielä 10 kg sokeria takaronkkaan ja rantalabra pystyyn hiljaisuuden iskiessä leirialueelle iltanuotion ja Ohjattujen Iltatoimien jälkeen.

Pilotti-koon reaktorina oli tyhjätty hernesoppatölkki ja lämmönlähteenä yhä hehkuva hiillos. Ammensin tölkkiin ohjeen mukaan 4 osaa sokeria ja 6 osaa salpietaria (ei osannut kirjan toimittaja sieventää 2:een tai 3:een), ja ohjeesta poiketen liraus vettä, jotta sain mössön liukenemaan ja lämpenemään tasaisesti. Puolen tunnin lämmittelyn jälkeen "hiljaisella tulella" oli vesi haihtunut ja jäljellä oli toffeelta näyttävä ja tuoksuva, rutosti kupliva sitkeä hartsimainen tahmea massa jota oli jatkuvasti hämmennettävä ylikiehumisen varalta.

Sytyttäminen oli ongelma, sillä ohjeen ehdottama tulitikkunippu ei lämmönlähteenä riittänyt, ehkä juuri salpietarissa mukana olleen kalkin takia. Hehkuvat kekäleet olivat paras ja toimivin konsti. Näine eväineni painuin pehkuihin.

Seuraavana aamuna kerroin onnistuneeni ja porukan into oli rajaton. Savutuksen järjestämiseen ei enää tarvittaisi asepalveluksessa olevien tuttujen materiaali-apua PV:n toimiessa ei-niin-vapaaehtoisena sponsorina. Sinä iltana tuli 5 alijohtajaa avuksi ja siirryimme suoraan ison mittakaavan tuotantoon. Reaktorina toimi palokalustosta vohkittu sinkkiämpäri ja annostelukauhana litran maitokannu.

Salpietarirakeet olivat suht' huokoista tavaraa ja sulivat pieneenkin vesimäärään, joten 4 litraa sokeria ja 6 litraa salpietaria sopivat oikein hyvin 10 litran ämpäriin. Hämmentämiseen pöllitiin seurakunnan saunasta tukeva hiilihanko, koska sitkeän massan sekoituksessa ei haravanvarsi (no joo; ei sekään oma ollut) kestänyt rasitusta. Ensimmäinen satsi paloi pohjaan ja ämpäri ampui mörssärinä koko kiehuvan kuuman latauksen töllistelijöiden silmille. Salpietari hajoaa kaasuksi n. 160 asteessa, eikä ohutseinäinen sanko johtanut lämpöä riittävän laajalle alalle. Pohjaan oli muodostunut äkillinen kaasupatja. Järvi oli onneksi aivan vieressä, joten rakkuloille ei ehtinyt palaa kukaan.

Samaan syssyyn tehty seuraava satsi onnistui jo nappiin. Ämpäri tulelta, lapiollinen hehkuvia hiiliä kuuman salpietari-mämmin päälle, ja Jessus! Hurjalla kohinalla lykkäsi ämpäristä 30 cm:n levyinen valkoinen savupatsas 4 metriä suoraan ilmaan, jonka jälkeen patsaan vauhti hidastui ja sen muoto leveni. Väki tanssi riemuissaan kuin ilkikurinen demonilauma. Mieleen tuli ammoinen mainoslause "BRIO: Pienen ihmisen ilo osata!".

Kukkula piti löytää paremmaksi tarkkailuasemaksi, joten päätimme juosta rannasta leirialueen läpi leirikeskuksena toimineen entisen maatilan pihakukkulalle. Ämpärinkantajat kärjessä, katkennut haravanvarsi sangan läpi ja muut juosten perässä polkua pitkin. Tilanne oli pakko huutaa seis, koska hukkasimme polun. Savutin sai ottaa peränpitäjän paikan.

Satsi työnsi savua n. puoli tuntia valoisassa kesäyössä. Yöllinen tuulenvire painoi savurintaman rantaan päin, ja suoraan telttaleirin päälle. Vasta siinä vaiheessa heräsi kysymys terveyshaitoista. "Jaa, ei sunkkan toi mittä' myrkyllist' ol'?" Vanhasta artikkelista "Ase ja Erässä" muistin nitrokaasujen syövyttävän hammaskiillettä, mutta arvioin senkertaisen altistuksen olevan melko lievää luokkaa. Kukaan ei herännyt kesken kaiken, eikä aamulla löydetty kalmoja leiriläisten parista. Ämpärin pohjalle jäi lopulta litran verran hiilen sekaista kalkkia, joka oli helppo huuhdella vesistöön. Ai niin: Hyttysiä ei alueella nähty kahteen viikkoon...!

Vastarannalla kilometrin päässä mökillä ryyppäillyt puolituttu remujengi näki hiljaisesta rantametsästä työntyvän leveän savurintaman. "Eikös niillä ollut se leiri menossa? Keitä tuttuja siellä on mukana?".. "Matti, Sili, Unde ja Pédro nyt ainakin!" "Voi saatana! Kaikki sisälle! Ei tiedä mitä ne on taas keksineet!" Järvi menikin hyvään savupeittoon.

Vajaa vuosikymmen myöhemmin sain ensi alkuun oudon puhelun keskellä kesää ja aivan aamutuimaan. Teinipojun arka ääni ilmoitti olevansa par'aikaa alijohtajana vanhan lippukuntani kesäleirillä... Pyysi savumassan reseptiä. Perinne oli katkennut edellisen ikäluokan lähdettyä opiskelemaan ja ohjeet olivat kadonneet jonnekin. Sydän kurkussa painotin poitsun mieleen varomääräyksiä palovammojen varalta, ja toistin annostusohjeet. Siinäpä tunsi wanha itsensä jotenkin imarrelluksi.

Matti

PS. Joo. Juttu oli aika pitkä, eikä sitä pakko julkaista ole. Tämä tapahtui Lounais-Suomen maaseudulla heinäkuun alussa -88. Ajattelin vain mainita tapauksesta sikäli kun joku toinenkin haluaisi kokeilla. Pitää huomioida ettei jäähtynyt massa enää syty kuin Kosanilla. Siis parasta nauttia siitä lämpimänä.

PPS(h) Mihin asti olen jäsenenä? Viime vuonna liityin... jollain summalla. Haluaisin vain tietää koska voin suorittaa lisää?

...ja kansallisaseeksi äänestän Suomi-kp:ia.

M.

Toimituksen kommentit: Tällaiset pakinat soveltuvat GOW:n anarkkiseen "journalistiseen linjaan", kuin suutarin etusormi sian... (itse-sensuroitu!), lyhentämättöminä: Kaikki kokemusperäinen tieto on meille aina tervetullutta, ja ainakin tämä juttu oli AIVAN PAKKO julkaista...!

Kirjanpitomme mukaan joudut suorittamaan seuraavan kannatusmaksusi EQUina eli JUROina, joskus vuoden 2002 keskivaiheilla, jolloin FIM on ollut puolen vuoden ajan taaksejäänyttä elämää.

Suomi-kp M/-31 on täysin ylivoimainen kansallisase-kilpailun voittaja, eli Sinunkaan äänesi ei mennyt hukkaan, vaan se rekisteröitiin ruutupaperi-vihkoon jonon jatkoksi.

0707 MMI; PT



VKT:n vapaapistooli

Minulla on kertalaukauksia ampuva .22 cal. pistooli, jossa tyyppi on VKT "VARMA". Onkohan tällainen ase kovastikin harvinainen?

Terv. E.E.

  Pistooli, jota valmistettiin hieman toistasataa kappaletta, joista sarjanumeroituja 100 kpl (numerot 1 - 100), on varsin harvinainen, verrattuna lähestulkoon samanrakenteiseen tshekkialaiseen DruLoviin, jota lienee tuotettu ainakin tuhatkertainen kappalemäärä, mutta sekään ei ole erityisemmin tunnettu moniin nimikuuluisiin sotilaspistooleihin verrattuna. "Varma"-pistoolin tuotanto ajoittuu vuosiin 1934 - 37. Suunnitteluvuosi oli 1934 ja suunnittelijaksi on vahvat syyt epäillä itseään maestro Aimo J. Lahtea, mutta tätä en käy vannomaan, koska täydennetty A.J.L:n elämänkerta on yhä lukematta. (Ei löydy kyläkirjastostamme!). Valmistaja oli Valtion Kivääritehdas Jyväskylän Tourulassa.


Tietoja visitooreille, joille tämä asemalli on tuntematon:

Ase on lippaaton pulttilukkoinen tarkkuuspistooli puoli-ortopeedisella puukahvalla, joka ei siis ole säädettävissä kämmenen ympäri tiiviisti puristuvaksi. Lukkomekanismi lienee samanlainen kuin Suomen Leijona M/ 30 -pienoiskiväärissä - kuitenkin vailla sivulle ulkonevaa avaustappia. Sen tilalla on lukon peräpäästä taaksepäin ulottuva teräksinen, ja sittemmin muovinen (ellei kovakuminen) nuppi, josta kiertäen lukko avataan ja suljetaan, ynnä vedetään taakse ja työnnetään eteenpäin poistettaessa hylsyä, ja syötettäessä patruunaa pesään.

(Vastaavanlainen mekanismi oli muunmuassa englantilaisessa kiintovaimentimellisessa WELROD-pistoolissa 2. maailmansodan aikaan, mutta Welrodissa oli myös pikakiinnittyvänä kahvana toimiva jonkinlaisella "guttaperkalla" päällystetty lipas).

"VKT VARMA"-pistoolin piipunpituus on 205 mm, kokopituus 290 mm ja paino 800 grammaa, eli se lukeutuu vapaapistooleiden luokkaan. Kaliberi on .22 Long Rifle. Tähtäiminä ovat kiinteä jyvä ja säädettävä (kuvissa hieman hauraan näköinen) hahlo.

0407 MMI; PT



.45-70 ja tuntemattomat lyijyluodit

Tarkoitus on tulpata .45-70:stä lyijyluodilla, jonka painoksi pakkaus ilmoittaa 440 grs (kuulakärkikynällä rustattu luku) ja pienen epäilyksen aiheuttaman oman punnituksen jälkeen paino onkin 430 grs. Käytössä on Vihtavuoren opas, jossa luodin paino ylärajalla loppuu lukemaan 400 grs.

Luodin pituus on 31,7 mm. Olen kyllä kaulallisten hylsyjen lisäksi tulpannut suoriakin (.357 Mag), vaan nyt on kyseessä lankomiehen ase ja etenkin siitä syystä aloittaisin varman päälle, ettei vaan synny vaurioita. Latauspituutta ajattelin alkuun määrittää löysällä luodilla pesään lukot kiinni ja verrata taulukon minimiin tai sitten suoraan käyttää kaliiperin tyypillistä pituutta 64,77 mm. Suurinta päänvaivaa = tikkuja kynsien alle, aiheuttaa ruutimäärä, jolla aloittaa. Vertailenko taulukon antamiin 300 grs:n ja 400 grs:n ruutimääriin tyyliin "silmät kiinni ja arvaten?"

Taulukon luodit kun kaiken lisäksi ovat tunnettuja Hornady, Sierra ja Speer. Käsissä olevat "tulpat" ovat ties kenen valmistetta, kylläkin oikein laadukkaan oloisia, lienevät Suomen Luodin, rautakauppiaan mukaan?! Kuulaa on tarkoitus tuupata N133:lla. Kerrotko vähän ohjeita?

Kiitos! J.S.

  Yhtälöön tulee liian monta "x:ää", eli tuntematonta osatekijää. Aseesi merkki = "x". (Kaliberin .45-70 tapauksessa on kolme eri latausteho-luokkaa ja kaksi patruunoiden kokopituusluokkaa jo pelkästään tehdasvalmisteisten USA:laisten aseiden tapauksessa, ynnä normaalirihlaus ja Marlinin mikrorihlaus). Luotien tyyppi on myös "x". Lyijyseosluotien valmistajien pitäisi EHDOTTOMASTI mainita pakkauksissaan firmansa nimi, tai omansa, ellei firmaa ole, sekä luotien läpimitta. (Niiden painon voi sentään punnita itse kukin tykönänsä). TÄRKEÄ on maininta siitä, minkä firman valmistamalla ja minkänumeroisella muotilla luodit on valettu, vai ovatko ne puristelyijyisiä? Tavalliselta aseharrastajalta ei voi vaatia eri valuluoti-mallien tuntemusta, mutta me voimme ehkä jotakin tietää. Emme kaikkea, mutta jotain sentään, joskus... Tai ehkä paljonkin.

Lisää "x:iä": Onko luotien perässä kupariseoksinen liekkikilpi, messinginvärinen (Lyman) tai kuparinvärinen (Hornady), vai onko niiden peräpää paljasta lyijyä? Ovatko luodit lyijyseoksen värisiä, vaiko kenties kuparoituja? Onko niiden rasvauurteissa jotain liukastetta, vaiko eikö? Onko rasvauurteita lainkaan? (Lyijy-puristeluodeissa niitä ei välttämättä ole).

Antamistasi tiedoista käy ilmi vain se, että 440 grainin nimellispainoiset luodit on valettu (?) suhteellisen kovasta (= ominaispainoltaan vakioseoksia kevyemmästä) lyijyseoksesta; todennäköisesti kirjasinmetallista. Ruutia VV N133 voisi annostella jenkkiläisen IMR 3031:n reseptien mukaan, mutta kun lähes kaikki taustatiedot puuttuvat, niin vaikeaapa on meidänkin ryhtyä arvailemaan edes lähes sopivaa latauskokeilujen aloitusannosta.

Uhkana ei ole niinkään ali- tai ylilatausdetonaatio, kuin piipunputken julki-jumalaton lyijyttyminen, taikka alimittaisen luodin riistäytyminen porauskaliberiltaan mahdollisesti "horon" piipunputken (= Marlin Model 1895 S) rihlauksesta. N133 on sentään kivääriruutia; soveliasta vain "täyspanoksiin". (N310:lle löytyisi resepti jo tähän lähtöön, koska monikäyttö-ruutien käyttöala on laajempi eli joustavampi: Periaatteella "kirkko keskelle kylää" olisi vaikeaa mokata, ainakaan kohtalokkaasti).

Otetaan aihe uusiksi, kunhan sähköttelet kaipaamiani täydennystietoja. Voipa löytyä VV N133:llekin spesifinen latausresepti, kunhan tiedot syötellään Markuksen QUICKLOAD-ohjelmaan. Osannet määrittää esim. hylsyn tilavuuden? (= Hylsyn suuta myöten täyttävän vesimäärän graini-paino). Jos ase on vakiovalmiste, löytyy kirjoista ehkäpä tietoja sen piipunpituudesta ja poraus- sekä urakalibereista.

0507 MMI; PT



Lisää hyödyllisiä nettisivuja

Tämä kustantamo julkaisee aseita käsittelevää kirjallisuutta. Lähettävät ilmaisen luettelon. http://www.paladinpress.com/

http://www.biggerhammer.net/  Tältä sivulta löytyy mm. AR15/M16 piirustuksia, ase- sekä harjoituskäsikirjoja, patenttisivuilta eri aseiden rakenteista, filminpätkiä ja muuta.

http://www.50world.com/videos/   Täältä löytyy mielenkiintoisia videoita.

http://www.fcsa.org/about/index.html   Tietoa 50BMG pyssyistä.

Nämä linkkisivut voivat ehkä kiinnostaa myös lukijakuntaa.

Terv: "Kotipajan aseseppäkisälli"



Ihmisen oikeus

Onko jätkät kesälomalla? Löysin sattumalta mielenkiintoisen saitin www.a-human-right.com asiaa aseen omistusoikeudesta (tosin amerikantyyliin) ja kivoja kuvia printattavaksi. Hieman ropakantaa työhuoneen seinälle.

Nimen perusteella voisi luulla ihan toisenlaiseksi saitiksi, paitsi jos katsoo tarkemmin kirjoitusasua. "Human right" = ihmisen oikeus, kun taas "human rights" on se fraasi josta puhutaan esim. Pohjois-Korean yhteydessä. Saattaa olla että saitti on nimetty ovelasti näin, jotta se tuottaa osumia esim. juuri human rights -hakusanaa käytettäessä. Mene ja tiedä, itselleni se osui kun hain Copernicilla Mosin-Nagant -sivuja. Mutta joka tapauksessa ihan mielenkiintoset jutut ja eritoten kuvat.

Hellettä, toivottaa: Feliks

  Ken ei "oikeita töitä" tee, ei hänen pidä kesälomiakaan viettämän: Ruuhkaa vain on kertynyt! Vastausviive kirjeisiin on kuukauden verran ja jono pitenee. Ja hellettä piisaa; ajoittain + 29 Celsiusta varjossa. Pihanurmi alkaa kulottua, eikä sotakissa Mimmi meinaa löytää "torttu- tai lirupoteron" kaivupaikkaa seinänvierten kuivuneesta kamarasta. Nooh, puolen vuoden päästä kiroillaan taas pakkasia, ja jo niitä ennen syksyn sateita.

Kiitokset ylläolevasta vihjeestä! Kunhan aikaa liikenee, kysäisemme copyrightien vaihtokaupan mahdollisuuksia "Human right" -sivun julkaisijalta: Aate näyttää olevan yhteinen...!

1207 MMI; PT



Pearl Harbor

Alustavan etsiskelyn jälkeen en löytänyt oikein hyviä kirjaehdokkaita luettavaksi koskien Japanin hyökkäystä Pearl Harboriin. Jos tiedät hyviä dokumenttipohjaisia (tai ihan romaaneja) taistelua koskien, olisi hienoa jos jakaisit tietoa. D-Day Normandiassa kiinnostaa myös.

Kiitos etukäteen, Antti

  En ole itsekään löytänyt yhtään mieleenjäänyttä Pearl Harbor- aiheista dokumenttia tai edes romaania. Herman Wouk:in (muistinkohan nimen oikein?) romaanien "Sodan Tuulet"/ "Sodan Muistot" sisällön olen unohtanut, josko jossakin niistä olisi kuvattu jotain ko. tapahtumasta. On mielenkiintoista nähdä, milloinka Japanissa tohditaan ryhtyä valottamaan 60 vuoden takaista tilannetta voittajien historiankirjoitusta tasapuolisemmin? Kouluissa luettavia historiankirjojahan on siellä jo alettu panna uusiksi. Japanin naapurimaat ovat polttaneet hihansa, urputtaen orwelliläisellä uus-kielellä jotakin "totuuden kaunistelusta". Mutta sehän on vain totuuden kerrontaa; kertojana sodan hävinnyt osapuoli..! Ainoa ikuisesti mieleeni painunut yksityiskohta kovin kaukaisesta Pearl Harbor- teemasta on "Suuren Uhon Päivän" päivämäärä 6. joulukuuta 1941, jolloin CCCP:n länsiliittolaiset heittelivät kilvan taisteluhansikkaita:

Englanti julisti sodan Suomelle ikimuistoiseksi Itsenäisyyspäivän lahjaksi. (Nykyään kumpainenkin osapuoli unohtaisi mieluusti koko sotatilan, mutta historiaa ei voida pyyhkiä kuin liitutaulua, vaikka sotatoimet jäivätkin vähäisiksi: Yhden kylän Petsamossa onnistuivat britti-lentäjät sentään suistamaan jokeen, mahdollisesti "maanjäristyspommeja" testaten. Kylä ei ollut missään mielessä Sotilaallinen Kohde, mutta se sijaitsi sopivasti jokitörmässä. Eipä tosin myöskään Dresden ollut enää 2. maailmansodan loppuviikoilla mikään Sotilaallinen Kohde! Mutta "sotarikollisia" ovatkin vain ne, jotka sodan häviävät).

Tuona samana Uhon Päivänä lähetti Franklin D. Roosevelt sodanjulistukseksi tulkittavan kirjeen Japanin keisari Hirohitolle. Jo seuraavana aamuna otettiin haaste vastaan ilmahyökkäyksellä Pearl Harboriin. Mutta kuka mahtoikaan olla sotaansyyllinen? USAn "Virallinen Sotahistoria" unohtaa säännönmukaisesti hyökkäystä edeltäneen päivän tapahtumat. Euroopassa käytävään sotaan oli USAn hallinto ottanut osaa "Lend & Lease"-avunannon muodossa (maan lakeja uhmaten ja niitä röyhkeasti kiertäen) jo vuoden ajan, avustaen mm. Neuvosto-Venäjää sodan lopputuloksen ratkaisevalla tavalla, ollen siis "de facto"-sotatilassa Suomea ja koko silloista manner-Eurooppaa vastaan.

D-päivän tapahtumista kertovia kirjoja löytyi kotihyllystöstäni tasan yksi: "SUURI MAIHINNOUSU/ DAWN OF D-DAY" by David Howarth, kustantaja WSOY, suomentaja Aaro Vuoristo, julkaistu v. 1959. Tuli viimeksi luettua melko tarkoin 40 vuotta sitten. ("Sotahullun" kirjahyllystöstä loistaa varsinainen sotakirjallisuus lähes tyystin poissaolollaan: Keittokirjojakin on useampia niteitä. Ahkerasti selattu on "keittotaiteen" käsikirja: "PONTIKKA", by Pöysä, Rannikko & Rannikko, jonka taitanen nyttemmin jo osata lähes ulkoa. "Suomalais-Englantilainen Sanakirja" on ymmärrettävästi lähestulkoon pehkuna ja irtolehtinä).

Niukaksi jää siis oma tietämykseni, mutta heitän pallon visitooreille, joilta onkin jo tullut kiitettävässä määrin vihjeitä ainakin mielenkiintoisista nettisivuista, mutta myös kirja-uutuuksista.

1207 MMI; PT



Wanhaa ja uutta asesanastoa

Minulla olisi englanti-suomi-käännöstäni varten pieni kysymys: mikä mahtaa olla suomeksi "bolt-action rifle"? Olisi upeaa, jos saisin sinulta tähän vastauksen!

Paljon kiitoksia! Anne

  "PULTTILUKKOKIVÄÄRI". Sanatarkka käännös kuuluisi: "Säppitoiminen rihla(pyssy)", koska "bolt" tarkoittaa esimerkiksi porttien tai tallinovien yksinkertaista, poikittaisella kääntötapilla varustettua salpaa eli säppiä. Muinaissuomeen käännettiin "bolt action" muunmuassa "sylinterisuluksi" tai "mäntäsuluksi" ja ase "peräsuiseksi sytytysneula-kiwäriksi", koska keksintö oli saksalainen ja nimitys suomennettiin saksankielestä. (Termi "peräsuinen" on kuitenkin K.K. Samuli Suomalaisen sepitelmä 1880-luvulta. Siitä harvinainen aseteknisen muinais-suomenkielen uudissana, että sen keksijä tunnetaan nimeltä). Alkuperäinen Dreyse-kiväärin iskurinkärki oli parsinneulan paksuinen pitkähkö piikki, joka työntyi paperihylsyyn pakatun ruutipanoksen läpi alikaliberista luotia ympäröivän paperimassaisen tulpan peräpään keskiöön sijoitettuun nalliin.

Buurikenraali Piet DeWet:in kirjan "SOTA ETELÄ-AFRIKASSA" käännöksestä löytyy lystikkyydeltään "peräsuiseen" rinnastettava, samamerkityksinen termi "takatuppari". (Asemalli oli Westley-Richards, johon huopakantainen paperihylsyinen patruuna todellakin tupattiin ylöspäin aukeavan "apinanhäntä-sulun" vipuvoimalla). Vielä vajaat 100 vuotta sitten (1907) oli kiväärin lukon nimitys "sulkuosasto" (mm. Wihtori Peltosen "KEKSINTÖJEN KIRJAn" III osassa), joka pulttilukon tapauksessa oli edellämainittu "sylinteri- eli mäntä-sulkuosasto". Sana "lukko" tunnettiin hanallisen laukaisukoneiston nimityksenä jo 1500-luvulla, lainana ruotsinkielestä, vaikka samansuuntainen nimitys on yleinen monissakin kielissä, tarkoittaen laukaisukoneistoa.

Nykyisin on siis yleisessä käytössä nimitys "PULTTILUKKOKIVÄÄRI", eli on menty yli siitä, missä aita on matalin, ja käännetty BOLT "pultiksi". Tähän käännös-kukkaseen on kaikkien asianosaisten tyydyttävä ASIATEKSTEJÄ suomentaessaan, koska se kuuluu jo alan käyttösanastoon! Jos kyseessä on metsästysase, voidaan käyttää termiä "PULTTILUKKOLUODIKKO". (Alkuaanhan tarkoitettiin sanalla "KIVÄÄRI" vain sotilasasetta. Sana on peräisin saksankielestä, ja "GEWEHR" tarkoittaa puolustusvälinettä yleisemminkin: Esimerkiksi "Seitengewehr" on kiväärin pistin).

Metsästysase oli luodikko tai "rihla/niuha/harsu/väljä" ja tarkkuuskivääri oli "tussari", jos ampui keskisytytyspatruunaa. Piekkari oli kuitenkin "salonkikivääri", koska sillä voitiin ampua myös sisätiloissa eli ampumasalongeissa. Yleisnimitys "pyssy" saattoi tarkoittaa myöskin haulikkoa. Olemassa on myös pulttilukkoisia haulikoita, ja pistoolejakin, alkaen 1840-luvun Dreyse-pistooleista. Pulttilukkopistooli ei siis ole siluetti-ammunnan inspiroima moderni asekummajainen.

Joissain leikillisissä pakinoissa voidaan ehkä viljellä vaikkapa sanontaa: "Peräsuinen aitta-kiwäri silinderi-sululla" = takaaladattava pulttilukkoinen makasiinikivääri (tai lippaallinen pulttilukkokivääri, jos lipas on irrotettavissa aseesta). Kiintolipas eli makasiini (K.K.S. Suomalaisen sanastossa "aitta") on yleensä pystymakasiini, johon patruunat asettuvat päällekkäin, kylki kylkeen kiinni, yleensä limittäin, mutta joissakin asemalleissa (enimmäkseen haulikoissa ja pienoiskivääreissä, mutta myös tylppäkärkisiä kiväärin- tai revolverinpatruunoita ampuvissa luodikoissa) se on pitkä putkimakasiini, jossa patruunat sijaitsivat peräkkäin.

Näille aseille on ominaista, että ne "toistawat", eli ovat "repe(e)teri-pyssyjä". Nimitys "repeteri-ase" lähentelee jo nyky-terminologiaa, eli se on käytettävissä asiateksteissä, eikä pelkästään pakinoissa. Myöskin revolveri tai itselataava pistooli lukeutuvat repeteri-aseisiin, mutta ei esimerkiksi kaksipiippuinen haulikko tai kaksoisluodikko, eikä edes drillinki tahi nelipiippuinen vierlinki taikka Sharps-derringeri. Raja vedetään siihen, onko aseessa "kiertywä pesäosasto" (= revolverin rulla) tai sisäänrakennettu syöttölaite (makasiini tai lipas), vai onko kyseessä käsinsyötettävä ase.

Olen pidättänyt näihin päiviin saakka oikeuden muinais-suomenkieliseen pakinointiin tiukasti monopolinani, koska perin harvat "gunwriterit" hallitsevat Suomessa arkaaisen aseteknisen sanaston Mikael Agricolan kirjakielestä alkaen. Ylläolevat sananselitykset auttavat toivoni mukaan heitä sijoittamaan oikeanlaisen sanonnan oikealle paikalleen, yleensä kuivaskalla kansliakielellä kirjoitettujen tekstien "maustamiseksi ja marinoimiseksi" nykyisiä mehukkaammiksi edes satunnaisesti.

1207 MMI; PT



Palloluoteja käsiasepatruunoihin

Lähestyn sinua näin vanhana asiakkaana (maksoin kymmenen minuuttia sitten) seuraavassa asiassa: Aion kokeilla, kuinka saan toimimaan latauksen, jossa luodin sijaan käytän pyöreitä kuulia. Tarkoitus on kokeilla .44 Magnumilla (Ruger Super Redhawk 7,5"), .357 Magnumilla ja 9 mm Para:lla (Ruger Blackhawk 6,5" ja TC Contender 10").

Olen joskus lukenut jostain aselehdestä jutun aiheesta, mutta muistikuvani ovat sen verran hataria, että pelkään hukkaavani rivollistani takatähtäimen ja osan patruunapesistä jos lähden ulkomuistista säveltelemään. Käytössäni on .430" ja 9,1 mm kuulia. Ruuti on VV N320, myös mustalla ruudilla voisi kokeilla. Nallit Federalin Large Pistol Magnum ja Federal Small Rifle Magnum. Tavoitteena on ladata normaalitehoisia latinkeja kahdella kuulalla (ei ysimillisessä) ja napsauksia yhdellä kuulalla.

Onko sinulla kokemusta em. aiheesta (ihmettelen oikein kovasti jossei ole). Vai oletko jo käsitellyt aihetta artikkeleissasi? Kiinnostaa lähinnä, että mitä käytän voiteluun, kuinka syvälle asetan kuulan hylsyyn ja minkä verran milläkin asetussyvyydellä on ruudin turvallinen vähimmäismäärä. Pitääkö hankkia N310 -ruutia, vai syttyykö N320 turvallisesti em. nalleilla? En ole halukas suurentelemaan hylsyn liekkireikiä kuin pakon edessä.

Koska magnumien hylsyt ovat suht' kookkaita, on edullisin nallin kipinän muoto vähäisillä ruutimäärillä varmaankin leveä viuhka. En tiedä Federalin kipinän muotoa, mutta lienee loogista päätellä, että ainakin pienempi tyyppi, kiväärin patruunaan tarkoitettu, antaa pitkän ja kapean liekin. Vaatiiko tämä mielestäsi hylsyyn jotain täytettä, joka pitää ruudin lähellä nallia?

Vaikka maailmankatsomukseni poikkeaakin sinun vastaavasta (esim. mielestäni venäläiset eivät ole "räme-eläimiä", he ovat vain ikävän valloitushaluinen kansa aivan liian lähellä meitä, eikä Aatu ollut suurmies, vaan loistavat puhujanlahjat ja karisman omannut mielenvikainen), en voi kuin ihailla tietosi määrää ja ennen kaikkea syvyyttä: On ihmisiä, jotka tietävät KUINKA asiat ovat, harva vaivautuu ottamaan selville MIKSI ne ovat niin kuin ovat. Elämänkatsomukselliset asiat ovat mielipiteitä ja niiden kuuluukin vaihdella ihmisillä, mutta fakta on faktaa ja sen sinä hallitset.

Ilmoittanet ystävällisesti, jos kuluvan- ja ensivuoden kattava (naurettavan pieni) maksuni ei ole tullut perille. Lähetin sen kaikkien neuvojesi vastaisesti tilisiirtona.

T:Arto

  Tilisiirto-systeemi toimii moitteettomasti kotimaassamme: Suorituksesi oli perillä jo seuraavan päivän aamuna, eli PV-oikeutesi on lunastettu 03.07.2003 saakka. Ongelmia on kai ilmennyt yritettäessä käyttää muiden pankkien maksuautomaatteja. Suoritukset ulkomailta eivät ole onnistuneet milloinkaan kuin kirjepostina "in cash": Pitäisi olla kytköksissä johonkin kansainväliseen luottokortti-systeemiin, rekisteröityäkseen edes "Pay-Pal" -järjestelmään, mutta ryysyköyhälistöön kuuluvalla "kirkonrotalla" ei ole pääsyä noihin ökyrikkaan ylimystön kultapossu-kerhoihin. Taannoinen epäluuloni tietokoneistettua (kotimaistakin) pankkisiirtojärjestelmää kohtaan johtui alinomaisista muutoksista ja fuusioista rahalaitos-alalla pankeista "finanssi-tavarataloiksi": Yhdynnöistä vakuutustoimintaan. Uhkana on ns. mammutti-tauti, ja kuinkas mammuteille kävikään?

Pankin nimi on tällä viikolla "SAMPO". Saapas nähdä, mikä se on kuukauden kuluttua?! Alkuperäinen "POSTISÄÄSTÖPANKKI" olisi kelvannut aivan hyvin, mutta kun tirehtöörinä on kasino-talouteen hurahtaunut taistolaisen työväen(?)liikkeen veteraani, niin nimenmuutosten suhteen on vaikeaa pysytellä ajan tasalla. Alituiset nimenvaihdokset kuuluvat Ankean Aatteen perinteisiin: Vertaa esimerkiksi nimilyhenteiden letkaan: OHRANA -> TSHEKA -> NKVD -> MVD -> GPU -> OGPU -> KGB -> FSK ->... ja mikä hitto se taas nykyään lieneekään?!.

Mutta varsinaiseen aiheeseen: Lyijyinen palloluoti eli kuula on aivan mainio harjoitusammus käsiaseisiin. Itse naksuttelin aikoinaan 8.0 mm "herneksiä" itselataavalla "Bobrikov-Browningilla" (= 7.65 mm F.N. Mod. 1900), saaden jopa automatiikan pelaamaan. Syöttö- tai hylsynpoistohäiriöitä ei ilmennyt, kun latinki oli kehitelty riittäväksi. Nykyaikaisilla, käytetyn henkilöauton hintaisilla "prättikaalipyssyillä" niitä sattuu lähes 100 % todennäköisyydellä "lällärinapsauksia" ammuttaessa, mutta revolverit ja T/C Contender toimivat kyllä moitteetta lyijykuula-latingeillakin. Käytin itsekin ruutina N320:tä, joka on yhtä herkkäsyttyistä ja nopeapaloista kuin N310.

Kalorimetrinen energia (= ruutimassan koostumus) on molemmissa sama, 4200 Joulea/ gramma. N320:n jyvät ovat kuitenkin kookkaampia, joten aivan kesyillä latingeilla ne voivat jäädä palamatta aivan loppuun saakka luodin piippuaikana: N310 palaa siis "puhtaammin" eli täydellisemmin pienipaineisilla latingeilla. Eroavaisuus ei kuitenkaan ole erityisen suuri. Muistettakoon, että esimerkiksi piekkarinpatruunan savuttomasta ruudista voi jäädä palamatta tai jopa syttymättä kolmanneskin. Patruunat kun on kehitelty 1800-luvulla, ladattaviksi mustalla ruudilla, joka ei kerran sytyttyään enää "sammu".

Kaksikuula-latingeista mainittakoon "muodon vuoksi", että ne ovat "hirrrmuinen ERVA" eli ankarasti kiellettyjä käsiaseissa, mutta patruunasta ei näy päällepäin, että se sisältää kaksi perättäistä ammusta, eikä taiteen sääntöjen mukaan ladattua patruunaa voida edes purkaa ilman erikoisvälineistöä (= inertia-purkuvasaraa), koska etummaisestakaan kuulasta ei poliisihenkilö tai hänen kätyrinsä saa otetta tongeilla taikka hohtimilla. Kuulahan ei ulkone hylsynsuusta puolenkaan läpimittansa vertaa, tai se voidaan istuttaa hylsyyn "flushiksi", eli kokonaan hylsyn sisään. Tällä konstilla saadaan myöskin Magnum-patruunoiden ylenpalttista ruutitilavuutta pienennetyksi, jolloin kohtuullinen ruutimäärä syttyy ja palaa säännöllisesti sekä suhteellisen puhtaasti.

Muutaman satunnaisen ruutijyvän löytyminen piipunputkesta tai hylsystä EI ole vaarallisen alilatauksen indikaatio edes ruudilla N310 ladattaessa! Lyijykuula-latinkien painetaso vain jää niin alhaiseksi, etteivät kaikki jyvät joko syty lainkaan, tai ne sammuvat, kun piipunsisäinen paine alenee liian matalaksi ylläpitääkseen herkkäsyttyisenkään ruudin täydellistä palamista. Kaksikuula-lataaminen on hieman hitaanlaista puuhaa. Kun takakuula on painettu ruuditettuun hylsyyn "flushiksi" tai ehkä hiukan syvemmällekin, tipautetaan sen päälle sulaa luotiliukastetta hylsynsuun tasalle asti, ja annetaan sen jähmettyä. (Tähän tarkoitukseen on hyvää seos: Noin 7 paino-osaa steariinia tai kiinteää paraffiinia ja n. 3 osaa naudanrasvaa, perusteellisesti sulassa tilassa sekoitettuina).

Koko patruunaerä on suositeltavaa luodittaa ja vahata samalla kertaa. Vahan kovettumista odoteltaessa säädetään latausprässin luoditustyökalu uudelleen tarkoituksenmukaiseen asetukseen. Oman harkintasi mukaan voit säätää etukuulan asetussyvyyden siten, että puolet sen läpimitasta + noin 0.5 mm:n "niippausvara" menee hylsyn sisään. 11.0 mm:n läpimittaisesta nelinelosen kuulasta siis 6.0 mm hylsyyn ja 5.0 mm jää esiin. Latauspituudeksi tulee päässälaskien 37.4 mm, jos hylsyt ovat trimmi-pituisia. Luoditustyökalu asetetaan niippaamaan hylsynsuu, ellei tätä toimenpidettä suoriteta erillisenä työvaiheena, kenties erillisellä työkalulla. Niippaus on välttämätöntä, koska lyijykuulalla ladattavien patruunoiden hylsynsuita joudutaan pakostakin hieman laajentamaan, ettei takakuulan "ekvaattorista" leikkautuisi irti lyijyä.

Kuulan ja hylsynsuun välin tulee olla ehdottoman "vesitiivis", koska ruudin sekaan vuotanut liukaste aiheuttaa ennalta arvaamattomia seuraamuksia. Sanomattakin lie selvää, että takakuulien tulee olla mitta- ja muototarkkoja, sekä lievästi ylimittaisia hylsyjen sisätilaan verrattuna. (Hieman alimittaiset kuulat voi toki litistää "nauriin mallisiksi", mutta monikohan viitsii nähdä moisen vaivan?). Etukuulien laatuvaatimukset ovat huomattavasti lievemmät. On jopa eduksi, jos liukastetta pääsee kuulan ja hylsyn väliin, kun kuula istutetaan asetussyvyyteensä ja hylsynsuu niipataan sen "ekvaattorin" ympärille.

Nimike "ekvaattori" eli "PÄIVÄNTASAAJA" tarkoittaa palloluodin eli kuulan ympärystä, joka nojaa hylsyn/ panospesän/ patruunapesän/ piipunputken seinämiin, pureutuen mahdollisiin rihloihin. "ETELÄNAPA" on kuulan piipunsuun puoleisin kohta ja "POHJOISNAPA" sen vastapuolinen kohta. Monet asehenkilöt ovat hämmästelleet puhelimitse jakamieni neuvojen terminologiaa: "Suulatausaseen ja eestäladattavan perkussiorevolverin kuula, kuten patruunaankin istutettava kuula pitää asettaa siten, että valutapin katkaisukohta tulee etelänavaksi, koska leikkuukohdan alapuoliset valuhuokoset huonontavat tällöin osumatarkkuutta kaikkein vähiten, suuntautuneina aseen piipunsuuta kohti".

Edes tämmöiselle itsestäänselvyydelle ei ole järjestynyt palstatilaa alan lehdissä, koska mistä tahansa lausumastani voi löytyä "jotain piilevää poliittista epäkorrektiutta tai asekaupan ja -teollisuuden kuvioita sotkevia & hämmentäviä salasanomia". Eivätkä ne suinkaan viehätä asehenkilöitä, joita kiinnostavat kunniamerkit, sapelit, kypärät tahi kertomukset siitä, kuinka metsästysseura rakensi metsästysmajan, tai tarinat äveriäiden erämiesten safari-matkoista eksoottisiin maihin).

37.4 - 37.5 mm:n kokopituuteen ladattu kaksikuula-patruuna on suhteellisen siisti, kunhan liukasteet on pyyhitty etukuulan pinnalta ja hylsynsuun ympäriltä. Kuulien välinen liukaste riittää voitelemaan patruunapesän "etusuoran" ja piipunputken, estäen lyijyttymisen, ellei latingin lähtönopeutta ole viritetty täysin tolkuttomaksi, vaippaluotien tai raskaiden lyijyseos-luotien annostusohjeita noudattaen. Kahden 11.0 mm kuulan yhteispaino on rippuset vaille 16 grammaa, joten noin 0.40 grammaa ruutia N320 on ilmeisen sopiva aloitusannos latauskokeiluihin ja puolisen grammaa enimmäisannos, jonka ylityksen jälkeen alkaa ilmetä piipunreiän lyijyttymistä ja osumatarkkuuden huonontumista ainakin "disipliini-etäisyydelle", 25 metriin. Nämä siis kaliberille .44 Magnum, rata-ammuntaan.

Itsepuolustus- ja kodinturva-käyttöön on suositeltavaa ladata nelinelosen patruunat "flush"-kuulanasetuksella. Takakuulan istutus kuten edellä, mutta sen ylle ei tarvita liukastetta, ja ruutimääräksi sen taakse riittää 0.25 - 0.30 grammaa N320:tä. Etukuula istutetaan kokonaan hylsynsuun sisään ja sen etupuolelle annostellaan luotiliukastetta hylsynsuun tasalle asti. (Liukasteeseen voi lisätä vaikkapa vesiliukoista rotanmyrkkyä, tai vähintäänkin lähikaupasta saatavaa Cayennepippuri-jauhetta, koska oikeudettoman hyökkääjän tai tunkeilijan pikaisesti rankaisevan strykniinin saatavuus on vaikeaa Bernin sopimuksen kieltämän kettujen myrkkypyynnin tultua "laittomaksi").

Koska miedommin ladatun patruunan rekyyli on kohtuullisempi, ei varsinaista niippausta tarvita. Luoditusholkki säädetään latauspuristimeen sellaiseen asetukseen, että hylsynsuun laajennus silittyy, ja suu supistuu hädintuskin silminnähtävästi, jolloin patruunan työntäminen pesään sujuu sutjakkaasti. Huomattakoon, että etukuula istutetaan ensiksi, ja sulatettu liukasteseos lirutetaan sen päälle/ympärille vasta viimeisenä latausvaiheena.

9 x 19 mm yksittaiskuulalla varustetun T/C C:n patruunan lataaminen on jopa helpompaa kuin Markuksen vanhoista ohjeista löytyvän "paviljonkipatruunan" lataus. Kuula voidaan työntää hylsyyn "flushiksi" tai hieman syvemmällekin. Espanjalaiset 9.1 mm nimellismittaiset hirvihaulit, joita käytetään yleisesti 9 mm ja .38/.357 kaliberin patruunoissa, ovat yleensä hieman soikeita eli naurismaisen litistyneitä muodoltaan. Niistä voidaan valikoida kookkaimmat revolverinpatruunoihin ja pienemmät 9 mm latinkeihin. Vaihtoehtoinen konsti on haulin asettaminen hylsyyn siten, että sen läpimitaltaan suurin ympärys tulee "ekvaattoriksi", jolloin patruuna tiivistyy melkoisella varmuudella, eikä ole uhkaa sulatetun liukasteen vuotamisesta ruutipanoksen sekaan.

9 x 19 mm patruunoissa ei ruutipanos ole täysin välttämätön harjoitusammunnoissa lähimatkoille, ja liukastettakin voidaan annostella säännöstellen. Kun kuula on painettu supistamattomaan, nallitettuun hylsyyn miltei sen pohjaan saakka, voidellaan hylsyn sisäpintaan sulaa vahaseosta tai jotain notkeaa rasvaa esimerkiksi vanupuikolla, ja voidaanpa liukastetta sivellä hylsyn ulkopinnallekin. T/C C:n tapaisella kertalaukausaseella on mahdollista ampua ehkä jopa satoja harjoituslaukauksia yhdestä ja samasta hylsystä, jota ei muokata millään tavoin. Välineiksi tarvitaan vain nallinvaihtokapineet (jotka voi tehdä itsekin) ja jokin päästään kovera 8 mm ulkoläpimittainen rassi tai putkenpätkä, jolla kuula istutetaan paikalleen hylsyyn. Jos on tarvis käyttää ruutia lisäpanoksena, voit annostella sen .22 LR-kokoisella piekkarinhylsyllä. Yksi (tasattu) hylsyllinen N320:tä on sopiva (vahvanlainen) aloituslatinki 9 x 19 mm Thompson Center Contenderin yksikuula-patruunaan. Latauksen "hienosäädön" joudut suorittamaan itse, kuten aina.

Näihin latauksiin tarkoitettujen hylsyjen nallipesän liekkireikää olisi suositeltavaa ainakin muotoilla, vaikka nähtävästi kammoksutkin ajatusta "sankkireikien" avartamisesta. Sopiva työkalu liekkireiän muotoiluun on kärkikulmaltaan 60-asteinen yksileikkuinen "senkkauspora", jota pyöritetään höylä- tai ruuvipenkkiin vaakasuoraan asentoon kiinnitettyllä porakoneella. Prosessi on yksinkertainen: Poranterä työnnetään sisään hylsynsuusta, sihdaten sen kärki sankkireikään. Porakone pannaan pyörimään ja työnnetään hylsyä kohti sen terää, tähyten liekkireikää. Kun "sankki" on muotoutunut kartiomaiseksi, ja se alkaa silminnähden suurentua nallipesän puolelta, vedetään hylsy pois poranterän ympäriltä ja pysäytetään kone (jos se on sähkökäyttöinen. Tähän työhön on nimittäin käsikammella kierrettävä "vispilä-porakone" vailla vertaa).

Liekkireiän muotoilu kartiokkaaksi, hylsynsuuta kohti avartuvaksi, tuottaa kahdenlaisen hyödyn: 1) Nalliliekki levenee pienenkin ruutimäärän tehokkaasti sytyttäväksi. (Ruudin on tosin oltava AINA mahdollisimman herkästi syttyvää kaikenlaisissa kevytlatingeissa, kaikenlaisissa patruunoissa ja aseissa). Kovin kapea ja "kuuma" Magnum-nallin liekkisuihku voi myöskin lyödä lyijyluodin perään epäsymmetrisen syvennyksen, joka huonontaa osumatarkkuutta. Näin ainakin kärkiluotien tai lyhyiden wadcutterien tapauksessa. Niitäkinhän voidaan ampua ylisyvyyteen istutettuina, mahdollisesti pelkällä nallilla, tai "homeopaattisilla" ruutiannoksilla, ampumamelun minimoimiseksi.

2) Nallipesän liekkireikä on usein vaihtelevainen pituudeltaan, koska se stanssataan hylsyihin. Stanssiterät eli "meistipistimet" tylsyvät aikanaan, eikä niitä aina ehditä vaihtamaan ajoissa teräviin pistimiin: Jokin määrä epäkurantteja hylsyjä joutuu väistämättömästi latauslinjalle asti. Joidenkin hylsyjen aihiot voivat myös olla keskimääräistä pehmoisempaa ja sitkeämpää metallia. Vaikka stanssityökalut olisivat täysin kelvollisessa kunnossa, venyy liekkireiän sisäreunoihin ylipitkä jäyste eli purse. Tällaisen reiän kautta "liehuva liekinvarsi" tuottaa hieman viivästyneen ruutipanoksen sytytyksen jopa kasa-ammuntapatruunaan, joka sentään täytetään yleensä rutistamalla, ladattuna kivääriruudilla.

Muutaman sekunnin miljoonasosan murto-osan pituinen sytytysviipymä ei ole havaittavissa luodin lähtönopeutta mitattaessa, mutta huipputarkkuuksia tavoiteltaessa se aiheuttaa luodin harhautumisen enemmän tai vähemmän syrjään tavoitellusta "nollahajonta-kasasta". Siksipä kuuluu huipputason kasa-ampujien varusteisiin aparaatti, jolla veistetään hylsynpohjasta suuhunpäin suuntautuva purse pois, liekkireikien saamiseksi tarkoin yhtä pitkiksi liekkitunneleiksi. "Sankkireiän" läpimitta jätetään ennalleen. (Kasa-ampujien taikauskoisen käsityksen mukaan pitää liekkireiän olla mahdollisimman ahdas. Moisen propagandan alkulähde lienevät latausvälineiden valmistajat, joita hyödyttää ylenpalttisen ohuiden nallinpoistopiikkien alinomainen katkeilu). Liekkireikää ei myöskään muotoilla kartiomaiseksi, vaikka toimenpide olisi helppo suorittaa: "Sytytysliekin on oltava kapea pistoliekki". (Tämäkin käsitys perustuu taikauskoon, tai kaupallisiin intresseihin, eikä tieteelliseen tutkimukseen).

Nallimassan koostumuksella ei ole juurikaan merkitystä sytytysliekin leveyden muodostumiseen. Magnum-nallien "parempi sytytysteho" johtuu lähinnä siitä, että niiden sytytysmassa kehittää kauemmin kestävän liekin ja kipinöinnin, johtuen sisältämistään lisäaineista. Massan kehittämä kokonais-lämpöenergia voi olla vähäisempi kuin vakionallissa, ja massan määrä on pakostakin pienempi, koska nallien ulkomitat ovat vakiot, mutta Magnum-nallin pohja on yleensä paksumpi ja sen sisätilavuus niinmuodoin pienempi kuin vakionallissa.

Kaksikuula-patruuna .357 Magnumiin ladataan samalla tavoin kuin nelineloseenkin. Takakuula on valikoitava kookkaimpien joukosta ja suurin kuulasta löytyvä halkaisija on asetettava ekvaattoriksi, ehkäisemään liukasteen vuoto ruutipanoksen sekaan. Etukuula asetetaan joko ulkonemaan n. 4 mm:n verran hylsynsuusta, tahi "flushiksi", eli hylsynsuun tasalle - tai vaikkapa ylisyvyydellekin hylsyyn. Jos patruunan latauspituus on 36.8 mm:n luokkaa, annostellaan luotiliukaste kuulien väliseen tilaan ja niipataan hylsynsuu etukuulan ympärille, kuten .44 Magnumin tapauksessa.

Jos takakuula on työnnetty noin 5 mm:n verran ylisyvyyteen ja sen etupuolinen hylsytila on täynnä liukastetta ennen etukuulan istutusta, on ainakin teoriassa mahdollista aikaansaada patruuna, jonka "osa-ammukset" lentävät samaa rataa peräkkäin jopa noin 10 metrin etäisyydelle. Kuulien välinen "rasvapatja" ehkäisee niiden kolhiutumisen vastakkain lähtökiihtyvyys- ja piippuvaiheissa. USAssa on joillekin ruumiinavaaja-patoloogeille tuottanut yllätyksen normaalin näköinen ampumahaava, joka kuitenkin haarautuu kahdeksi tai kolmeksikin haavakanavaksi. Niiden pohjalta löytyy lyijykuula tai lyhyt wadcutter-mallinen lyijyseoksinen pötköluoti.

Revolverien moniluoti-patruunat ovat suosittuja hätävarjelu- ja kodinturvakäytössä, koska läpiampumisen riski on varsin vähäinen, mutta suhteellisen miedoksikin ladattu patruuna tekee tehtävänsä. Kodinturva-käyttöön ladattava patruuna ei saa tuottaa kovin suurta melua, koska yllättävässä tilanteessa ei ole aikaa kuulosuojainten etsiskelyyn tai korvien tulpitukseen, ja laukaukset joudutaan useimmiten ampumaan sisätiloissa; ehkäpä kapeassa eteisessä, tai pienessä makuuhuoneessa johon naishenkilöä ahdisteleva "hirmu-jernijä" eli raiskaaja on tunkeutunut.

Tilastojen mukaan koituu USAssa himonsa uhrina sortuvan raiskaajan kohtaloksi todennäköisimmin lippaallinen 6.35 mm pistoolinluoteja, osuneina vartaloon 0.4 - 1.8 metrin etäisyydeltä, milloin itsepuolustus on tapahtunut sisätiloissa. Vain muutamia revolverin moniluoti-patruunoiden käyttötapauksia on rekisteröity. Murtovarkaita on joutunut kohtalokkaan työtapaturman uhreiksi moniluoti-laukausten osumista jo lukuisammin. Euroopan Unionin maissa on moniluotiset patruunat julistettu "ERVA" -luokkaan kuuluviksi ilmeisesti juuri rikollisten suojelemisen tarkoituksessa?

(EU-politiikalle on ominaista, ettei mitään diktaattia tai direktiiviä perustella hallintoalamaisille, joten edellämainittu otaksuma on vain looginen johtopäätös, eikä dokumentoitavissa oleva tieto. Etenkin asedirektiivien valmistelua koskevat tiedot ovat salaisia. Se sentään tiedetään, että niitä valmisteltaessa oli EU tunnettu vasemmisto-hegemoonisena järjestönä. Ja rikollisethan suojelevat rikollisia: Tovereitaan...).

Jos mielitään ladata patruunoita vain ampumaradalla suoritettavaa "taikatemppuilua" varten (= 12 reikää tauluun kuudella laukauksella), asetetaan takakuula flushiksi, tipautetaan liukastetta sen ja hylsyn saumaan, painetaan etukuulakin flushiksi tai hieman ylisyvälle, oikaistaan väljennetty hylsynsuu niippaus-olakkeella (tekemättä varsinaista niippiä) ja lirautetaan etukuulan päälle liukastetta hylsynsuun tasalle. Mitään huipputarkkuutta ei saavuteta kummallakaan kuulalla, mutta huvitellahan onkin määrä, eli hämmästyttää kalkkivaareja heille tuntemattomalla taikatempulla. Ruudin annostelussa on noudatettava kohtuutta, koska rekyyliä ei saa kehittyä juurikaan. Uhkana on muutoin kuulien lipuminen rullallisen viimeisistä patruunoista rekyylin eteenpäin nykiminä.

Takakuulan asetus melko syvälle hylsyyn edesauttaa pienehkön ruutimäärän säännöllistä syttymistä. Aloitusannokseksi soveltuu taaskin .22 LR:n tasattu hylsyllinen ruutia N320, ja "hienosäädöt" joudut suorittamaan itse. Jos .357 Magnum-patruuna ladataan kahdella kuulalla noin 36.8 mm:n latauspituuteen ja hylsynsuu niipataan etukuulan ympärille, kestää se "purkautumatta" lähes täysvoimaisen rekyylin, mutta kuulat eivät siedä potentiaalisesti saatavaa lähtönopeutta, vaan ne alkavat lyijyttää piipunputkea. Ruutimäärän jonkinlainen ohjearvo on 0.25 grammaa N320:tä.

Magnum-patruunoiden lataamiseen yhdellä palloluodilla on ilmeisesti suositeltavinta mustaruuti. "Taiteen sääntöjen mukaan" kuuluisi hylsyn noin puolilleen täyttävän savuruuti-latingin päälle hylsyyn tiiviisti sopiva pahvilaatta, sen päälle kerros luotiliukastetta, ja ylimmäiseksi kuula, työnnettynä hylsyyn puolen läpimittansa + 0.5 mm:n syvyyteen. (Hylsynsuu niipataan kuulan ympärille. Mainittu 0.5 mm on "niippausvara"). Patruunoiden lataaminen on siis varsin töisevää. Jos taiteen säännöistä tingitään hiukan, voidaan ruutilatingin päälle juntata WC- tai talouspaperista pyöritetty välitulppa, jonka päälle tiputetaan sulaa luotiliukastetta. Sitten istutetaan kuula ja niipataan hylsynsuu. Ellei liukastetta ole annosteltu kohtuuttomasti (= kyllästetty välitulppaa läpeensä kovaksi), joustaa paperitulppa tarvittaessa lyhyemmäksi. Konstit ovat siis monet, vaikka lyijyinen palloluoti ja Magnum-patruuna kuulostaa Viralliseen Valistukseen tottuneesta laturista aivan mahdottomalta yhdistelmältä.


Kommentti mietteistäsi maailmankatsomuksista: Eivät suinkaan kaikki venäläiset ole "räme-eläimiä", vaan joukkoonsa on mahtunut muunmuassa lahjakkaita keksijöitä ja tiedemiehiä: Dimitri Mendelejevin olen usein maininnut RUUDINKEKSIJÄKSI ilman termin ympärille liitettäviä lainausmerkkejä. Länsimainen alan kirjallisuus kuittaa hänen perustutkimuksensa lauseella tai parilla. Alexandr S. Popov lähetti radiolaitteillaan puhetta ja soitantoa 112 kilometrin etäisyyteen samoihin aikoihin kuin Guglielmo Marconi vielä kehitteli alkeellista kipinälennätintään käyttökelpoiseksi, patentoitavaksi keksinnöksi. (Popovin puheradio ei tullut aikanaan erityisemmin tunnetuksi, koska Venäjältä puuttui tykkänään patentointijärjestelmä).

Television kameraputken keksijä V.K. Zvorykin oli hänkin venäläinen, mutta vaikutti jo USAssa keksintöä tehdessään. Emigrantti-venäläinen oli myöskin nykytyyppisen helikopterin keksijä Igor Sikorskij. Ennen "Loka-Kapinaa" hän oli jo kehitellyt Venäjällä tavanomaisia lentokoneita, muunmuassa aikalaisekseen jättiläismäisen "Ilja Mourometshin". Monet etevät venäläiset joutuivat maanpakoon vuoden 1917 jälkeen, jolloin alkoi ns. neuvosto-ihmisten systemaattinen "käänteinen rodunjalostus": Etevimmät yksilöt joko karkoitettiin tai he pakenivat neuvostojen maasta. "Aivovuoto" länsimaihin estettiin sittemmin, mutta Stalinin valtakaudella alkoi jäljelle jääneen "intelligentsijan" (= älymystön) massiivinen tuhoaminen, joko teloituksilla tahi karkoituksilla Vankileirien Saaristoon.

Eivätkä läheskään kaikki neuvostojen maan "Homo Sovieticukset" olleet suinkaan rodultaan, eli verenperimältään venäläisiä silloin, kun Aatu heitti herjansa "räme-elukoista". Vuosisatojen vieriessä olivat monien valloittaja-kansojen sotavoimat jyränneet nykyisen Venäjän yli, jättäen naisia raiskaten väestöön omia geenejään. Puhdasrotuisen venäläisen ja arjalaisen/ pohjoismaisen ihmisen ulkoiset ominaisuudet ovat hämmästyttävän samankaltaiset. "Neuvosto-ihmisistä" puolestaan oli jo 2. maailmansodan aikaan enemmistö ns. "kaukaasialaista rotua".

(Nimike on yhä käytössä ainakin USAssa muunmuassa rikosrekistereissä ja ruumiinavaus-pöytäkirjoissa). Kaukasialaisen rodun ensisijainen tuntomerkki ovat mustat hiukset sekä kulmakarvat ja runsaspigmenttiset, ruskeat tai melkein mustat silmien värikalvot. (Ks. vaikkapa J.V. Stalinin tai Leonid Brezhnevin kuvia). Puhdasrotuisen venäläisen silmät ovat siniset tai siniharmaat, eli niukkapigmenttiset.

Jo Puna-armeijassa, mutta myöskin nykyisen Venäjän armeijassa, käytettiin/ käytetään nimitystä "tshornyi" (= mustat) mustatukkaisista sekasikiöistä, jotka harrastavat yhä vieläkin jokapäiväisiä homoseksualistisia raiskauksia sekä muunlaista simputusta, joka kohdistuu erityisesti vaalea-ihoisiin ja -tukkaisiin, sinisilmäisiin nuorempiin varusmiehiin; nykyisin puhdasrotuisiin venäläisiin, mutta neuvostovallan aikaan erityisesti Baltian maista varusmiespalvelukseen joutuneisiin varusmiehiin.

Kun saksalaiset propagandistit ja rotutieteilijät yleistivät "neuvosto-ihmisen" rotuominaisuudet, käyttäen esimerkkeinä yksinomaan "mustia", en ihmettele lainkaan nimitystä "räme-eläimet"! Yleistys on tietenkin räikeä, mutta ymmärrettävä, kun Aatulle annetut taustatiedot olivat tarkoitushakuisesti vääristeltyjä. Puhdasrotuiset venäläiset ja esimerkiksi ukrainalaiset sekä kasakat hyväksyttiin empimättä jopa SS-joukkoihin, joiden rotuominaisuudet olivat sentään aina miesten valintakriteeri numero yksi.

Saksan asevoimien riveissä taisteli hyvinkin runsaasti venäläisiä, kuten "Vlassovin porukka". Monilla Normandian rannikon rintamalohkoilla joutuivat venäläissyntyiset joukko-osastot vastaanottamaan maihinnousun, eikä heidän taistelukyvyssään ja -tahdossaan ollut moitteen sijaa. Maihinnousijoiden ylivoima oli yksinkertaisesti liian suuri, ja Atlantin Vallin puolustajilta puuttui mm. ilmatuki lähes täydellisesti.

Aatun, eli valtakunnankansleri Adolf Hitlerin, henkisten ominaisuuksien "nyrjähtäneisyyttä" en käy kiistämään, mutta vedän kuitenkin sen alkamisen rajan jonnekin vuoden 1942 syksyyn: Vasta Stalingradin katastrofin edellä vaihtui poliittinen ja sotilaallinen(kin) nerous sotatoimien suhteen haitalliseen mielenvikaisuuteen: Nerouden ja "hulluuden" välinen raja on tunnetusti häilyväinen. Mies, joka korottui KIRJAIMELLISESTI Euroopan Omistajaksi tyhjätaskuisesta hävinneen maan sotaveteraanista 23 vuodessa, ei voi olla pelkästään lahopäinen vouhottaja, jollaisia löytyy jokaisesta Euroopan olut-pubista useitakin.

Pelkkä puhetaito ja karisma eivät siis riitä selittämään Aatun menestystä! Itse hän viljeli sanontaa: "Eis-kaltes Vernunft" (= "Jääkylmä järki"), kuvaillessaan NSDAP:n politiikkaa. Eikä tuo sanonta ole suomennettavissa muotoon: "Järki jäässä". Viimeinen vaihe "sairauskertomuksessa" alkoi vasta ensimmäisten Operaatio Barbarossan vaiheessa koettujen takaiskujen jälkeen. Niihin mennessä koetut epämieluisat yllätykset, kuten Puolaa hallitsevan AATELISTON sekopäisten "sapelisankareiden" jääräpäinen kieltäytyminen osallistumisesta "Eurooppalaiseen Ristiretkeen", ja Ranskan sekä Englannin YLIMYSTÖN sodanjulistukset, jotka viivyttivät ja vaikeuttivat jo vuonna 1925 julkijulistetun "ristiretken" hankkeen aloittamista ajallaan (Puna-armeijan ollessa heikoimmillaan vuonna 1939), olisivat masentaneet rautahermoisenkin johtajan, mutta ne olivat Hitlerille vain hidaste eivätkä este, joita ilmaantui vasta operaation pitkittyessä - Aatusta riippumattomista syistä.

Niistä ensimmäiseksi muodostui syksyn kelirikon alkaminen noin kolme viikkoa ennenaikaisesti Moskovan tienoilla, ja Suomen Marsalkka Mannerheimin kieltäytyminen Leningradin eli Pietarin Motin täydellisestä sulkemisesta talveksi 1941 - 42. Motti "kusi" Laatokan jäätien kautta koko talven ajan: Pietariin virtasi elintarvikkeita, ja sieltä ulos sotatarvikkeita. Suomalaiset salasivat saksalaisilta myöskin Sorokan rautatien olemassaolon. Sen kautta vuoti Murmanskin saattueiden tuoma elintärkeä "Lend & Lease"- materiaali Suomen kansan vuosisataiselle viholliselle, eikä siis suinkaan Murmansk - Leningradin rataa pitkin, joka katkesi syksyllä 1941, ja oli poikki syyskesään 1944 asti.

Kun Aatua vastaan soti tai juonitteli koko maailman ja lopulta Saksankin AATELISTO (kadehtien "keskinkertaisen itävaltalaisen taidemaalarin" poliittista ja lopulta myös sotilaallista menestystä pelkän korpraalin koulutuksella), länsimaiden rahavalta - erikseen mainiten USAn vaikutusvaltainen valtionvarainministeri (= tosiasiallinen hallitsija) Henry Morgenthau - niin huonostihan siinä lopulta kävi! Maailman surkeasta nyky-tilasta ei voida syyttää ainakaan Aatua: Hän teki parhaansa, mutta se paraskaan ei riittänyt, kun tuuri lopahti! Siinä tilanteessa alkaisi varmaan mennä vialle psyykeltään vahvimmankin ihmisen mielenterveys.

2207 MMI; PT.



Itsetehdyt vehkeet

Gunwriters, Kekkonen ja muut hyvät toimittajat. Ensinnäkin kiitoksia erittäin hyvästä asesivusta, joka on asialtaan eräs maapallon parhaimpia. Vastaavan tasoiset löytyvät USAsta kuten: Gunnery.net, Snipercoutry.com ja muutamat muut. Sekä kiitos siitä että vaalitte isänmaallisuutta. Sehän on osa meidän perintöä. Aseilla se vapaus on säilytetty ja sen säilyttivät isämme ja isoisämme. Kunnioittakaamme heidän urheuttaan ja muistoaan.

Mielestäni on myös aika elvyttää Suojeluskunta tai Ruotsin Hemvärnet -tyyppinen organisaatio. Oikeutta puolustaa maataan, vapauttaan, henkeään tai kotiaan tarpeen vaatiessa aseella, ei kukaan viranomainen, poliisi, ryssät tai Zhdanov voi kieltää. Sveitsissä on joka miehellä aseet kotona ja on siten aina säilynyt itsenäisenä ja välttynyt sodalta.

Suomi menetti itsenäisyytensä 900-luvulla Ruotsille ja sitten Venäjälle. Aivan hävettää että oltiin 900 vuotta ruottalaisten orjia! Eivätkä koskaan tehneet kapinaa ja ottaneet itsenäisyyttään. Se on mielestäni häpeän asia.

(Toimituksen välikommentti): ("Anjalan Liitto" 1700-luvulla liippasi jo likeltä, mutta erityisesti Suomen kirkon papiston vastahakoisuus ehkäisi erkaantumisen Ruotsin orjuudesta, joka toi Suomeen VAIN meille vieraan palestiinalaisen paimentolaisheimon uskonnnon, ja sitäkin ahdasmielisemmän ev. lut. uskon 1500-luvulla, sekä verovouteja ja sotaväen pakkovärvääjiä. Päätoimittajan huomautus).

Asiaan: Koskapa kuitenkin luvat ovat niin tiukassa niin saattaa olla niin että parasta on tehdä pyssyt itse. Verkostahan löytyy erilaista tietoa tee-se-itse aseista. Onneksi sana ja tieto on vapaa ainakin verkossa. Joten kysymykseni on seuraava:

-Onko Gunwritersilla tai muilla kokemuksia seuraavista aseista ja NIIDEN ITSEVALMISTUKSESTA? Sekä mitä teräslaatua pitäisi käyttää? Kaikki metallintyöstölaitteet löytyy ja se tekniikka jota ei osaa aiotaan opetella, vaikka karkaisut ehkä joutuu viemään jollekin pajalle.

http://www.snipercountry.com/AR15_part1.htm AR-15 pyssyn voi koota ostamalla osat eri kaupoista USAssa. Käykö tarkka-ammuntaan ja miltä matkalta?

Amazon.comilta löytyy seuraavat kirjat: The Gun Digest Book of Exploded Long Gun Drawings by Harold A. Murtz (Editor) $16.76- 512 pages Dbi Books ISBN: 0873491475 luultavasti piirustuksia?

A Do-It-Yourself Submachine Gun : It's Homemade, 9Mm, Lightweight, Durable-And It'll Never Be on Any Import Ban Lists! by Gerard Metral List Price: $20.00 - 136 pages ISBN: 0873648404 9 millin konepistooli kuten UZI tai HK MP5.

EXPEDIENT HOMEMADE FIREARMS by P. A. Luty List Price: $20.00- 96 pages Paladin Pr; ISBN: 0873649834 toinen 9 millin konepistooli.

Home Workshop Guns for Defense and Resistance : The .22 Machine Pistol by Bill Holmes List Price: $20.00 80 pages Paladin Pr; ISBN: 0873648234 .22 millinen

The Handgun : Home Workshop Guns for Defense and Resistance by Bill Holmes Price: $18.00 144 pages Paladin Pr; ISBN: 087364154X Book Description This is a clear and simple guide to building a semi- or full-auto pistol or a single-shot, falling-block handgun from common materials in the privacy of your home workshop. Pistoolin teko-ohjeet.

Home Workshop Prototype Firearms : How to Design, Build, and Sell Your Own Small Arms by Bill Holmes List Price: $30.00 192 pages Paladin Pr; ISBN: 0873647920 includes the plans for a 12-gauge shotgun and 10-round magazine

http://www.maadigriffin.com/builder.htm JNS Supply myy .50 kaliiperin kiväärin tai pistoolin valmistusohjekirjaa hintaan 125 taalaa.

http://www.fcsa.org/visitors/interactive.html .50 kaliperin ampujien sivulta löytyy tarina Gunmetal Designs 15 Sunnyview Drive Jericho, VT 05465 .50 pyssyn valmistuksesta. Piirustuksien hintaa ei mainita. Enkä tiedä onko Gunmetal Designs enää pystyssä.

Jos valmistaa itse aseen on kai parasta että tekee myös vaimentimen ja että lataa patruunat itse. Joten onko kokemuksia tai suosituksia ylläolevista aseista ja mistä kannattaisi aloittaa oman kodin asesepän ura?

Terveisin toivottaa: Kotipajan asesepän uraa aloittelevä vapaa ihminen.

  Toimitukseemme ei ole suoraa nettiyhteyttä, eikä varaa kirjojen hankintaan ole ollut yli vuosikymmeneen. (Yli 99 % visitooreistamme on sitä mielipuolta, että "Internet-viestintä on öky-rikkaan vallasväen joutilaiden jälkeläisten ajanvietettä", ja "siksi sen on oltava ilmaista huvia"!). Kirjahyllystäni löytyy aihetta sivuavista teoksista vain H.A. Murtz:in "EXPLODED FIREARMS DRAWINGS, 3rd Edition" vuodelta 1982. Siinä on aseiden kuvitettuja osaluetteloita, mutta ei mitoitettuja työpiirustuksia. Julkaisija lienee nyttemmin hajaannuttanut erityyppisten aseiden "räjäytyskuvat" itsenäisiin niteisiin.

Kokemusta asesuunnittelusta minulla kyllä on, mutta ei aikaa (eikä juuri enää taitoakaan) mitoitettujen osapiirustusten raapusteluun. Aikoinaan tosin tekivät työkaverini revollipyssyjäkin neuvojeni mukaan ilman minkäänlaisia piirustuksia (John Garandin tai David Williamsin tapaan): Onnistui se niinkin..! Aseet toimivat ja kestivät, koska suunnittelun periaate oli kuin Aimo J. Lahdella: Pantiin riittävästi rautaa reikien ympärille - eikä sorruttu Magnum-maniaan.

Aloittelevalle "tee-se-itse" -asesepälle suosittelen nousemista puuhun tyvestä, eikä latvasta, eli yksinkertaisia konstruktioita, joita voi kyhäistä milteipä millaisesta tahansa "räkäraudasta". Kun kokemusta on karttunut, voit ryhtyä harkitsemaan vaikkapa konepistoolin valmistusta, mutta AR-15:een tai johonkin .50-kaliberiseen on vielä pitkä matka. Jos perehtyneisyyttä yleiseen aseteknologiaan ei ole, ja OMATOIMISEN asesuunnittelun kyky puuttuu, on viisainta pysytellä joissakin piekkarinpatruunaa ampuvissa kertalaukaus-aseissa tai suustaladattavissa "tussareissa", olkoonpa käytettävä työstökoneisto kuinka monipuolinen tahansa.


Kuva: Ritarit ampumassa "käsikanuunalla". Jos tulinopeudesta saa tinkiä, voi pyssy olla yksinkertainen, vailla yhtään liikkuvaa osaa. Kuvassa laukaistaan "käsitykki" hehkuvalla hiilen tai taulan palasella. Perinteestä voi tinkiä teippaamalla tulitikun myrkkypään sankkireiän peitoksi, jolloin ampujan avustaja ei menetä sormenkynsiään, raapaistessaan tulitikkurasian syrjän raappu-pinnalla tulta sankkiin. Ajoaineeksi tarvitaan herkkäsyttyistä mustaruutia.

(Kuva on todennäköisesti 1400-luvulta. Ampujien kypärän muoto viittaa Bysanttiin eli Itä-Rooman keisarikuntaan. 1900-luvun bolshevistisen Venäjän sotilaiden piippalakin eli "pashlik:in" malli oli omaksuttu Bysantista "luokkavihollisten kauhuksi": Pidäkkeetön raakuushan oli ominaista punatähtisen piippalakin kantajille, kuten jo Bysantin sotureille, joiden vastustajia olivat heitäkin armottomammat "islamin lähetyssaarnaajat").


Ampuma-ase voi olla äärimmäisen yksinkertainen (alituisena esimerkkinäni tulitikun raapaisulla laukaistava vastamassa-sinko). Kysyntää löytyy myös sellaisille aseille, joita ei myydä kaupoissa, eikä edes valmisteta Euroopan asetehtaissa "ERVA"-direktiivien takia. (Esimerkiksi "täytekynä-pyssyt"). Niiden tulivoima on perin rajallinen, mutta tiukan paikan tullen ne tappavat oikeudettoman hyökkääjän tasan yhtä kylmäksi kalmoksi kuin henkilöauton hinnan maksavan konekiväärin sarjakin - yhdellä osaavasti suunnatulla lähi- tai kosketuslaukauksella.

Aina on muistettava myös aseen ostajan/käyttäjän resurssit ampumatarvikkeiden hankintaan: Pistoolinpatruunoiden saanti voi olla vaikeaa, ja sota-aikaiset ylijäämät alkavat olla arveluttavassa kunnossa, lukuunottamatta hermeettisissä peltilaatikoissa säilytettyjä patruunoita, jotka ovat uudenveroisia jopa 60 vuoden iästään huolimatta. Pienoiskiväärin patruunoita saa helposti, vaikka minkäänlaista aselupaa ei olisikaan, kunhan vain tuntee jonkun "sisäänostajaksi" suostuvaisen kaverin, jolla on lupa vaikkapa vain piekkarin hallussapitoon.

(Kauppojen kanta-asiakkailta ei lupia edes kysellä, koska niiden olemassaolo muistetaan entuudestaan. Itse anelin alamaisesti patruunaluvan viimeksi tammikuussa anno Domini 1966! Kiintiö oli 500 piekkarinpatruunaa. Ruudin ostolupa evättiin, koska hallussapitolupa oli vain Valmet "Oravalle", mutta haluamaani mustaruutia ostin "bulvaanin" välityksellä puoli kiloa jo ennen ensimmäisenkään luvallisen piekkarinpatruuna-rasian hankintaa. Järjestelykysymyksiähän nämä vain..!).

Selaapa noin niinkuin lystixes "Tokko Tietoa On?"-sarjan No. 20 alkupuolelta juttu "Kättä pidempää"! Alkeellisille raapustuksilleni .22 Rimfire "NUDE Model 75" -pistoolista naureskeltiin lähes vuoden ajan, mutta nyttemmin on alkanut näkyä ja kuulua kyselyitä mm. piipunreiän mitoituksesta ja sen viimeistelystä. Asekyhäelmän idea: "Parempi alkeellisinkin pyssy, kuin ei minkäänlaista pyssyä" on alettu oivaltaa askartelijapiireissä. Moista vehjettä ET löydä erätarvikemyymälöistä, ja vaikka löytäisitkin, niin tokkopa moiselle lupaa myönnettäisiin minkään kihlakunnan "piggery:stä", paitsi ehkä kokoelman jatkoksi "Asehallintokeskuksen hyväksymälle keräilijälle".

Sellaisista vehkeistä on aloittelevan askartelijan hyvä aloittaa "kotikutoisen" kaluston tuotanto, ja siirrettävä haaveilut .50-kaliberisista, patruunalla ladattavista pitkänmatkan snaipperipyssyistä tuntemattomaan tulevaisuuteen.

1706 MMI; PT


PS-kysymys: Liitteenä tunti sitten lähettämääni sähköpostiin: Paladin press: http://shop.paladin-press.com/Store/prodlist.asp? catid=1057 on erikoistunut tee-itse aseisiin. Onko tietoa ja kokemuksia näistä kirjoista? Ja mikä näistä pyssyistä soveltuisi kasa-ammuntaan?


PS-vastaus: Sähköpostiviestit tavoittavat minut muutamien päivien tai ehkä jopa parin viikon viiveellä, ja toinen mokoma aikaa kuluu kulloisenkin postiruuhkan käsittelyyn: Kuten jo mainitsin, eivät "kynteni yllä" tuoreeseen kirjallisuuteen. Jokapäiväisen leivän ja palanpainikkeen saaminenkin on luojassaan työmarkkinatuen maksupäivää edeltävällä viikolla. Ymmärrän toki, ettei monikaan USKO jonkun joutuvan moiseen elämäntilanteeseen "Hyvinvointi-Suomessa", mutta totta se on, eikä vitsi! Pelastusarmeijan ja kirkon leipäjonotkaan eivät ole vitsi, vaikka niiden olemassaoloa suvaitaan epäillä ulkomailla, ja Suomenkin arrogantin vallasväen (mm. politikoitsijoiden ja kallispalkkaisten johtavien Amm. Yhd:s-aktiivien) keskuudessa.

Lukemattomista kirjoista ei siis ole tietoa eikä kokemuksia. Niiden nimikkeetkin pitäisi mainita hieman ylläolevaa selkeämmin: Teoksen ja tekijän nimi, sekä ISBN-koodi, sivumäärä ja tiivis selonteko sisällöstä & mahdollisesta kuvituksesta, ynnä luettelohinta. Itse en ehtisi kirjoja edes lueskelemaan, mutta joku voi olla niistä kiinnostunut! Ainiaan tuntemattomiksi jäävien aseiden soveltuvuudesta kasa-ammuntaan en pysty ymmärrettävästi ottamaan minkäänlaista kantaa:

Aseiden rakennusohjeista ja mahdollisista työpiirustuksistakin on vielä lohduttoman pitkä matka lopulliseen tuotteeseen! Kasa-ammuntaan kelvollinen ase ei ole aloittelevan askartelijan valmistettavissa. Onnistuu ehkä joskus "vahingossa". Vuosikymmentenkään kokemus asetuotannon alalla ei aina riitä tosi-tarkan kiväärin rakentamiseen. Kunhan olet porannut, kalvanut, rihlannut, kolvannut ja pesittänyt ensimmäisen tarkkuuskiväärin piippusi, voit ryhtyä perehtymään tarkkuuden salaisuuksiin teoriassakin. Muista aina periaate: "Minkä kuulet, sen UNOHDAT. Minkä näet/luet, sen ehkä MUISTAT. Minkä teet itse, sen YMMÄRRÄT".

1706 MMI; PT



Missä viipyy yhteydenotto?

Lähetin teille sähköpostitse kysymyksiä tee-se-itse- ja rakennussarja-aseista. Postissani luettelin muutamia kirjoja joissa on teko-ohjeita. AR-15 ja FAL kiväärit ovat suosittuja rakennussarja-aseita USAssa.

Olisi vaan ollut hauskaa jos olisitte voinut vastata kysymyksiini. Ja eikö ole myös hyvän tavan mukaista sekä kohteliasta vastata sähköpostiin? Tai teillä ei ehkä ole tapana olla kohteliaita?

Kotipajan asesepän uraa aloitteleva, elikkä Hannu.

  04.06.-01 klo. 22:14 lähettämäsi viesti tavoitti minut vasta 15.06.-01 puolenpäivän aikoihin, ja uhkana on, että seuraava päivitys lykkäytyy ehkä vasta heinäkuun puolelle, minusta riippumattomasta "force majeure"-syystä. Kuukauden viive on siltikin "peipposten laulua", verrattuna jopa yli kymmenen vuoden viivytyksiin yhteydenottojen ja vastausten/kannanottojen välillä, joihin jouduin sopeutumaan lehtimieskaudellani.

(Läpikäyn juuri arkistooni taannoin "kotiutunutta", julkaisematta jäänyttä materiaalipaljoutta, joiden piirroskuvissa on 5 - 8 vuoden takaisia signeerauksia vuosilukuineen. Vanhimmista löytyy vuosikerta-tietoja 1980-luvun alkuvuosiltakin).

Kun selailet "Tokko tietoa on?"-palstan osaa No. 20, löydät sen loppupuolelta lähes vuoden takaisen reklamaation ja vastaukseni siihen. Viestien ja vastausten/kommenttien välinen viive on niistä ajoista pidentynyt edelleenkin. Toimituksen ja "lennätinkonttorin" välinen maantieteellinen etäisyys on ennallaan, kuin myös tulleen ja lähtevän postin "releointi" diskettimuodossa, välillä suoritettavine vaihdoksineen TEKO Original-ohjelmasta johonkin nykyaikaisempaan, ja toisinpäin.

Järjestely toimii viiveen kera, mutta on toiminut joten-kuten. (Joskus on tosin "korpun" kapasiteetti loppunut kesken, ja jostain pitkästä artikkelista on tallentunut vain muutama lukukappale. Kun "tapaturma" on huomattu, olen tietenkin jo ehtinyt pyyhkiä kyseisen tekstin pois "kirjoituskoneeni" työmuistista). Jos olen joskus pakotettu hankkimaan toimitukselle suoran yhteyden nettiin, opettelemaan sen käytön, ja pänttäämään päähäni jonkin monimutkaisemman tekstinkäsittelyohjelman, valitsen helpomman/ halvemman vaihtoehdon, eli vapautan itseni tehtävistäni peruuttamattomasti: Päivät ja päivitykset loppuvat..!

(Poikkeuksellisesti en "deletoinut" viestejäsi, vaikka ensi lukemalla tekikin mieleni ryhtyä poispyyhintä-toimenpiteisiin, joihin minulla on rajattomat valtuudet! Patrioottinen maailmankatsomuksesi oli minulle kuitenkin mieleen. Samoin "tee ittelles' pyssy, niin sulla on pyssy" -ideologiasi! Kysymyksiisi vastaaminen osoittaa taholtamme suorastaan ylenpalttista kohteliaisuutta. Niitä nimittäin riittää - ruuhkaksi asti).

1606 MMI; PT



Outo vipulukkohaulikko

Jos olet nähnyt "Terminator 2-", tai "Muumion Paluu-" elokuvan, niin tiedätkö mikä on niissä elokuvissa käytetty haulikko eli semmonen, joka ladataan samalla tavalla kuin Winchester- kiväärit?

"Salakatselija".

  John Moses Browningin suunnittelema vipulukkohaulikko Winchester Model 1887. Suhteellisen harvinainen malli, jonka syrjäyttivät pian pumppuhaulikot. Tunnistus on helppo elokuvia näkemättäkin, koska muunmallisia vipulukkoisia makasiinihaulikoita ei ole valmistettu milloinkaan. "Terminator 2" tuli tosin katsottua TV:sta. Elokuvateatterissa olen käynyt maksullisessa näytöksessä viimeksi 1980-luvun lopulla. Leffa oli "TALVISOTA"; vuosi siis 1988 tai -89. Köyhäläinenhän joutuu pidättäytymään KAIKESTA kivasta...

(Jos olisit etuoikeutettu visitoori, kuvittaisimme vastauksen parilla aseen mekanismin aukileikkaus-piirustuksella ja toimintaselostuksella, sekä osaluettelolla. Kuvia kyllä löytyisi arkistostamme, mutta..!).

1606 MMI; PT



Taskurevolveri

Ylläpidät suurta asesivustoa ja keräilijänä saattaisit osata jotenkin valaista ongelmaani joka on seuraavanlainen: Löysin maatalon ullakolta pienen taskurevolverin, enkä oikein tiedä mikä se on tai mitä aseelle tekisin. Siinä on kirjaimet RFN (onko tämä ammustyyppi?) ja numero 6410 (sarjanumero kenties?).

Ilmeisesti vehje on valmistettu Belgiassa. Onko sinulla arvausta mikä ase ja miltä ajalta tällainen mahtaisi olla? Oma asiasta mitään tietämätön arvaukseni on vuodet 1920-1930. Mahdollisesti revolveri on ollut aikoinaan suojeluskuntalaisten käytössä.

Ystävällisin terveisin: Emma

Alkuun yhden yleisen harhakäsityksen julkinen oikaisu: En ole asekeräilijä! Keräily on vauraan ylimystön harraste, elleivät kohteita ole päiväykseltään vanhentuvat, puoleen hintaan myytävät elintarvikkeet. Tiedot aseestasi ovat liian niukat tunnistusta varten. Jos valmistusmaa olisi Belgia, löytyisivät siitä pakolliset tarkastusleimat: "ELG" soikiossa, kruunu päällä, ja kruunattu kirjain "R". Kirjaimet "RFN" eivät tarkoita patruunatyyppiä. Jos ne olisivat pelkät "RF", olisi edessä ainakin kaksi numeroa ja niiden edessä piste (= desimaalipilkku) reunasytytys-patruunan kaliberin ilmaisijana. Kyseessä lienee siis tehtaanmerkki. Ase voi olla ajalta n. 1869 - 1939, eli 70 vuoden "aikahaarukasta".

RFN on minulle tuntematon merkki, eli ase jää tunnistamatta, koska valmistusmaastakaan ei ole tietoa. Sen tuntemus helpottaisi etsintää edes hieman. Tarpeen olisi tieto myös siitä, onko ase keski-, reuna- vaiko piikkisytytyspatruunaa ampuva, ja taittoladattava vaiko umpirunkoinen, sivustasyötettävä, tahi jopa "moderni" konstruktio sivuunkääntyvällä rullalla. Valokuva (aseesta) olisi myös avuksi. Meillä on ollut postilokero-osoite niiden lähettämistä varten jo runsaan vuoden ajan. Kas, kun et ole sitä huomannut..!

1606 MMI; PT



Haulikkoruuti ja kivääriruuti

Kumpi ruutilajike on voimakkaampaa, haulikkoon käytetty ruuti vai kivääriin käytetty ruuti?

J. L.

  Nimikkeen "haulikkoruuti" tilalle on syytä omaksua termi "monikäyttö-ruuti", koska millä tahansa herkkäsyttyisellä (huokois)ruudilla voidaan ladata haulikon- ja kiväärinpatruunoita, sekä pistoolien tai rivolli-pyssyjen patruunoita, mutta vain kaikkein herkkäsyttyisimmät ja nopeapaloisimmat kivääriruudin lajit ovat kelvollisia käsiaseiden tai haulikoiden patruunoihin, Magnum-kaliberien/ -kaliiperien latauksiin. Pysytellen yksinomaan kotimaisissa VihtaVuoren valmisteissa, voimme todeta monikäyttö-ruutien olevan kivääriruuteja energisempiä, eli siis "voimakkaampia", latingin painoyksikköä kohti.

Luodin tai muun hyötykuorman liike-energiaksi muuttuu ruudin kemiallisesti sidotusta lämpöenergiasta yleensä vajaa kolmannes. Epäedullisissa olosuhteissa ehkä vain noin 25 % mutta parhaimmillaan jopa 40 % Tämän hyötysuhteen muodostuminen riippuu monista osatekijöistä, joista läheskään kaikkiin ei lataaja pysty vaikuttamaan.

LUONNONLAKEJA ei voida rikkoa eikä kiertää! Ihmisten ja erityisesti arroganttien cikojen sanelemien SÄÄDÖSTEN (alkaen N. Bobrikovin asetuksesta v:lta 1903) rikkominen osoittaa puolestaan syvästi isänmaallista maailmankatsomusta, joka tosin luokitellaan nykyään rikokseksi - tai ainakin "rikoksen suosimiseksi". (Suvereeni isänmaa meiltä meni jo syyskuun 19. päivänä 1944, eikä siis vasta EU-liitännäisyyden kautta, joka riisti kansaltamme vain nimellisen itsenäisyyden vähäiset rääppeet).


VihtaVuoren tölkkitavarana kotilataajille myytävien monikäyttöruutien kalorimetriset energiat Joulea/gramma ovat seuraavat:

N310........4200 (alkuaan sot. kiväärin paukkupanosruuti)
N320........4200 (käytetty myöskin sot. kiv. Mpp-ruutina *)
N330........4150 ("konepistooliruuti")
N340........4200
N350........4200
3N37........4100 (alkuaan pienoiskivääriruuti)

*) VPT:n 762 matalapaine-patruunat ontolla tombakkiluodilla. Ammuspaino n. 3 grammaa; ruutipanos 0.80 grammaa. Patruuna on siis 7.62 x 53R Mosin-Nagant.


Kivääriruutien vastaavat lukemat ovat seuraavanlaiset:

N105........3950 (kehitelty Magnum-revolvereihin *)
N110........3950 (soveltuu myös Magnum-revolvereihin *)
N120........3700 (soveltuu .357 Maximum-revolvereihin)
N130........3800
N133........3600
N135........3600
N140........3700
N150........3750
N160........3600
N165........3500
N170........3900 Joulea/ gramma.

*) ruuti soveltuu myös pitkähylsyisten Magnum-haulikonpatruunoiden lataamiseen täyspainoisilla haulimäärillä.


Nitroglyserooli-pinnoitettujen kivääriruutien lukemat ovat:

N540........4050
N550........3950
N560........4000 Joulea/ gramma.


.50 kaliberin kk:n ja pitkänmatkan tarkk'ampujankiväärien sekä esim. 20 x 138 mm konetykkien ja panssaripyssyjen erikoisruutien energiasisällöt ovat:

24N41.......3700
20N29.......3600 Joulea/ gramma.

(Näitä "konetykkiruuteja" ei tiettävästi myydä kotilataajille Suomessa! Ovat - ainakin olleet - pelkästään vientitavaraa tai saatavissa "Vain Virkakäyttöön").


Heikoinkin "haulikkoruuti" (tai oikeastaan "piekkariruuti" 3N37) päihittää siis jopa korkea-energiset N500-sarjan kivääriruudit! Muutamat ulkomaiset, läpikotaisin nitroglyseroolilla sekoitetut ruutilajit voittavat reilun marginaalin kera VihtaVuoren monikäyttö-ruuditkin: Kalorimetrinen energia voi olla laboratorio-olosuhteissa yli 5000 Joulea/gramma, mutta ruudin käytännöllinen teho hiipuu ilmojen kylmetessä ja aseiden piippujen sekä patruunapesien jäähtyessä miinuslukemille Celsiusta.

1606 MMI; PT



.222 Remarin aliäänilatingit

Kiitokset viihdyttävistä tarinoista! Hieman kaipaisin tietoa pienempien kaliibereiden alisoonis-latauksista. Eli löytyykö ylipäänsä hyviksi havaittuja reseptejä kaliiberiin .222 Rem?

Jukka.

  Melko äskettäin mainitsin yhdistelmän: ".22 LR:n hylsyllinen ruutia N310 ja 3.2-grammainen luoti latauskokeiluiden aloitusannokseksi". Lieneekö silloinen(kin) kysyjä ollut kiinnostunut aiheesta "vain akateemisista syistä"? Toistettakoon, että jokainen kotilataaja joutuu virittelemään lopullisen ruutiannoksensa asekohtaisesti. Ulkopuolinen neuvonantaja voi vastata vain kysymykseen: "Mistä alkaisin?". Ylisoonisen luodin ilkeä & inheä lentorääkäisy kertoo kyllä sen, että: "Piisaa..! STOJ..! Tuli liikaakin..!"

Ruutiannosta vähennettäköön 1 - 2 sadasosagrammaa viimeksi kokeillusta. Siinäpä se käyttölatinki, ellet vaivaudu "haarukoimaan" vielä parhaan tarkkuuden antavaa ruutimäärää aloitus- ja käyttöannosten väliltä. Tämä latingin hienosäätö joudutaan uusimaan aina, kun jonkin komponentin valmistuserä vaihtuu, eli kun korkataan uusi ruutitölkki tai avataan luotirasia, jos osumien hajonta näyttää enentyneen vaihdoksen seuraamuksena. Suositeltavaa on kuitenkin odottaa maltillisesti vaimenninpatruunoihin painoltaan, muotoilultaan ja materiaaliltaan ihanteellisten, jo yli 110 vuotta sitten optimoitujen .222 Remingtonin (alkuaan .22 Winchester Rimfire:n) ammusten tuloa kauppoihin. Vaippaluotien piippukitka on tunnetusti vaihtelevainen kuin naisen mieli, ellei luotien merkki ole SIERRA, joka lausutaan yhä sanalla: "KALLIS!".

Aiheeseen siis palattaneen, kunhan 45-grainisia valuluoteja alkaa olla yleisesti saatavina Suomessa. 55-grainisten/ 3.6-grammaisten valuluotien perin marginaalinen yhteensopivuus 14-tuumaisen rihlannousun kanssa on jo tullut todetuksi Markuksen toimesta juuri tänään, "Senaatin Laukausten" 97. vuosipäivänä.

1606 MMI; PT



Lisää >>

Gunwritersin osittainenkin luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n toimitus.

<< Uusimmat   Osa 33 >>  Osa 32 >>  31 >>  30 >>  Osa 29 >>  28 >>  27>>  Osa 26 >>  25 >>  24 >>  23 >>  22 >>  21 >>  20 >>  19 >>   18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwritersin etusivu >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>